16. kesäkuuta 2018

Lukumaraton (päivittyvä merkintä)


Kyllähän se nyt vähän niin alkaa olla, ettei kesä ole kesä ilman lukumaratonia. Koska tämän vuoden alku on mennyt lukemisen kannalta vähintäänkin heikosti, ajattelin pyrkiä maratoonaamaan kahdesti, kesäkuussa ja heinäkuussa, saadakseni kirittyä: tällä hetkellä olen vuodelle asettamastani 50 kirjan tavoitteesta lukenut loppuun neljä nimekettä, lastenkirjoja kun en ole tavannut mukaan laskea.

Minä olen aina ollut kilpailuhenkinen otus ja varsin huono häviäjä. Sangen huono yhdistelmä! Aion siis tänä kesänä maratoonata kahdesti saadakseni kirittyä. Kesäkuun maratonille lähden tänään 16.6. klo 15:45, heinäkuussa aloittelen luultavasti jo kuudennen päivän puolella, mutta sitä pohdittakoon likempänä ajankohtaa.

Olen valmistautunut maratonille lukulevolla, nakittamalla lastenhoito- ja kokkailuvastuut puolisolleni ja varaamalla jääkaappiin kofeiinipitoista, kylmää juotavaa. Tällä kertaa erillistä kirjastoreissua ei tarvittu, vaan kaivelin omasta hyllystä vuoroaan odotelleita teoksia ja yhden kirjastokasastakin. Tuskin ihan koko pinoa ehdin tuhota vuorokauden aikana, mutta yrittää ainakin voi!


Maratonia voi seurata tällä kertaa Instagramissa (@hyllytonttu). Päivittelen blogiin satunnaisesti matkan varrelta, mutta FB-päivitykset jätän tällä kertaa tyystin väliin, jotta aikaa jäisi enemmän itse lukemiselle.


lauantai 16.6.
klo 15:45 Lähtölaukaus kajahti! Päätin ottaa alkuun työn alle Mikko Kamulan Ison härän, joka on kärsivällisesti odotellut hyllyssä vuoroaan jo muutaman kuukauden.


klo 20:15 No olipas siinä! Ensimmäinen kirja plakkarissa siis ja pienen tauon paikka.


klo 20:30 Ei parane liian pitkää taukoa pitää! Varaan oikeuden juoda alkoholijuoman, mikäli Reynolds lyö pöytään deus ex machina -tyyppisen loppuratkaisun...


klo 21:58 Kappas! Se kävi sukkelammin kuin odotin! Kokonaissivusaldo nyt 785, aikaa takana karkeasti 6 h 15 min.


klo 22:20 Illan päätteeksi koira-aiheinen iltasatu virallisen valvojapedon protestista huolimatta.


klo 23:10 Tasan 900 sivun kohdalla lienee hyvä mennä nukkumaan. Aamulla joko Gaimanin tai Pettersenin kimppuun. Hyvää yötä!



sunnuntai 17.6.
klo 9:00 Aamumaito kahvilla, Neil Gaimania ja ikuisuuskysymys: sohva vai kiikkustooli? Perinteinen maratonmigreenikin tuli suoritettua yön aikana.


klo 11:10 1193 sivua luettuna ja vielä hiukan yli 4,5 tuntia lukuaikaa jäljellä. Pieni tauko tähän väliin!


klo 11:30 Loppusuora!


klo 13:15 1480 sivua jäänee lopputulokseksi, vaikka aikaa vielä periaatteessa olisikin. Pidän pienen tauon uupuneiden silmäparkojeni vuoksi ja kirjoitan sitten vielä yhteenvedon.


Yhteenvedonomaisesti tarjoilen teille seuraavanlaisia huomioita:

  • Tein oman henkilökohtaisen lukuennätykseni, vaikka lukuaikaa jäikin 2,5 tuntia. Edellinen ennätykseni oli 1346 sivua (joista 580 oli sarjakuvia), joten katsoisin ennätyksen ylittyneen kirkkaasti.
  • Aiemmin olen lähtenyt jossain vaiheessa maraton-päivää pakoon jälkikasvuani, mutta näemmä joko jälkikasvusto on viisastunut tai kaupunkireissuista on enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli mokoma on sivumäärässä mitattavissa.
  • Nautin edelleen suuresti siitä, että saan lukea koko kirjan yhdellä istumalla. Lukuflow'n saavuttaminen vaatii jonkin verran aikaa, ja se tunne, kun uppoutuu ihan joka aivosolullaan kirjan maailmaan... Ah!
  • Jälkikasvun välittömässä läheisyydessä maratoonaaminen kunnon lukuflow'n vallassa on vähän vaarallista. Olen luultavasti luvannut lapsille mopoauton, koiranpennun ja yksisarvisen vastatessani kaikkiin esitettyihin kysymyksiin poissaolevasti "joojoo"-lausahduksella.
  • Huushollin kissapeto nauttii silmittömästi siitä, kun emäntä möllöttää sohvalla kirja kädessään. Tällöin toinen käsi jää rapsutuskäyttöön, toisin kuin läppärin kanssa möllöttäessä.

Luin siis maratonin aikana seuraavat teokset:
Gaiman, Neil: Norse Mythologies 
Kamula, Mikko: Iso Härkä
Pettersen, Siri: Kupla
Reynolds, Alastair: Slow Bullets
Tolkien, J. R. R.: Roverandom

Viisi teosta ja yhteensä 1480 sivua.

Ei pöllömpi lukumaraton siis, vaikka herkkueväät kauppaan jäivätkin!

10. kesäkuuta 2018

Sanderson: Ylenemisen kaivo


Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.


Tiivistettynä:
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)
Alkuteos: The Well of Ascension (2007)
Suomentaja: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!
Arvostelukappale kustantajalta.

26. toukokuuta 2018

Kunnas & Majaluoma: Albi käy hammaslääkärissä


Lumiukko Albi lienee tuttu useimmissa lapsiperheissä, kiitos Pikku Kakkosen ja siinä pyörineen (pyörivän?) ihastuttavan animaation. Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman luoma lumiukko lukee lumisessa nojatuolissaan kuvakirjaa, ja sen perusteella piirtää lumeen erilaisia asioita, jotka sitten muuttuvat todellisiksi. Toki tähän liittyy aina mitä mielikuvituksellisimia kommelluksia ja sekaannuksia, jotka saattavat hymähdyttää jopa televisiossa pyöriviä pätkiä puoliunessa seuraavaa äitihenkilöä.

Viime vuoden lopulla julkaistiin Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017), jonka kotiutin taannoin kirjastosta ihan vain ammatillisesta mielenkiinnosta: kyllähän sitä hammashoitajan täytyy tietää, mitä lapsipotilaat tuoliin kiivetessään ajattelevat. ("Pipsa Possusta" voisin tässä yhteydessä saarnata tovin jos toisenkin, mutta jätetään se toisille kanaville.)

Kirjan juoni on simppeli: Albi nukahtaa nojatuoliinsa, uneksii menevänsä hammaslääkäriin, jossa hammaslääkäri vaihtaa hänen hiilihampaansa valkoisiin helmiin. Kukaan ei kuitenkaan sen jälkeen näe Albin hymyilevän, joten Albi vaihtaa helmet hiiliin torilla, mistä sekä Albi että torikauppias "tulevat hyvin iloisiksi". Herättyään Albi piirtelee jäätikulla lumeen ja rakentaa oman hammaslääkäriaseman, jossa hän suorittaa ystävilleen tarkastuksen ja tekee näille jäästä uudet, hienot, kiiltävän valkoiset hampaat.

Martti suostui kuuntelemaan kirjaa enää pitkin hampain, vaikka televisiosarjaa onkin satunnaisesti katsellut. Kirja on hänen mukaansa "ihan kiva, mutta varmaan enemmän pienemmille tehty". Martti kiinnitti huomiota myös siihen, että joku lapsi voi vaikka pelästyä sitä, että hammaslääkäri ottaa kaikki hampaat pois ja laittaa uudet, jos pelkää jo valmiiksikin hammaslääkärikäyntiä.

Aino luki kirjan itse ja on sittemmin ilmestynyt kuuntelemaan sitä silloinkin, kun sitä Maijalle on luettu. Molemmat tytöt ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että kirja on sopiva Maijan ikäisille tai pienemmille -- eli 4-vuotiaille ja sitä nuoremmille. Molemmista kirjassa parasta oli se, kun Albin kavereilla oli lopulta ihan hassut hampaat, ja tyhmintä se, että Albin hammasharja ei ollut oikeasti yhtään hieno, vaikka Albi niin väitti, vaan musta ja "tosi yäk", eikä lumiukkoparka edes hammaslääkäristä saanut uutta, puhdasta mukaan!


Äitilukija piti kovasti kirjan kuvituksista, jotka visuaalisesti muistuttavat vähän muovailuvaha-animaatiota. Yksityiskohtia piisasi, ja joka aukeamalta löytyi Albin lisäksi valas- ja rapukaverit, jotka kyllä olisivat voineet olla vähän paremmissakin piiloissa välillä (huomautti Maija). 

Vaikka kirja sinänsä tasaisen laadukas lastenkirja onkin, myönnän odottaneeni jotain enemmän. Itse hammaslääkärikäynti on vain parin aukeaman mittainen, eikä se ole juuri sovellettavissa tosielämään sen enempää kuin jäästä tai helmistä tehdyt uudet hampaatkaan. Pettymyksen lähtökohtana on tietty vain oma, virheellinen ennakko-oletukseni kirjan sisällöstä, mutta asian tiedostaminen ei sitä juuri helpota. En myöskään koskaan kieltäytyisi valistavasta ja suun terveyttä edistävästä otteesta tällä saralla, mutta kaikkea ei kai voi saada. Riemuitkaamme siis siitä, että hammaslääkäri on (epäkonventionaalisista hoitomenetelmistään huolimatta) kiltti ja ystävällinen ja että kirjassa hammashoito esitetään hauskana asiana (vaikka tällaiset kaltaiseni ryppyotsat eivät sitä hanki ymmärtääkään).

Tiivistettynä:
Kuka: Mikko Kunnas & Markus Majaluoma
Mitä: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017)
Tuomio: Kaikin puolin kelpo kuvakirja, jolle löytyy varmasti sija yhdestä jos toisestakin hammashoitolan odotushuoneesta.

20. toukokuuta 2018

Kaunisto: Status


Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Status (Gummerus, 2018)
Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock
Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

14. toukokuuta 2018

Paluu tulevaisuuteen

Joskus sitä on kohdattava silmästä silmään surkea totuus siitä, että kirjablogihommat ovat kuivahtaneet kasaan. Joskus sitä havahtuu siihen, että eletään jo toukokuun puoliväliä, mutta vyön alla on vain muutama luettu kirja ja blogipäivityksiä vielä vähemmän.

Viime syksyn Helsingin kirjamessujen yhteydessä innostuin ajatuksesta perustaa lastenkirjallisuusblogi, johon saisin kivasti linkitettyä erään uranvaihtosuunnitelmankin. Talven ja kevään mittaa kävi kuitenkin selväksi, ettei tuo uranvaihtosuunnitelma ole taloudellisesti kannattava: toki tutkinnon valmistuttua olisi bruttopalkka hieman mukavampi, mutta sitä edeltävät opiskeluvuodet eivät ilman lottovoittoa onnistuisi. Talvi ja kevät olivat myös monella tapaa kuormittavia ja oma terveyteni prakaili kevättalvella sen verran pahasti, että ehdin jo itsekin vähän huolestua. Lukemiselle ei ole ollut aikaa eikä energiaa. 

Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi ainakin sitkeästi yrittänyt lukea lapsilleni. Ihan päivittäisiä satuhetkiä meillä ei ole ollut, mutta useampana iltana viikossa kuitenkin. Martti oppi joulun tienoilla lukemaan kunnolla ja Aino seurasi perässä pääsiäisen pyhinä, viikko kuusivuotissyntymäpäivänsä jälkeen, ja varsinkin jälkimmäinen ei enää tahdo kuunnella, kun äiti lukee, koska äiti on liian hidas (!). Martilla on omat vaikeutensa lukemisen kanssa, kiitos kaksi kesää sitten koetun aivosyöpäepisodin, mutta vaikka nopeudessa onkin parantamisen varaa, luetun ymmärtäminen on open mukaan kiitettävällä tasolla.

Mutta niin, kirjablogi.

Perustin kirjablogini vuoden 2012 ensimmäisinä päivinä jäätyäni äitiyslomalle. Siitä tuntuu olevan ikuisuus: olen tammikuun 2012 ja toukokuun 2018 välillä menettänyt yhden vanhemman ja yhden isovanhemman, saanut kaksi ihanaa tytärtä, opiskellut tutkinnon (ja vieläpä sellaisen, jota olin peruskouluajoista asti vannonut vältteleväni!), tehnyt töitä, ollut omaishoitajana ja ties mitä muuta. Jo viime syksynä blogi tuntui vähän pakkopullalta: töissä oli rankkaa ja stressaavaa, kotona oli ruuhkavuosikaaosta viimeisen päälle, eikä blogille tuntunut riittävän aikaa eikä energiaa. Vähäkin lukuinto katosi kuin kirjabloggari Messukeskukseen, kun tajusin joutuvani sitten vielä kirjoittamaan blogitekstin kirjasta. Lastenkirjallisuuden puolelle hyppääminen tuntui loogiselta vaihtoehdolta, virkistävältä ja helpottavaltakin, mutta lienemme kaikki huomanneet, miten siinä sitten kävi...

Helmi-maaliskuun vaihteesta asti olen pyöritellyt päässäni kirjablogihommista tyystin vetäytymistä. En enää tarvitse tätä kanavaa pitääkseni itseäni järjissäni taaperon ja vauvan välillä taiteillessani, ja monella tapaa nykyinen elämäntilanteeni on tuntunut blogaamisen kannalta epäedulliselta. Myönnän, että erinäiset myrskyt kirjablogistanian vesilasissa ovat osaltaan kallistaneet vaakaa tähän suuntaan: harrastus, joka alkuun oli vain kivaa ajankulua, alkoi tuntua liiaksi kieli keskellä suuta taiteilulta, epätoivottujen viittojen jatkuvalta karistamiselta ja muulta ahdistavalta. On vaikea keksiä enää positiivista sanottavaa tästä harrastuksesta.

Lopulta päädyin kuitenkin yrittämään vielä vanhalla kaavalla. Palaan Hyllytontun hyllylle käsittelemään kaikenikäisten kirjallisuutta, enkä ole välittävinänikään kirjablogistaniaan kohdistuvista kököistä, tulivatpa ne sitten ulko- tai sisäpuolelta. Ja mitä niihin uranvaihtohaaveisiin tulee, pidän hiippalakkini oven välissä ja aloitan viikottaisen lastenkirjallisuusaiheisen sarjan, jos sitä sellaiseksi tahtoo sanoa.

Jatkakaamme siis täällä Hyllytontun höpinöiden puolella, jonne siirtelen piakkoin myös ne muutamat Tonttujoukon huomioissa julkaistut merkinnät.


Miksikö juuri nyt ja juuri tänään? Ehkä siksi, että esikoiseni, armoitettu Potter-fanimies (kts. kuvan Hedwig, syntymäpäivälahjus) Martti, täyttää (reilun tunnin kuluttua) kahdeksan kokonaista vuotta. Vaikka kahdeksan vuotta on lopulta vain pitkänpuoleinen silmänräpäys, päivä tuntuu monenlaisessa symboliikassaan enemmän kuin sopivalta rajanvedolta. Onnea Martille vielä virtuaalisestikin ja onnea minulle, joka olen noin hienon ihmisen saanut aikaiseksi! Hih!

5. marraskuuta 2017

Olipa kerran ja oli kolmannenkin...

Minun jokseenkin yhtäjaksoinen kirjablogiurani on pian kestänyt kuusi vuotta. Se on yllättävän pitkä aika minun keskittymiskyvylläni varustetulle ihmiselle, kuulkaa! Blogiharrastus on antanut minulle uskomattoman paljon vuosien varrella: olen tavannut lukemattomia upeita ihmisiä sen kautta, lukenut mielettömiä kirjoja ja saanut pidettyä pääkoppani suunnilleen kasassa hulluimpien vauvavuosien aikana. Blogi on ollut minulle henkireikä, jotain ikiomaa ja ihmeellistä.


Kaikki päättyy kuitenkin aikanaan. Viime aikoina, jo useamman kuukauden ajan, blogi on enemmän tai vähemmän syönyt lukumotivaatiotani: kun vapaa-aika on ruuhkavuosirumban keskellä kortilla, on vaikea saada järjestettyä aikaa sekä kirjoille että niistä bloggaamiselle. Kun jo lähtökohtaisesti tietää, ettei blogitekstin naputtelulle löydy sopivaa koloa ilman raakaa, unirytmiin ja päivärutiineihin kohdistettua väkivaltaa tai lasten- ja kodinhoidollisten nakkien suoranaista laiminlyöntiä, on vaikea tarttua uuteen kirjaan, kun blogivuoroaan odottavien pino on venähtänyt mielettömiin korkeuksiin.

Kyllähän minä mietin huojuvan pinon kippaamista pois työpöydältä ja sitä myötä nollasta aloittamista, mutta mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän aloin kokea, että Hyllytontun höpinöiden on aika mennä hyllylle.

Lastenkirjallisuus on ollut blogissani lähes alusta asti jonkinlaisessa roolissa, vähintäänkin nalkuttavana pitäisi ja tarvitsisi -ajatuksena takaraivossani. Martti teki bloggaridebyyttinsä jo ennen kolmatta syntymäpäiväänsä, ja lapsikasvaan kasvaessa sekä määrällisesti että iällisesti, olemme päässeet alati isommalla porukalla keskustelemaan lukemistamme kirjoista. Kun ajatus Hyllytontun hyllylle laittamisesta alkoi itää, putkahti samalla päähäni ajatus erillisestä lastenkirjallisuuteen keskittyvästä blogista. Muutaman viikon ideaa kypsyteltyäni päätin ryhtyä tuumasta toimeen, ja tässä sitä ollaan.


"Tonttujoukon huomioita" jatkaa "Hyllytontun höpinöissä" tutuksi tullutta tapaa blogata lastenkirjoista sekä aikuisen näkökulmasta että lasten omin (joskin vähän nyhdetyin ja/tai johdatelluin, sen myönnän) sanoin. Lapsiraatiin kuuluvat tuttuun tapaan seitsemänvuotias Martti, viisivuotias Aino ja kolmevuotias Maija ja äitiraatiin, noh, minä. Pyrimme lukemaan kattavasti kaikenlaista lastenkirjallisuutta, joskin kielen on oltava tämä enemmän puhuttu kotimainen. Tonttujoukon huomioilla on myös uudenkarhea Facebook-sivu (klik!), mutta Instagram-tili löytyy edelleen @hyllytonttu-kahvalla (klik!) Ensimmäinen lastenkirjallisuusaiheinen merkintä on jo ajastettu huomisaamulle. Sitä odotellessa siis!

Jatkan "aikuisten" kirjallisuuden käsittelyä miniarvioin sekä Instagramissa että Goodreadsissa, ja varaan oikeuden ottaa Hyllytontun höpinät pois hyllyltä, jos siltä tuntuu, joten ihan täysin eroon ette minusta pääse. Sitä odotellessa minut kuitenkin löytää siis


Nähdään taas!

30. lokakuuta 2017

Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017


Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.


Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?


Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.


Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.


Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.


Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.


Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!


Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.


Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

23. lokakuuta 2017

Kanto: Pyöveli


Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.


2. lokakuuta 2017

Sommer & Grotzner: Eetu ja paha patti


En ole erityisemmin salaillut sitä, että esikoiseni, joka blogissa on aina kulkenut nimellä Martti, sairasti reilu vuosi sitten aivosyövän. Vaikka meidän syöpätarinamme on lyhyt ja loppuu (ainakin näillä näkymin) onnellisesti, ependymooman nimellä kulkeva peikko varjostaa elämäämme jollain tapaa ihan hamaan loppuun saakka. Monesti olen pohtinut, miten asiaa tuoda blogissa ilmi. Satunnaisesti olenkin Martin sairauteen viitannut suoraan, kuten vaikka Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta -teosta puidessani, mutta kovin vaikeaa tämä jotenkin tuntuu olevan. Koko kokemus on jotenkin niin henkilökohtainen, että sen jakaminen tuntuu yhtä kiusalliselta kuin vaikkapa synnytyskertomuksen jakaminen kirjablogissa ehkä olisi, ja toisaalta taas koen vahvasti, etten saisi kirjoittaa asiasta, koska meillä on kaikki niin hyvin: Martti on tavallinen ekaluokkalainen tavallisessa koulussa, mitä nyt korvan takana on kalju läntti ja hevosenkengän muotoinen arpi ja työmuisti ei ihan pelitä samalla tavalla kuin luokkakavereilla.

Lokakuu on jo pitkään ollut rintasyöpätietoisuuden levittämisen teemakuukausi: roosa nauha tulee vastaan joka kaupassa, kadunkulmassa ja mainostauolla. Syyskuussa vietettävä kultaisen nauhan kuukausi, lasten syöpiin keskittyvä kuukausi, on siihen verrattuna aika pienen porukan piperrystä, eikä (ainakin jenkkien) somessa toukokuussa pyörivää harmaata, aivosyöpien nauhaa ole tullut Suomessa vastaan vielä koskaan. Tämä blogimerkintä on ollut minulla yli kuukauden luonnoksena, mutta en saanut patistettua itseäni viimeistelemään sitä syyskuun aikana osin yllä mainitsemistani syistä. Eilen vietin kuitenkin harvinaisen pitkät pätkät aikaa Martin kanssa keskustellen, koska automatkalle ei ollut sattunut mukaan tablettia, kirjaa tai muuta viihdykettä, ja tulin siihen tulokseen, että en voi olla julkaisemattakaan tätä tekstiä. Vaikka meillä on kaikki nyt niin hyvin kuin aivosyöpäveteraanin perheessä ylipäätään voi olla, on meille langetettu elinkautinen tuomio yhtäkaikki. Leikkauksen ja hoitojen pitkäaikaisvaikutukset alkavat näkyä osin vasta nyt, ja suuri osa on vasta tulossa, ja viimeksi tänään sometellessani jouduin taas miettimään sitä, millainen esikoiseni elämänlaatu tulee olemaan, törmätessäni Erika Gunnin aihetta käsittelevän väitöksen uutisointiin.

Seuraa siis epätyypillinen blogiavautuminen, jossa ajoittain sivutaan erästä lastenkirjaa,

Anna Sommerin ja Michael Grotzerin (Edition Moderne, 2005) Eetu ja paha patti on ollut kuin perheenjäsen huushollissamme aina viime heinäkuusta lähtien, jolloin eräs TAYS:n ihana kuntoutusohjaaja kirjan anestesiasta ja päivän säteilyannoksesta toipuilevalle Martille ojensi. Alkuun Martti itse ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kirjaa kohtaan: kun koko elämä on yhtä keskuslaskimokatetria, sädehoitoa ja "aivosyöpätyhmälikaa" (Martin oma termi), on iltasatukirjallisuuden ja kaiken muunkin suotavaa käsitellä jotain ihan muuta. Martin tuolloin 2- ja 4-vuotiaat pikkusiskot kuitenkin takertuivat kirjaan kuin kaksi hukkuvaa kelluvaan objektiin, ja jossain vaiheessa jokailtaisia Eetu ja paha patti -lukuhetkiämme Marttikin alkoi liittyä seuraan. Tytöt saivat ikätasolleen sopivaa tietoa veljen sairaudesta, kun väsyneet vanhemmat eivät sitä ilmeisesti olleet ihan tarpeeksi tarjoilleet, ja veliveikkonen sai käydä läpi kesän kokemuksia.

Kirjan juoni on sinänsä simppeli. Eetu on väsynyt, huonovointinen ja kärsii päänsärystä. Äiti vie Eetun lääkäriin, joka tekee tutkimuksia ja otetaan koneella magneettikuvat, joilla nähdään Eetun pään sisälle ja saadaan selville, miksi sitä särkee. Aivoista löytyy patti, joka leikataan pois. Eetun toipuessa leikkauksessa pattia tutkitaan tarkemmin, mutta voi kurjuus! Patista on jäänyt pieni palanen eetun pään sisään, joten Eetulle on annettava sädehoitoa.  Sädehoito on kurjaa, mutta sen loputtua Eetulle järjestetään juhlat. Pian Eetu tuntee itsensä vahvaksi ja tahtoo taas leikkiä! Eetun tarinan ohessa käydään läpi aivojen rakennetta samaten kuin fysioterapiat, keskuslaskimokatetrit, sytostaattihoidot, sairaalakoulut ja muut oleelliset asiat, jotka hoitopolun aikana usein tulevat vastaan.

Vaikka yleensä lapseni ovat kovin kärkkäitä kommentoimaan kirjoja pyydettäessä, Eetu ja paha patti muodostaa selvän poikkeuksen tähän sääntöön. Kakaratrio saattaa leikkiä tuntikausia keskenään tai omillaan neurokirurgeja ja poistaa Legoja pehmolelujen päänupeista, mutta yksikään ei tahdo aihetta sen kummemmin käsitellä. "Kyllä sä, äiti, tiiät, että se on meistä ihan mielenkiintoinen kirja ja että Eetulle tehdään kaikki aika samat jutut kuin Martille tehtiin silloin, kun sillä oli se aivojuttu. Ei siitä tartte sanoa sen enempää." (Ennen kuin joku huolestuu niin mainittakoon, että lasten kanssa on kyllä keskusteltu aiheesta paljon ja Martti on käynyt psykologinkin kanssa purkamassa toissakesän tapahtumia.) 

Äidin vinkkelistä Eetu ja paha patti on ehkä paras lastenkirja ikinä. Vaikka soisinkin, ettei minun olisi tarvinnut lukea tätä lapsilleni koskaan (jos silloinkaan), on Eetu helpottanut kaikkien perheenjäsenten elämää tällä saralla huomattavasti. Tytöt, jotka jäivät väkisinkin vähän sairaala-arjen ulkopuolelle, saivat tietoa, jonka perään eivät ehkä osanneet kysyäkään. Vanhemmat saivat hyvän apuvälineen, jonka kautta avata keskustelua aiheesta, josta kukaan ei halunnut puhua, mutta joka silti painoi kaikkien mieliä. Eskarissa opettaja sai työkalun, jolla selittää muulle ryhmälle, miksi Martti aloittaa muita myöhemmin, miksi hänellä on kalju läikkä päässään ja mikä ihme on se letku, joka hänen rinnastaan roikkuu. Listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin saakka ja vähän ylikin.

Lapsen vakava sairaus vaikuttaa ymmärrettävästi koko perheen elämään. Toiset tapaavat sanoa, että syövän kaltainen koettelemus joko lähentää perhettä tai hajoittaa sen. Me olemme kai siitäkin onnellisessa asemassa, että me elelemme oikeastaan ihan samalla tavalla kuin pari syksyä sitten, mitä nyt minun opintoni ovat vaihtuneet (pätkä)töihin ja Martti käy koulua. Vaikka Martti tällä hetkellä on terve, kunnes toisin todistetaan, kasvaimen uusimisen riski hönkii koko ajan niskaamme: ependymoomista uusii joka toinen. Peli ei silloinkaan ole vielä (täysin) menetetty, mutta kyllä yksikin kierros tässä nimenomaisessa helvetissä piisaisi, olkoonkin, että sekin jäi lyhyeksi. Yritämme nauttia tästä ihan tavallisesta ruuhkavuosiarjesta, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raivokas carpediemauskin on aika ankeaa. Vaikka emme tiedä, oppiiko Martti koskaan lukemaan, pystyykö hän tekemään palkkatöitä tai voiko asua omillaan, tällä hetkellä hän osaa aamulla nousta kellon soidessa, ottaa epilepsialääkkeensä, tehdä aamupalaa, pukea päälleen ja lähteä kouluun.

Martin kuupan kontrollikuvausten väliä on harvennettu kolmesta neljään kuukauteen, mikä tulkittakoon viestiksi siitä, että relapsin riskin katsotaan olevan pienempi. Martin opettajakaarti on tietoinen Martin sairaushistoriasta ja siitä, että on pienimuotoinen ihme, että kanttiinsa kuusisenttisen kasvaimen puolivuorokautisen poiston ja hirmuisen säteilyannoksen jälkeen tyyppi on ekaluokalla, siellä niiden ihan tavallisten lasten joukossa, joilla ei ole kaljua länttiä tai hevosenkengänmuotoista arpea. Nyt, lokakuun alussa, yksi vuosi ja kolme viikkoa hoidonlopetustutkimusten jälkeen olemme siinä tilanteessa, etten ole ainakaan kuukauteen, ehkä jopa kahteen lukenut tai tavannut ketään lapsista lehteilemästä Eetua ja pahaa pattia. Jouduin ensimmäistä kertaa yli vuoteen etsimään kirjan käsiini hyllystä sen sijaan, että se olisi löytynyt jonkun lapsen sängystä tai yöpöydältä. Elinkautinen ehkä, mutta voin minä tämän kanssa elää. Yläpeukku tälle arjelle.


24. syyskuuta 2017

Superluku(puoli)maraton - päivittyvä merkintä


Carry on reading -blogin Henna ja Hogwarts Library -blogin Lotta laittoivat pystyyn mainion, kuukausittaisen Superlukumaratonin, johon minäkin tahdon tietenkin tunkea mukaan. Aiemmista suunnitelmistani poiketen en kuitenkaan pysty (ainakaan tänä sunnuntaina) heittäytyä aivan täysin lukumaratonin vietäväksi, koska perheeseen iskenyt superräkätauti vaatii omia toimenpiteitään - tai ei oikeastaan, mutta vetämättömän olon vuoksi kodinhoidollisia tehtäviä on jäänyt suoritettavaksi viime tinkaan. Kahdentoista tunnin puolimaratoniin kuitenkin kykenen ainakin enimmäkseen keskittymään, mitä nyt välissä pitää kipaista pyykkitupaan ja laittaa aamuksi tavaroita kasaan.

Mutta siis! Kello yhdeltätoista pamahtaa tämän puolimaratonin lähtölaukaus ja luen mahdollisuuksien ja silmäluomien lupsumisen mukaan iltayhteentoista. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä luen, koska valmistautuminen on jäänyt heikonpuoleiseksi, mutta kaipa täältä huushollista jotain löytyy. Lisäksi olen luvannut lapsilleni lukea tänään paria kirjaa, joten kaipa nekin voisi lukumaratoniin ympätä.

Nyt tekemään paniikkivalmisteluja siis! Palataan maratoonaamaan puolentoista tunnin kuluttua!


klo 11:00 Aloitan maratoonaamisen Serafim Seppälän Taivaallisilla voimilla, joka on roikkunut lukulistallani viime lokakuun Helsingin kirjamessuista saakka. Olen lukenut kirjasta jo aiemmin ensimmäisen luvun, mutta vielä piisaa sarkaa...

klo 13:30 Taivaalliset voimat on luettu, eikä mennyt (kaikkiaan) ihan vuottakaan! Mielenkiintoinen teos, joskin sen (ymmärrettävästi) ortodoksinen näkökulma oli minulle vähän vieraanpuoleinen. Pienet päiväunet tulin ottaneeksi liian mukavan lukuasennon vuoksi, mutta ehkäpä tämä kahvilla tästä taas käynnistyy. Pieni tauko ruokahuollolle ja sitten seuraavan kirjan kimppuun!

Aloitin kirjan uudelleen alusta, joten luettuja sivuja kasassa 272.


klo 13:45 Jotain kevyempää kaipaan enkeleiden päälle, ja ekaluokkalainen ehdottelee aapista. Heli Laaksosen Aapine käsittelyyn siis.

klo 14:40 Aapisest jäi kyl hyvä ja hymyilyttäv miäli. Ny pitää vähä viikat pyykkei ja hoitaa kotihoirollisii asioi, mut sit jatkuu taas maratooniki!


klo 16:00 Tauko vähän venähti, mutta onpa huusholli pykälää siistimpi. Josko sitä seuraavaksi kahlaisi läpi ihanan Anneli Kannon Pyövelin, joka on jo pitkän aikaa vartoillut vuoroaan kirjahyllyssä.


klo 19:45 Kylläpäs se oli! Minkähän vuoksi olen tätä vuosia lykännyt saamatta aikaiseksi lukea teosta loppuun asti? Nyt vähän hävettää. Lukuaikaa olisi vielä, mutta koska aloitan huomenna uudessa työpaikassa ja muutenkin maanantaimasennusta pukkaa, taidan ottaa enää jotain lyhyttä työn alle. Kun ottaa huomioon, miten häiriintyneeseen tilaan flunssainen päänuppi menee, kun yhdistellään vähän taivaallisia henkivaltoja, noitavainoja ja huushollissa majaileva kiiluvasilmäinen ja tummanpuhuva kissaeläin, taitaa olla turvallisinta valita vaikkapa murrerunoutta, jotta uniosasto pysyy rauhallisena... Heli Laaksosen Sulavoi sattui kirjahyllystä käteen, joten sitä siis!

klo 20:45 Taitaa olla sopiva hetki lopetella maratonia tähän, kun Laaksosen jäljiltä päässä pyörii kotimurre ja silmäluometkin alkavat hiljalleen painaa. Vajaaksihan tämä jäi ajallisesti, mutta tulipa pitkästä aikaa vietettyä päivä pitkälti nenä kirjassa! Blogattavia teoksia on kertynyt jo sen sortin pino, että alkaa vähälleen ahdistaa, joten niiden parissa täytyy viettää laatuaikaa alkavalla viikolla...

Joka tapauksessa tämän maratonin lopputulemaksi tuli sinänsä mukavat (272+72+387+87=)818 sivua vajaassa kymmenessä tunnissa, eli sinänsä ei huono lopputulema lainkaan!


17. syyskuuta 2017

Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukainen, Väärän kissan päivä, on viime aikoina ollut voimakkaasti esillä kirjablogistaniassa, enkä minäkään tässä suhteessa mitenkään pyri erottumaan massasta. Semifanaattisen kirjanmetsästysurakan jälkeen sain teoksen sattumalta käsiini kirjastosta ollessani matkalla kirjakauppaan ostamaan sitä, ja päivän käännyttyä iltaan päätin lukea varovasti pari ensimmäistä lukua ja jatkaa kirjaa hissuksiin, sillä ahmimisesta seuraa vain lukukooma. Muutaman tunnin kuluttua havahduin siihen, että kirja oli loppu ja että yöuneni tulisivat sinä yönä jäämään poikkeuksellisen lyhyiksi, mistä toipumiseen menee syysflunssaisessa ruuhkavuosikadotuksessa yllättävän kauan, mikä osaltaan selittäköön viimeaikaista blogihiljaisuutta.

Vaikka kunnon kirjabloggarin tavoin yliviljelen termiä “vangitseva” kirjoista puhuessani, ovat kirjat, jotka saavat minut kadottamaan ajantajuni näin totaalisesti, äärimmäisen harvassa. Jos olisin millään muotoa analyyttinen ihminen tai vakavastiotettava kirjallisuusauktoriteetti, osaisin varmasti eritellä lukukokemuksestani tähän johtaneet tekijät. Koska olen kuitenkin vain armoitettu mutuhuttuilija (ja ylpeä siitä!), tyytynen julistamaan ilosanomaa PIJ:n neroudesta.

No ei, en nyt ehkä yksinomaan sentään niinkään, vaikka aihetta ehkä olisi. Pasi Ilmari Jääskeläinen on minulle verrattain tuntematon kirjailija, jolta olen ennestään lukenut kaksi teosta. Vanhan blogin kätköistä löytyy tekstiä teoksista Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) ja Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010). Suitsutustahan ne ovat, sille nyt ei mahda mitään. Maaginen realismi on mainiota ja Jääskeläinen silmittömän taitava kynäniekka. Kolmen vuoden odotus Lovecraftia lainailleiden Sielujen jälkeen on ollut pitkänpuoleinen, ja odotukseni Väärän kissan päivää kohtaan olivat kiitettävän korkealla, kun kirjan näppeihini sain. Koska olen jo useampaan otteeseen suitsuttanut kirjaa kertomatta siitä mitään oleellista, arvannette, etten pettynyt.

Koska Sielut ja Lumikko olivat keskenään kovin erilaisia kirjoja, en oikein tiennyt, mitä Väärän kissan päivän juonelta maagisen realismin lisäksi odottaisin. Näin jälkikäteen voisin ehkä yrittää kuvailla kirjaa realistisen unenomaiseksi jamesbondmaiseksi vakoojaseikkailuksi, mutta eihän se alkuunkaan riittäisi kuvaamaan Jääskeläisen erinomaista kerrontaa ja kielikikkailua yhdistettynä vauhdikkaaseen ja kaikessa nerokkuudessaan enemmän kuin hitusen absurdiin juoneen. Kirjan päähenkilö, Kaarna, on vähintään yhtä eksyksissä kuin lukija, ja vaikka loppuratkaisun pääpiirteissään arvaa jo varsin varhaisessa vaiheessa (mikään suuri saavutus se ei ole, sen verran vihjeitä satelee!), se ei haittaa pätkääkään. Kaarnan inhimillisyys ja, noh, realistisuus ovat niin taiten luotuja, että hihkuin niistää puolisolleni ääneen toistuvasti jo kirjaa lukiessani: hankala äitisuhde, lapsuusmuistojen jakautuminen kahdelle puolen vedenjakajaa, vanhaan hyvään ja uuteen vähemmän hyvään aikaan ja kaikki muukin on juuri sellaista sopivan traumaattista, että jokainen lukija löytää siitä jotain itselleen, vaikka oman äidin kanssa välit olisivatkin kunnossa. (Ei hätää, äiti, jos tätä luet, en yritä vihjailla mitään!) 

Kylmän sodan puskiessa nykypäivään ja miellyttävän suppeaksi jäävän päähahmokavalkadin vetäessä rallia ympäri Marrasvirran kaupunkia kokeellisen dementialääkkeen vauhdittamana kuin parhaankin Bond-lauman, sitä alkaa lukija kummasti vilkuilla kainalossaan nukkuvaa kissaa ja pohtia sitä, miten jännä asia todellisuus oikeastaan onkaan. Vaikka sitä kuinka tiedostaa sen subjektiivisuuden, on kuitenkin aina jännä hoksata, miten elämme oikeassa rinnakkaisten totuuksien multiversumissa aamun ruuhkaisessa bussissa nököttäessämmekin. Väärän kissan päivän unenomaisuus on hienovaraista, maagisuus niin luonnollista ja realismi niin häilyvää, että lukukokemus jää väkisinkin mieleen yhtenä vuoden omituisimmista ja parhaista.

Tiivistettynä
Kuka:
Jääskeläinen, Pasi Ilmari
Mitä: Väärän kissan päivä (Atena, 2017)
Kansi: Sanna Mander
Tuomio: 5/5 – Poikkeuksellisen toimiva muistutus siitä, miten hienoa spefiä kotimaassamme kirjoitetaankaan!

31. elokuuta 2017

Valentin: Ruma Elsa


Yle juhlistaa armaan kotimaamme juhlavuotta muun muassa Kirjojen Suomi -ohjelmasarjalla, jossa itsenäistä vuosisataa käydään läpi lukemalla kirja joka vuodelta. Joukkoon mahtuu niitä Suuria Klassikoita isoilla alkukirjaimilla, mutta kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat rohkeasti valinneet mukaan teoksia myös kaanonin ulkopuolelta. Kirjojen Suomen eräänä osasena kirjabloggarit käyvät läpi listalle valikoituneita teoksia: minulle arvottiin Valentinin, ts. Ensio Rislakin näytelmä Ruma Elsa vuodelta 1949.

Myönnän avoimesti olleeni vähintäänkin epäluuloinen tarttuessani teokseen lykättyäni sen lukemista ensin niin pitkään kuin mahdollista. Odotin Ylen kirjasta kertovan sivun perusteella joko jonkinlaista köyhän miehen tai naisen "Piukkoja paikkoja" tai ehkä kirjoitusajankohtaan nähden modernia näkökulmaa naiseuteen ja naisellisuuteen, joka kuitenkin nykymittapuulla olisi taantumuksellista sekin. Etukäteen harjoittelin silmien pyörittelyä ja dramaattisen tylsistyneitä huokauksia, joita voisin sitten viljellä Rumaa Elsaa tahkotessani, ja mietinpä joitain nasevia sanankäänteitäkin, joita viljellä bloggauksessa, jotta kuulostaisin sopivan sarkastiselta.

Kävi kuitenkin niin, että vahingossa innostuin kertomuksesta jo alkumetreillä kuvitellessani Vivin puoliautomaattisesti Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutuksi rouva Bennetiksi, koska kuvaus osui niin kohdilleen: "Tyttäriinsä hän suhtautuu kuin kanaemo poikasiinsa ja hänen suurimpana huolenaan on heidän edullinen naittamisensa, koska hänen käsityksensä mukaan naisen korkein onni on päästä naimisiin." Jep, jep, peli menetetty, en minä tätä näytelmää täysin voi teilata, vaikka myöhemmin aihetta ilmaantuisikin.

Näytelmän juoni tiivistettynä kuuluu jotakuinkin näin: professorinleski Vivi Kassel kihlautuu miesvainaansa manttelinperijän, kuivakan professori Taavi Harjulan kanssa. Kasselin siskosparven kaksi vanhinta tytärtä, Paula ja Irma, ovat lähes yhtä kanamaisia kuin äitinsä. Paula on menossa naimisiin harvinaisen tyhmäksi mieheksi luonnehditun agronomikihlattunsa nro kolme kanssa, Irma on balettitanssijatar. Kolmas tytär, Elsa eli Santtu, on ulkomuodoltaan vähintäänkin huolittelematon ja luonteeltaan ja suultaan vähemmän mukavasta päästä. Erinäisten tapahtumien jälkeen Elsa päättää antaa äitinsä ja siskojensa maistaa omaa lääkettään, käy kauneushoitolassa, kuinkas muuten, ja käytännössä vikittelee ja vokottelee viattoman ylioppilaanklopin, niin äitinsä ja sisarensa sulhot kuin Irman kuvanveistäjänkin: "Mutta viime viikolla tapahtui jotakin erikoista. Silloin kerääntyi myrkkyä sydämeeni yhdellä kertaa niin paljon, että minun täytyi se tyhjentää. Minä suoritin kokeen. -- Minä kokeilin, onko minussa sitä samaa viehätysvoimaa kuin teissäkin on. Sitä, josta te olette aina ylpeilleet." Olihan sitä, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi, kukin kihlapareista päätyy takaisin yhteen ja Elsakin löytää miehen, joka tahtoo hänet omana, pahasuisena ja homssuisena itsenään, vaikka Elsa näytelmän alkupuolella vielä vannookin pysyvänsä kaukana "tyhmistä koiraksista" ja omistavansa elämänsä tieteelle.

Niin, eihän tämä nyt mikään varsinainen feministinen manifesti ollut. Toki Elsa hahmona on herkullinen ja leikittely sukupuolirooleilla ja ylinaisellisuudella on osuvaa ja hauskaa vielä näin lähes seitsemänkymmentä vuotta myöhemminkin. Myönnän olevani vähän pettynyt siihen, että "ruma Elsa" ei kuitenkaan lopulta ollut ruma laisinkaan (tai sitten melkein seitsemän vuosikymmen takaisissa kauneushoitoloissa tehtiin todellisia ihmeitä yhden iltapäivän aikana!), ja siihen, että miehelään hänkin lopulta lähti suuntaamaan. Olkoonkin, että lopulta hän miekkonen hurmaantuu, kuten jo mainitsin, Elsasta omana itsenään.

Ruma Elsa oli kaikkiaan varsin leppoisa ja viihtyisä lukukokemus. Henkilöhahmot ovat mainioita Suomi-Filmi-henkisesti ja luinkin mielessäni jotakuinkin kaikki repliikit samaa henkeä kunnioittaen. Tiedättehän, sellaisella vähän liioitellun selkeällä ääntämyksellä ja epäluonnollisilla intonaatioilla, naisten repliikit falsettia lähestyen. (Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset, sanovat.) En pidä lainkaan mahdottomana ajatuksena etsiä näytelmän Suomi-Filmi versiota katsottavakseni jonain sopivana flunssapäivänä, vaikka vielä muutama viikko sitten ajatuskin kirjaan tarttumisesta oli likipitäen luotaantyötävä.

Paljonkohan lukemisen ja tutustumisen väärttejä teoksia sitä ihmiseltä meneekään sivu suun ja silmien typerien ennakkoluulojen vuoksi? Varsinkin nämä vanhemmat ja klassikkokirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle jääneet teokset vaikuttavat usein vähän luotaantyöntäviltä ja, noh, tylsiltä, mutta yllättävät kuitenkin positiivisesti.


27. elokuuta 2017

David Walliamsin ja Tony Rossin lastenkirjoista


Voiko se olla tottakaan? Lähes vuoden tauon jälkeen tonttuileva kirjabloggarittaremme saa aikaiseksi kirjoittaa lastenkirjallisuudesta! Mahtaakohan se oikeasti edes lukea lapsilleen, mokoma, kun ei blogissa mitään sen suuntaista ole näkynyt sitten viime joulukuun, ja kaikkihan tietävät, että jos se ei ole somessa, sitä ei ole tapahtunut. No niin, luetaanhan meillä lapsille, vaikkakaan ei ehkä niin paljon, kuin "pitäisi", ja vaikka kuinka toistuvasti uhoan, että nyt alan panostaa lastenkirjallisuuteen sekä blogissa että lastenkammarissa, uhoaminen jää aina juuri sellaiseksi, silkaksi uhoksi. En lupaa parantaa tapojani, mutta lupaan taas kerran yrittää. Heh.

Johdantomonologit sikseen.

David Walliams on minulle tuttu ensisijaisesti muutaman vuoden lähes vuosikymmenen takaisesta Pikku-Britannia-sketsisarjasta ja sen räävittömänpuoleisesta huumorista. Voitte ehkä kuvitella kukkahattutätimäistä hipovan reaktioni, kun taannoin bongasin herran kynäilemiä lastenkirjoja lähikirjastomme hyllystä. Kuvittaja Tony Ross on puolestaan tuttu Pikku prinsessa -sarjasta, joka on uponnut lapsiini (erityisesti tyttäriini) kiitettävissä määrin. Uteliaisuuteni vei lopulta uupumustani pidemmän korren, ja kannoin kotiin kolme parivaljakon työstämää kirjaa: Lievästi ärsyttävä norsu (Kustannus-Mäkelä, 2015), Ensimmäinen virtahepo kuussa (Kustannus-Mäkelä, 2016) ja Karhu joka sanoi pöö! (Kustannus-Mäkelä, 2017).

Luimme lasten kanssa kirjat lopulta muutamaan otteeseen niin, että jokainen lapsitriostani luki jokaisen kirjan vähintään kerran. 

Seitsemänvuotias Martti ei osaa nimetä kirjatriosta suosikkiaan helpolla, vaikka toisaalta ei enää tämäntyylisistä kuvakirjoista enää hirveästi perusta.
Niin, ne kirjat on ihan hauskoja. Kaikissa on hassuja juttuja. Niitä voisi olla hyvä lukea, jos olisi vasta itse oppinut lukemaan, koska niissä on vain vähän tekstiä ja se on yleensä aika isolla kirjoitettu. Kuvat on vähän sellaisia telkkariohjelman näköisiä, mutta ihan kivoja kuitenkin. Mä tykkään enemmän sellaisista vähän hienommista silti. [Tässä kohtaa esitettiin tarkentava kysymys "hienommista" kuvista.] Sellaisista hienommista, mitkä on vähän niin kuin oikeamman näköisiä ja niissä on ehkä kaikkia sellaisia pieniä juttuja, mitä voi etsiä. 
Norsukirja oli vähän sellainen outo. Siinä on poika, jonka tuo tulee norsu, joka tekee kaikkia ärsyttäviä ja tuhmia juttuja. Sitten tulee kaikki muutkin norsut, koska se poika on tehnyt sopimuksen tai jotain. Pöö-karhukirja oli aika hauska, siinä oli opetus lopussa. Se on varmaan hyvä kirja kaikille lapsille, jos niitä ei pelota ne kaikki pööt. Virtahepo kuussa -kirja oli aika hauska, koska siinä oli se pyllyvitsi ja pierujuttu ja ne kaikki eläimet, mutta sitten voi kyllä olla vaikea mennä nukkumaan, kun on vain kaikki pierujutut mielessä. Mutta on nämä silti sellaisia pienempien lasten kirjoja vähän.  
Viisivuotias Aino taitaa osua parhaiten kirjojen kohdeyleisöön: isoveli piti kirjoja vähän liian lällyinä ja pikkusiskolta meni aika moni juttu vähän ohi.
Nämä kirjat on vähän niin kuin samaa sarjaa, vaikka niissä onkin aina eri eläimet seikkailemassa. Oon lukenut ne jo liian monta kertaa silti, mutta kyllä ne on ihan hauskoja. En osaa sanoa lempparia, mutta se ei kyllä todellakaan ole se, missä se norsu tulee ilman lupaa kylään! Tyhmä norsu. Niissä ihan kaikissa on silti tosi hauskoja juttuja, ja mä tykkään niistä, kun ne naurattaa mua aina. Eläimet tekee niissä semmoisia ihmisjuttuja niin kuin saduissa varmaan aina. Haluaisin mieluummin lukea sellaisia oikeita kirjoja, missä ne on vaan eläimiä. Sitten kyllä varmaan vaikka kissakirjassa lukisi vaan: "Miau miau miau. MIAAAAU!" Kun ei eläimet oikeesti osaa silleen puhua. Haha, sitä olisi hauska lukea. (Mä en kyllä vieläkään osaa lukea, vaikka oon jo viisi!) 
Se pieni pelotteleva jääkarhu on vähän semmoinen tuhma eikä lainkaan ajattele toisia, pelottelee vaan ja pilaa kaikki jutut. Tosi ärsyttävää. Sitten ne eläimet pelottaa sen takaisin, että se oppisi käyttäytymään edes vähän. Niin pitää lapsia aina opettaa, kun ei me muuten opita! Ei silti saa olla lapsille ilkeä ja se oli oikeesti vähän ilkeää pelottaa se pieni jääkarhu niin kovin. Sitten se hippo meni kuuhun, ne rakensi sille raketin ja se meni rikki! Avaruudessa! Mitä se muka hengitti siellä sitten?! Ja sitten se varasti sen toisen hipon raketin, se oli ihan kamalan rumasti tehty ja se joutuu varmaan vankilaan ikuisiksi ajoiksi. Norsukirjasta mä kerroin hei jo, mutta se nyt oli ihan hullu kirja, varmaan joku aikuisten juttu, kun en mää tajunnut sitä silleen.
Kolmevuotias Maija piti selvästi eniten Karhusta joka sanoi pöö! 
(Karhusta joka sanoi pöö!) Se sanoi pöö näin: "PÖÖ!" Vähän se oli tuhma pikkukarhu, koska se pelotteli kaikki, se sanoi: "PÖÖ!" Ne muut tollai huusi ja pelkäsi ja sitte se... Kaikkia eläimiä se pikkukarhu pelotti ja telkkarisedän ja se suuttui ja muuttui jääksi. Sitten lopuksi kaikki muut eläimet antoi sille opetuksen, että ei saa pööttää ja pelotti sen tosi pahasti! Tiiätkö, äiti, mitä siinä kirjassa lukee? Siinä lukee: "Ei saa yhtään pelästyttää!" 
(Ensimmäisestä virtahevosta kuussa) Ihan outo kirja. Ei virtahevot osaa mennä kuuhun, ei mikään eläin osaa. Ihminen vaan. Onko ihminenkin eläin? No ei ole, kun ihminen on erikoiseläin. Siellä kuussa olikin toinen hippo kuitenkin jo valmiiksi ja se unohtui sinne. Toivottavasti se pääsi kotiin. Tyttöhipon pylly palaa ja siltä tulee pieru, hahahaa! On se silti vähän outoa. 
(Lievästi ärsyttävästä norsusta) Mä en kyllä tajunnut tätä kirjaa lainkaan. Se norsu tuli sinne kotiin ja oli tuhmasti. Miksei sen isi ja äiti komentanut ja laittanut jäähylle?
Äitihenkilö on varsin pitkälti samoilla linjoilla jälkikasvunsa kanssa. Lievästi ärsyttävä norsu jäi mieleen jotenkin vähän outona ja irtonaisena kirjana, jonka opetus tuntui olevan, että sopimuksen pieni präntti täytyy aina lukea ennen allekirjoitusta. Ei oikein osunut kohdeyleisöön, vaikka äitiä vähän hymyilyttikin. Karhu joka sanoi pöö! oli ehkä kolmikon kirkkain tähti, ja olen melko varmasti lukenut sitä kaikkein eniten. Pieni, vallaton jääkarhunpentu on aika sympaattinen hahmo, jonka huonosta käytöksestä osaa pienempikin lukija keskustella, ja kirjaa on erityisen helppo lukea eläytyen typografian ansiosta. Ensimminen virtahepo kuussa on hauska tarina, mutta ainakin meillä lapset vähän järkyttyivät siitä, että Marjo-virtahepo jätti nopeamman kollegansa kuuhun varastettuaan tämän raketin ja sitten vielä esitti ehtineensä itse ensin. Sitä paitsi kirjan alapäähuumori tekee siitä vähän huonon iltasatukirjan, kuten Martti pohti itsekin, sillä kuten kaikki lasten kanssa tekemisissä olevat ehkä tietävät, pieruvitsit jäävät päälle. 

Kirjakolmikko on kuitenkin varsin laadukas lajissaan! Walliamsin mielikuvitus yhdistettynä Rossin taidokkaisiin ja ainakin minun silmääni oikein onnistuneisiin kuvituksiin on yhdistelmänä äärimmäisen toimiva, ja lapset nauttivat kirjoista selvästi.

15. elokuuta 2017

Vik: Seleesian näkijä


Sain alkukesästä vihdoin aikaiseksi lukea Erika Vikin esikoisteoksen, Hän sanoi nimekseen Aleian, jota jo kevättalvella katselin vähän sillä silmällä. Tempauduin päätä pahkaa mukaan Vikin luomaan steampunk-henkiseen maailmaan ja kirjan sankarijoukon seikkailuihin, vaikka kuinka yritin fantasianirsoilla ja asettaa itseni YA-kirjallisuuden yläpuolelle (tästä lisää vielä myöhemmin). Tieto siitä, että sarja saisi jatkoa jo alkusyksystä sai minut tanssimaan pienen mutta sitäkin riehakkaamman voitontanssin.

Trilogioiden toiset osat tuppaavat usein olemaan laadullisesti aloitus- ja lopetusosia heikompia, koska niistä luonnollisesti puuttuu sekä kunnon alku että loppu, minkä vuoksi takaraivossani möllötti pieni peikko (tai ehkä pikemminkin liiteli närkästynyt tulilintu) pelottelemassa, että tulisin todennäköisesti parhaassakin tapauksessa pettymään Seleesian näkijään ainakin vähän. Nalkuttavasta taruolennosta huolimatta tartuin kirjaan odotukset ilmakehän ylemmissä kerroksissa, Corildonin kuvat silmissäni, Hän sanoi nimekseen Aleia suhteellisen tuoreessa muistissa ja Loreldonin nimi huulillani. Erika Vik lunasti kaikki odotukseni, vaiensi varsin nopeasti takaraivossani kiukutelleen olion ja nykäisi vieläpä kuvainnollisen maton jalkojeni alta useammin kuin kerran.

Koska Seleesian näkijä jatkaa tarinaa siitä, mihin Hän sanoi nimekseen Aleia päättyy, saattaa tekstissäni olla juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan. Niitä raivokkaasti välttelevien kannattaa siis ehkä paeta pikimmiten.

Vaikka Aleian oleellisemmat "pääsivuhahmot", Arata Erren, Esme ja (tietty) Mateo, ovat jääneet kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan Aleian ja Corildonin seilatessa Seleesiaan, seurataan heidän edesottamuksiaan jonkin verran myös sarjan toisessa osassa. Selkeästi suurempaan osaan nousee kuitenkin Ma'Bathaen perhekunta, toisin sanoen Corildonin perhe siis. Siskoksista nuorin nousee selvästi suurimpaan rooliin, mikä sinänsä passaa minulle mainiosti, sen verran mainiosti Vik on (tämänkin) henkilöhahmon kirjoittanut. Arvasin tosin sekä Tigranin salaisuuden että hänen motivaationsa Aleian kanssa kulkemiseen ennen kuin ne rautalangasta väännettiin, mutta en ehkä kehtaa tästä ottaa sulkaa tonttulakkiini, sen verran Vik vinkeillä lukijaa vinkeillä härnää.

Härnäämisestä puheenollen, kun otetaan huomioon, ettei Aleiasta ja Corildonista mitä ilmeisimmin ole tarkoitus tulla pariskuntaa, Vik tiputtelee satunnaisesti sellaisia shippaajan päiväunipommeja, että olen yhä edelleen, viikko kirjan lukemisen jälkeen, vähintäänkin hämilläni. Ymmärrän, että ihmisten (ja seleesienkin) välillä voi olla hyvinkin läheisiä ja lämpimiä mutta samaan aikaan tyystin platonisia ystävyyssuhteita riippumatta näiden ihmisten (ja seleesien) sukupuolesta, mutta taivaan tähden nyt, oikeasti! 
Kavioiden kumu kuului jo kauan ennen kuin vaahtoava Osir ilmestyi näkyviin. Corildon oli hädin tuskin pysäyttänyt ratsunsa, kun hän heitti jalkansa orin kaulan yli, pudottautui maahan ja juoksi suoraan Aleian luo. -- Kellanvihreät silmät luotasivat kuumeisesti Aleian vartaloa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa.
     Corildon kiskaisi Aleian hengästyneenä rintaansa vasten ja rutisti hänen hiuksiaan. "Loreldonin nimissä, mitä ihmettä oikein ajattelit?"
     Aleia nipisti silmänsä kiinni ja tunsi tahtonsa alkavan murentua. "En halua, että sinulle käy samoin kuin Eyralille tai Edeanalle", hän kuiskasi hiestä kostunutta kauluspaitaa vasten ja tunsi selvästi tutun ihon tuoksun.
No niin, no niin, olihan kirjassa muutakin kuin rivien välistä puoliväkisin esiin revittävä orastava rakkaussuhde. Vik syventää maailmansa magiasysteemin lainalaisuuksia ja muutenkin seleesien taikuus avautuu Seleesian näkijän jälkeen aivan eri tavalla. Corildonin menneisyydestä paljastuu paljon: joissain määrin lukijalle iskee annakareninamainen tunnelma, kun perhesuhteita puidaan urakalla ja silmissä vain vilisee nimiä ja lempinimiä, jotka sekoittuvat iloisesti toisiinsa. (Tämä saattaa kyllä johtua siitä, että luin teininä Anna Kareninaa läpi yön ja nyt yli-ikäisenä teininä Seleesian näkijää sekopäisten työpäivien päälle.) Aleian identiteetin ja, öh, entiteetin selviäminen on jo niin lähellä, että melkein uskaltaisin spekuloida, jos moista harrastaisin.

Young adult -kirjallisuus eli kavereiden kesken YA-kirjallisuus on minulle yhden sortin semisalainen pahe. En tiedä, liittyykö tämä paheellisuus jotenkin YA:n viihteellisyyteen vai ikääni, jonka perusteella en enää ole edes nuori aikuinen vaan ihan vain aikuinen. En silti muutenkaan lue yksinomaan (tai ylipäätään paljoa) Hienoa Korkeakirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, eikä sen ikäpuolenkaan kai pitäisi haitata ihmistä, joka kulkee tyytyväisenä julkisilla paikoilla niin Pikachu-pipo päässään kuin H&M:n lastenpuolelta ostamassaan Stormtrooper-hupparissakin. Kyse saattaa toki olla siitä, että YA-kirjallisuus on (useimmiten) helposti samaistuttavaa, mikä puolestaan aiheuttaa minussa epämääräisen hymistely- ja peukutusreaktion. Ylenpalttinen hymistely ja peukuttelu mutuhuttuilublogissa taas käy nopeasti vähän tylsäksi, olkoonkin, että harrastuspohjalta ei ole kovin mielekästä lukea ja blogata kirjoja, jotka eivät iske.

Olipa YA-kirjallisuuden sielunelämän suhteen niin eli näin, Seleesian näkijän loppuhuipennus oli sitä luokkaa, että minun mielenmaisemani sujahti heittämällä sinne jonnekin puolentoista vuosikymmenen taakse. Sarja muistuttaa minua kovin jostain kirja(sarja)sta, josta pidin kovasti, mutta en kuollaksenikaan saa mieleen sen paremmin kirjan kuin kirjailijankaan nimeä. Puhukaamme siis jostain mystillisestä [sic! kuulostaa paljon mystillisemmältä kuin "mystinen"], nuorille nuorehkoille lukijoille suunnatun fantasiakirjallisuuden elementistä, joka esiintyy vain ja ainoastaan erinomaisen hienoissa ja taiten kynäillyissä sarjoissa. Sellainen Kaksosauringoista nimittäin on selvästi tulossa, erinomaisen hieno ja taiten kynäilty sarja, jota toivon mukaan (ja jos minulta kysytään myös todennäköisesti) tullaan kääntämään myös muille kielille.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 5/5 – Upeaa fantasiaa, joka puree sekä nuorempaan että vähemmän nuoreen lukijaan.