30. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton (päivittyvä)


Pinon päällimmäinen -kirjablogin Sannabanana emännöi hieman erilaista lukumaratonia välipäivien kunniaksi. Rauhaa maailmaan -maratonin osallistumisaika on normaalista poiketen viikko ja maratonin pituuskin on hurjat 42 tuntia, aivan kuten se liikunnallisempikin maraton on 42 kilometriä (ja rapiat päälle, 42,195 km se taitaa tarkalleen olla?). Minun tarkoitukseni oli aloittaa tänään, 30.12.2015 iltakahdeksalta ja lukea ensi vuoteen asti. Aikataulu venyi ja paukkui heti alkumetreillä, kun lapsoseni eivät olleetkaan sängyssä vielä kahdeksalta.

Eipä se silti mitään! Tämän maratonin aion ottaa olosuhteiden pakostakin hieman rennommin, sillä puolisoni on huomisen aamupäivän vielä töissä, ja minä lasten kanssa kotona valmistelemassa illan juhlistuksia, jotka nekin syönevät lukuaikaa. Tällä kertaa siis en maratoonaa hampaat irvessä kofeiinin ja särkylääkkeiden voimalla, vaan hieman positiivisemmalla meiningillä. Sellaiseksi luettakoon myös se, että päätin lukea Ainolle iltasadun (Kuka lohduttaisi Nyytiä? ♥) kaikessa rauhassa sen sijaan, että olisin pitänyt kynsin ja hampain kiinni alkuperäisestä aikataulustani.

Aloittelen siis maratonini tasan yhdeksältä ja lopetan 1.1.2016 kello 15.00, ellei ihmeitä tapahdu. Edistymistäni voi seurata luonnollisesti blogissa, jonne pyrin päivittämään väliaikatietoja aina sopivan tilaisuuden tullen. Välittömämpää päivittelyä on luvassa Instagramissa (@ttonttu) ja blogin FB-sivulla. Käyttelen ainakin IG:ssä hashtagejä #hyllytonttuilut ja #lukumaraton.


Olen pitkään ja hartaahkoksi arponut, otanko maraton-aineistoksi sekalaisia kirjoja omasta hyllystäni ja kirjastosta raahaamastani huojuvaksi käyneestä pinosta vai valitsenko tänään saapuneen myöhäisen joululahjani (minulta minulle, jee!) inspiroimana työn alle pinon aina niin ihanaa Tolkienia. Tämä selvinnee parinkymmenen minuutin päästä. Nyt vielä äkkiä suihkuun ja teetä hautumaan!

30.12.2015 
klo 21.00
Nyt lähtee! On sitä (paljon, paljon!) huonompia tapoja viettää vuodenvaihde kuin Tolkienin parissa. The Fellowship of the Ring alkuun, kuinkas muuten.


klo 22.22
Ensimmäiset sata sivua (ja useampi kymmentä sivua johdantoja ja esipuheita) takana on hyvä pitää pieni paussi. TSH:n lukeminen on aina kuin kotiin palaisi. Mutta nyt tosiaan muutaman minuutin silmienlepuutus ennen Vanhaan metsään suuntaamista.

31.12.2015
klo 0.35
Sormuksen ritarit loppui samoin kuin aina ennenkin. Nyt unta palloon. Aamulla Kahden tornin kimppuun. 

klo 8.05
Tunnin hereilläolon jälkeen alkavat aamun kodinhoidolliset velvollisuudet olla suoritettuna, samoin lapset puettuna ja ruokittuna. Kahvikuppi ja kakara kainaloissani aloittelen Kahta tornia. Periaatteessa minun pitäisi tänään ehtiä lukea se kokonaan ja noin puolet Kuninkaan paluusta, mikäli aion saada koko trilogian luettua ennen huomista iltapäiväkolmea. Nähtäväksi jää. Mutta nyt!



klo 10.00
Sain seuralaisen Helmin syvänteeseen. Kovin on jännittävää. Luin pätkän ääneen (englanniksi), sain palkaksi hyvin pitkän katseen. "Äiti ei tano." Mokoma kielipoliisi. Jos vielä tunnin verran saisi luettua, ja sitten hoitaisi ipanoille lounasta pöytään. Kai ne pyykitkin pitäisi levittää...


klo 12.30
Epäkirjalliset velvollisuudet on taas hetkeksi hoidettu. 2/3 lasta on päiväunilla, 1/3 leikkii huoneessaan. Äitihenkilö suuntaa siis Mustalle portille.

klo 14.10
The Two Towers oli siinä. Tylsähkö jälkimmäinen puolikaskin meni yllättävän tuskattomasti! Nyt pieni paussi. 

klo 15.05
Viimeistä viedään! Kuninkaan paluu työn alle N-Y-T-NYT! 

klo 22.05
Kaikenlaista pientä ylimääräistä tai oikeastaan uudenvuoden aattoon liittyvää on mahtunut iltaan. Josko nyt taas ehtisi lukea...

1.1.2016
klo 0.10
Sormus on tuhottu (ei kai tämä ole spoileri?) ja nyt tarvitsee enää kruunata muuan kuningas ja hoitaa muu jälkipyykki. Niin ja ne liitteetkin vielä. Palaan niiden kimppuun vasta aamulla. Nyt hyvät yöt ja mainiota uutta vuotta!

klo 8.31
Jasså ja nonni, jospa sitä sitten vielä viimeinen rutistus The Return of the Kingin kanssa. Todennäköisesti en saa 42 tuntia teoriassakaan ihan täyteen, sillä tälle aamulle on luvassa kaikenlaista pyykkitupavuoroa ja sukulointia, mutta saattaa olla, että pitkin hampain tyydyn siihen, että olen saanut koko The Lord of the Ringsin luettua. Sitä paitsi tarkoituksenihan oli lukea pidemmässä ajassa leppoisammalla meiningillä yhtä paljon kuin "tavallisesti" (ts. 24 tunnin maratonilla) verenmaku suussa. Vähän kaivelee kuitenkin tieto siitä, että tässä jäljellä olevassa noin 6,5 tunnissa ehtisi lukea jopa 700 sivua, jos ottaisi oikein asiakseen... :D Mutta nyt kruunaamaan armas Aragornini! Ehkä tällä kertaa heppu meneekin naimisiin minun kanssani eikä jonkun ihmeen Arwenin.


klo 10.20
Se oli siinä se. Saatoin salaa tirauttaa pienen kyyneleen (kuten joka kerta). Jos sitten vielä tuo Taru Sormusten herra Tolkienin silmin, kun en näemmä lopettaakaan malta!


klo 11.10
Onpa muuten oikea karttafanin unelma tämä Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin laatima Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin! Sopi myös niin kuin nenä naamaan tämän urakan päätteeksi. Vaikka lukuaikaa olisi vielä melkein neljä tuntia, taidan lopettaa maratonin omalta osaltani tähän Tolkienin kynäilemään kuvaan (joka löytyy äsken mainitsemani teoksen kannesta ja jonka merkitys ehkä avautuu ainakin toisille) ja erittäin vastentahtoisesti siirtyä Keski-Maasta arkisempien velvollisuuksien pariin.


Tämä maraton oli kaikessa leppoisuudessaan vähän epämaratonmainen. En usko, että maratonkooma tahi -krapula tulee minua suuremmin vaivaamaan, joskin parin päivän aikana on kotihommia jäänyt varsin paljon rästiin. Nähtäväksi siis jää, ehdinkö päivittää viime vuoden yhteenvetoa tänään vai jääkö se huomiselle.

Vaikka leppoisa maraton mukava kokemus olikin, se ei oikein tuntunut oikealta lukumaratonilta. Näemmä olen sen verran hullu kilpailuhenkinen, ettei homma oikein iske ilman jonkinlaista pakkoa, paniikkia ja verenmakua suussa. Hoh! 

Olen kuitenkin jokseenkin tyytyväinen tulokseeni. Vaikka ikään kuin maratonin sivussa hoidin normaalit toimet jälkikasvuni kanssa ja vietimme vuodenvaihdettakin asiaankuuluvin ohjelmanumeroin, sain silti luetuksi 1417 sivua! Asiaa osaltaan helpotti se, että The Lord of the Rings on ennestäänkin minulle kovin, kovin tuttua tekstiä. Toisaalta lukeminen ei mennyt aina ihan niin nopeasti kuin olisin tahtonut: En nimittäin muista, koska olisin viimeksi lukenut teoksen englanniksi! Tolkien ei kirjoittanut sitä kaikkein simppeleintä kieltä, kuten ehkä tiedättekin.

Oli niin tai näin, oli aika hölmistyttävän hieno tunnelma lukea Sormuksen tuhoutumisesta juuri vuoden vaihtuessa. On se vain upea kirja!

Koko noin 39 tunnin maratonin saldo on siis seuraava:
  1. Tolkien, J. R. R. The Fellowship of the Ring. 407 sivua
  2. Tolkien, J. R. R. The Two Towers. 352 sivua
  3. Tolkien, J. R. R. The Return of the King. 419 sivua
  4. Hammond, Wayne G. & Scull, Christina. Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin. 239 sivua
Eli yhteensä 1417 sivua.

Ei pöllömmin. Kyllä tämän voimin jaksaa taas hetken pyykkiä pestä!

Guillou: Noitien asianajaja


Jan Guillou on minulle tuttu opiskelumuinaishistoriastani: sanon "tuttu", sillä mistään suursuosikista ei ole kyse. Olipa oma henkilökohtainen mielipiteeni mikä tahansa, myönnän auliisti, että Guillou tuntee keskiajan varsin hyvin ja osaa sitä paitsi kirjoittaa varsin viihdyttävästi. Varsin selväksi tämä lausahdukseni käy, jos sattuu lukemaan Guilloun kynäilemän teoksen Noitien asianajaja.

Noitavainot ovat aihepiirinä sinänsä minulle ennestäänkin tutut. Pari vuotta sitten luin Leena Virtasen hienon kirjan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671, joka (kuten alaotsikosta voi päätelläkin) käsittelee noitavainoja suur-Ruotsin itäisissä osissa, mutta varsinaisen Ruotsin meininki oli minulle varsin tuntematonta. Tämän seikan Guillou korjasi vastakohdakseen varsin vauhdilla: Noitien asianajaja on lähes neljälläsadalla asiatekstisivullaan varsin tiivis mutta kattava esitys aiheesta. Kirja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä painava (sekä fyysisesti että sisällöltään) että helppolukuinen, mikä sinänsä on varsin toimiva yhdistelmä.

Ruotsinmaan noitavainot lähtivät liikkeelle suullisesta perimätiedosta. Onneksi nykyään ei tarvitse puhua, kun voi whatsappailla ja someilla.

Unohtakaa äskeinen.

Ruotsinmaan noitavainojen taustalla on lauma lapsia, noita pieniä penteleitä ja beelzebuleja, joilla oli vilkas mielikuvitus ja jotka pitivät siitä, että saivat paljon huomiota. Näemmä lapset eivät ole hieman pyöristäen puolessa vuosituhannessa sinänsä juurikaan muuttuneet. Höpöjuttuja kertovien ja vallasta juopuneiden lapsukaisten lisäksi yhtenä pahalaisena mainitaan uskonpuhdistus. Kyllä vain! Valoisalla keskiajalla, kuten Guillou aikaa ennen uskonpuhdistusta kutsuu, ihmiset saivat paitsi henkistä ja hengellistä myös fyysistä apua luostareista, jotka Ruotsissa pyörittivät 25 sairaalaa. Luostareiden lopetettua toimintansa lääkekasveihin liittyvä tietotaito jäi marginaalin näppeihin, ja tokihan se nyt on selvä merkki sopimuksesta Paholaisen kanssa, jos osaa parantaa päänsärkyä pajunkuorta pureskelemalla!

Noitavainohommassa suurta osaa näyttelee tietysti myös naiseus noin niin kuin ylipäätään. 1600-luvun alussa oli vähän siinä ja siinä, onko nainen ylipäätään ihminen. Guillou kertoo Wittenbergin yliopistossa vuonna 1595 esitetystä väitöskirjassa, jossa todistettiin 51 teesin voimin "ettei naisella ollut sielua eikä häntä niin muodoin voinut pitää ihmisenä" (s. 33). Lisäksi etymologiakin puhuu naisen huonouden puolesta, ja tunnettu tosiseikkahan on, että sanat eivät voi valehdella. Katsokaahan:
"Oli tieteellisesti todistettu, että nainen oli luonnostaan juoruileva ja uskossaan heikko. Viimeksimainittu seikka saa todistuksen jo itse naista tarkoittavasta sanasta, latinaksi femina. Siinä on nimittäin mustaa valkoisella, koska sana on yhdistetty sanoista fe, joka johtuu sanasta fides eli usko ja minus eli vähemmän. Siis naisella on vähemmän uskoa.
     Ja kuten kaikki tietävät, sortumalla Paholaisen houkutuksiin Eeva aiheutti sen, että myös viattoman Aatamin [sic!] täytyi lähteä paratiisista. Eeva on sitä paitsi luotu käyrästä kylkiluusta ja sen tähden hänen järkensäkin on väärä ja taipuu, ei hyvään päin, vaan pahaan. Tiivistäen voisi sanoa, että vaikka Jumala loi naisen, hänet on kuin luotu Paholaista varten. " (s. 31)
No niin, vääräleukailu sikseen. Noitien asianajaja on erinomaisen hieno tietopläjäys paitsi noitavainoista myös naisen asemasta tuon ajan Pohjolassa. Selväksi tulee myös se, miten noitavainoilmiö on monien mielissä päässyt kasvamaan suuremmaksi kuin mitä se oikeasti oli: väkivaltarikollisia teloitettiin 1600-luvulla huomattavasti enemmän kuin noitia. Itse asiassa noitina tuomittuihin nähden kaksinkertainen määrä naisia menetti henkensä lapsenmurhan takia (s. 201), ja toisaalta tuplamäärä miehiä löysi itsensä mestauspölkyltä tai roviolta eläimeen sekaantumisen vuoksi verrattuna noitina tuomittuihin naisiin (s. 174).

Sukupuoliroolien kohdalla lienee hyvä muistaa myös se, mistä Guilloukin meitä suomalaisia erityisesti muistuttaa. Nimittäin täällä Suomenmaalla naisnoidat eli noidattaret ovat protestanttinen uutuus: vielä 1500-luvulla loitsutaidot olivat miesten taitoja. Ruotsalaispapit joutuivatkin työskentelemään pieteetillä saadakseen kansan unohtamaan tämän epäkohdan ja "istuttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan" (s. 226).

Jos pääsee yli Guilloun omaperäisestä kirjoitustyylistä pistepistepisteineen ja ajoittain pelkistä sivulauseista muodostuvine "virkkeineen" sekä suomennoksen ajoittaisista epähienouksista vaikkapa numeroina esitettyjen lukujen taivutuksen suhteen, Noitien asianajaja on kirjojen huippua. Etymologinen pohdinta viihdyttää minua aina, kuten olen ennenkin maininnut, ja nippelitieto on aina mukavaa: molempia kirjassa nimittäin piisaa, vaikka suuretkin linjat tulee hoidettua kuntoon. Minäpä tiedän nyt paitsi sen, mistä sana hunsvotti juontaa juurensa, myös sen, että parjattu inkvisitio oli monella tapaa (Pohjolan) noitavainoja humaanimpi instituutio tarjoten syytetyille mahdollisuuden (ja tarvittaessa rahat) palkata asianajaja ja kieltämällä lapsilta ja jääveiltä henkilöiltä todistajana toimimisen.

Hälyttävää lienee sekin, että joukkohysteerinen noitavainomentaliteetti elää ja voi vahvasti meissä nykypohjolalaisissakin, vaikka se on hieman muotoaan muuttanutkin. Eipä siitä pimeästä keskiajasta sittenkään niin kovin kauas ole vielä päästy.

Tiivistettynä:
Kuka: Guillou, Jan
Mitä: Noitien asianajaja (Johnny Kniga, 2004)
Alkuteos: Häxornas försvarare (Piratförlaget, 2002)
Suomennos: Tapio Koivukari
Tuomio: 3/5 – Tiivis ja tehokas tietopläjäys noidista, vainoista, keskiajan rikoskäyttäytymisestä ja muusta jännittävästä puoli vuosituhatta sitten Ruotsissa tapahtuneesta.

29. joulukuuta 2015

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.
"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)
Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

23. joulukuuta 2015

Haatanen: Meikkipussin pohjalta


Helsingin taannoisilla Kirjamessuilla järjestetyllä bloggaribrunssilla saatoin ihan vähän tai aika paljonkin ryhtyä fanittamaan ihanaa Kaisa Haatasta, ja lisäilin hänen kirjoittamansa Meikkipussin pohjalta luettavien kirjojen listani kärkipäähän. Kirjaston vippihyllyssä se kiinnitti sitten huomioni muutamaa viikkoa myöhemmin, ja ahmaisin kirjan vielä saman illan aikana.

Meikkipussin pohjalta on kuulemma "salaviisas viihderomaani". Tämän väitteen voin ainakin omalta kohdaltani allekirjoittaa. Kirjan päähenkilö, Tytti, pohtii ja ruotii elämäänsä, ja sen tuloksena on kirjasta muodostunut kokoelma lyhyitä ja lyhyehköjä tekstejä - aakkosjärjestyksessä, kuinkas muuten. Aihepiirit vaihtelevat kepoisammista vakavampiin, mutta oli aiheena sitten huonojen eläinten listaaminen ("Hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, lukki, alpakka, turkiskuoriainen, Tasmanian tuholainen eli pussipiru, puoliapinat, hyttynen, komoranvaraani, koira, citypupu, hait, holkeri, intiankoisa, syyhypunkki, hämähäkki ja satiainen (toim. huom.)." s. 27), suomalaisten teehuoneiden puutteen ruotiminen tai kohdunpoiston pohtiminen, on tekstissä kautta linjan ihastuttavan positiivinen ja itseironinen asenne, joka toi elävästi mieleeni Bridget Jonesin, tuon chick litin supernaisen. Haatainen itse luonnehtiikin kirjaansa turkey litiksi, chick litin keski-ikäiseksi versioksi.  

Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että minä en taidakaan olla vielä kalkkuna vaan kananen. Kun Tytti kirjassa pohtii jotain tapahtuneen hänelle "kerran nuorna naisna - ehkä kolmekymppisenä?", irvistelee tällainen kolmenkympin kriisin keskellä kärvistelevä lukija aika antaumuksella. Vaihdevuosiaihepiiri tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta, ja keski-ikäisen lapsettoman sinkun saappaat kertakaikkisen kummallisilta. Kun minä olen Tytin ikäinen, on minulla kolme täysi-ikäistä jälkeläistä, ja ehkä jopa lapsenlapsia! Selkeämpää kehyskertomustakin jäin jollain tasolla kaipaamaan.


Meikkipussin pohjalta löytyy kuitenkin oikeita helmiäkin, kuten vaikkapa Tytin yllä möllöttävä näkemys rakkaudesta. Kyllä minä kehtaisin kirjaa salaviisaan sijasta kutsua ihan rehellisesti viisaaksikin. Viihdyttävä se niin ikään on, vaikka samaistumispintaa en juuri löytänytkään. Chick lit ei ole se kaikkein omin genreni, eikä turkey lit näköjään tilannetta miksikään muuta, mutta kyllähän tämän lukemisesta nauttii. Välillä jopa kaltaistani mörökölliä vähän nauratti (mikä ilmeni toisen suupielen nytkähdyksenä ylöspäin): Haatasella on terävä kynä ja sana hallussaan. Mitään kovin syvällistä sanottavaa ei ehkä keksi, mutta kaikenlainen siipikarjakirjallisuus, oli se sitten kanasille tai kalkkunoille suunnattua, on minulle ensisijaisesti aivot narikkaan -kirjallisuutta, eli tämä ei liene ihmekään. Tai ehkä Haatanen sanoi jo kaiken sanomisen arvoisen.

Tiivistettynä
Kuka:
Haatanen, Kaisa
Mitä: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015)
Kansi: Maria Mitrunen
Tuomio: 3/5 – Viihdyttävä ja ei vain salaviisas vaan ihan avoimestikin viisas kirjanen, jolle olin kuitenkin pari vuosikymmentä liian nuori.

22. joulukuuta 2015

Topeliuksen joulu (Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku)


"Ja niin joulu joutui jo taas Blogistaniaan," saattaisi Zachris-Zacharias-Sakari Topelius tänä päivänä kynäillä. Tuskin, mutta ei sitä varmaksi kuitenkaan koskaan voi tietää. Minulle Topelius on aina edustanut kertakaikkisen upeaa ja klassista suomalaista kerrontaa, joka varmasti iskee tähän lukijaan. Rudolf Koivu puolestaan on vähän vastaava heppu kuvataiteen puolelta. Kun yhdistetään herrat Topelius ja Koivu ja määritetään aiheeksi joulu, saadaan aikaiseksi kirja, jonka minä varsin varmasti ostan. 

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja koostuu Kirsti Mäkisen modernisoimista Topeliuksen jouluaiheisista teksteistä. Oma ensireaktioni tämän tiedon äärellä oli kiekaista jotain epämääräistä pyhäinhäväistyksestä, mutta Mäkinenpä onnistuu kääntämään pääni esipuheessaan: 
"Sadun kaipuu on ajatonta ja täyttä nykyaikaa. Ja parasta on, kun äiti tai isä lukee ääneen satuja ja lapset saavat koko satumaailman ihanuudet omakseen. Topeliuksen satujen vanhoja käännöksiä on tässä teoksessa muokattu nykykielelle myös sen vuoksi, että niitä olisi helppo lukea lapsille ääneen. Iltasatua kaipaavat isotkin lapset, samoin koululaiset opettajan satutuokioita." (s. 13)
Topeliuksen tekstit ovat minulle rakkaita, ja vaikka varsin nopeasti pääsin tolpilleni uusien käännösten aiheuttaman järkytyksen jäljiltä, huomasin järkytyksekseni, etten oikein osaa lukea niitä lapsilleni. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä, ettei näitä topeliaanisia tarinoita ole oikeastaan koskaan minullekaan luettu: olen aina lukenut niitä itse! Isoisäni vanhoista koulukirjoista, internetistä ja myöhemmin yliopiston kurssikirjallisuuden seassa Topelius menee, mutta sitä on olevinaan hirveän vaikea lukea ääneen, vaikka minäkin moista toimintaa varsin paljon harjoitan. Jokin osa minusta yrittää nimetä syylliseksi Topeliuksen kertomusten uskonnollissävytteisyyttä, joka yleisessä viehättävyydessään ja vanhahtavuudessaan on toisaalta kovin söpöä, mutta silti jotenkin niin epätyypillistä minulle. 

Lapsiraatini otti Topeliuksen turinat vastaan varsin ristiriitaisesti. Viisivuotias Martti ei edes yrittänyt peitellä haukotuksiaan ja keksi varsin nopeasti erinäisiä erinomaisen mielikuvituksellisia syitä siirtyä selaamaan itsekseen jotain aivan muita iltasatukirjoja. Kolmevuotias Aino ja melkein kaksivuotias Maija sen sijaan olivat aivan innoissaan ja laittoivat vanhan äitiparkansa lukemaan, kunnes ääni oli mennä. Mieheni ei suostu koskemaan kirjaan pitkällä tikullakaan, joten lienee aiheellista epäillä, että modernisoitunakin vanhahtavahko kerronta iskee vain tämän sukuhaaran naiseläjiin. Tai sitten kyse on periaatteesta ja/tai elämänkatsomuksellisista epäkohdista. Tiedä häntä.


Oli niin tai näin, modernisoitunakin Topelius tuo juuri tarpeeksi lapsuusjoulujen taikaa tähän päivään. Eräs nimeltämainitsematon kyynisenpuoleinen ja opiskelusyksyn jäljiltä sangen uupunut kirjabloggari T.T. huomasi kirjaa (mehu)glögikupposen äärellä selatessaan sielunsa siirtyvän jouluvaihteelle kuin varkain, vaikka joulumieli onkin ollut kadoksissa (tämä talvisäässä käynyt lämmin henkäys oli se viimeinen naula joulumielen arkkuun!). Rudolf Koivun inhottavan ihanat kuvitukset yhdistettynä tähän äkisti herkistyneeseen mielenlaatuun saattavat jopa ärsyttää kyynelkanavia. Ei mikään pöllömpi kirja siis sinänsä.


Eilinen Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku aukesi Kirjan jos toisenkin -blogissa ja huominen, toiseksi viimeinen luukku aukeaa Reader, why did I marry him? -blogissa. Topeliusta oli myös viimevuotisessa joulukalenterissani.https://hyllytonttu.wordpress.com/2014/12/07/7-luukku-jouluevankeliumi-lapsille-topelius/

30. marraskuuta 2015

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden


Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka:
Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

11. marraskuuta 2015

Waris & Nykänen: Entropia


Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka:
Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

10. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen


Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale

27. lokakuuta 2015

Turtschaninoff: Maresi


Minä olen ollut vähän laiska seuraamaan Finlandia Junior -palkittuja kirjoja. Yleensä hädin tuskin rekisteröin voittajan nimen ja saatan pari blogitekstiä lukea, mutta siinäpä se. Viime vuonna muistelen nähneeni ylistävähköjä tekstejä Maria Turtschaninoffin kyseisen palkinnon pokanneesta teoksesta Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ja hetken harkitsin kirjan ostamista kummitytölleni joululahjaksi, mutta jotenkin se sitten vain jäi. Taannoisella opintokäynnillä kirjastoon huomasin kirjailijan olevan tulossa vierailulle Tampereen pääkirjasto Metsoon, joten etsin Maresin mukaani vakaana tarkoituksenani tulla kuuntelemaan Turtschaninoffia - tajuamatta lainkaan, että torstaisin puoliltapäivin olen varsin tiukkaan jumissa koulunpenkillä.

Oikeastaan Turtschaninoffin missaaminen harmittaa minua aika paljonkin. Minä nimittäin pidin Maresista hirmuisesti sekä kursivoinnein (viitaten kirjan nimeen) että ilman (viitaten kirjan nimihahmoon). Kirjan maailma vangitsi minut niissä määrin, että bussissa kirjaa lukiessani ajoin pariinkin kertaan ohi pysäkkini, olkoonkin, että kirjailija-jonka-nimi-on-kovin-vaikea-kirjoittaa luo tunnelmaa pitkään ja hartaasti. Kirjan ensimmäisissä kahdessa kolmanneksessa ei tapahdu juuri mitään, mutta edes se ei haitannut minua.

Minä lainasin kirjan ruotsinkielisen version. Voisin nyt ylevästi kertoa tahtoneeni lukea kirjan nimenomaan alkukielisenä, mutta siinä tapauksessa valehtelisin ainakin vähän. Ruotsintaitoni ovat kovin ruosteessa verrattuna siihen, mitä ne joskus olivat, ja lukeminen eteni nytkin tuskaisen hitaasti. Onnekseni selvisin ilman sanakirjaa: se olisi ollut kova kolaus itsetunnolleni! Turtschaninoffin kieli on kaunista ja arkaaisuudessaan jotenkin tyypillisen suomenruotsalaista: suomenruotsihan on yhden sortin isolaattikielenä monella tapaa vanhahtavampaa kuin riikinruotsi. Maresissakin kiinnitin huomiota vanhahtaviin fraaseihin ja ihastuttaviin maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksiin. (Nykyruotsissahan maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhteen, en-suvuksi. Ett-suvun sanat ovat neutreja.) Ihan hirveän helppoa kieli ei siis ole, mutta ei mitenkään mahdotontakaan.

Vaikka alkuvaikutelmani Maresista oli leppoisa, kirjassa on aika rankkojakin teemoja. Jain perhekuviot ovat vähintäänkin painajaismaisia, enkä voi olla huomaamatta kunniamurhakuviossa ja naisten asemassa hänen kotiseudullaan yhteyksiä yhteen reaalimaailmamme suurista uskontokunnista, olipa Jain kulttuuria sitten tarkoitettu analogiaksi eli ei. Maresin kokemukset nälästä ja kylmästä pelottavat ja, noh, kylmäävät, kun miettii suuntaa, johon oma koti-Suomemme on viime vuodet marssinut. Kuoleman läheisyys, erityisesti kuoleman ovi käsitteenä, jäivät alitajuntaani kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun kirjan kannet suljin.

Teologimenneisyyteni ansiosta sain jonkinasteiset kicksit myös Punaisen luostarin teologisista aspekteista. Jumalattaren kolmet kasvot, Jungfrun (suom. Neito), Modern (Äiti) ja Haggan (Akka) edustavat kaikkia elämän aspekteja syntymästä ja synnytyksestä aina kuolemaan. Jokaisella persoonalla on omat erityispiirteensä luojajumal(attar)uudesta lähtien. Kuulostaa etäisesti tutulta, johonkin reaalimaailmankutaleemme suureen uskontokuntaan viittaavalta tämäkin. En kuitenkaan lähtisi lukemaan Maresia minkäänlaisena uskonnollisena kannanottona, se näistä assosiaatioistani huolimatta mainittakoon. Miten väärässä olinkaan kuvitellessani kirjaa kansikuvansa perusteella jotenkin pinnalliseksi nätteyskirjaksi, kuten Martti sitä kutsuisi!

Maresin loppuratkaisu yllätti minut, ja vaikka lukijana kunnioitankin minut hurmanneen hahmon päätöstä, en usko hetkeäkään, että olisin itse päätynyt tekemään yhtä jalon ratkaisun. Onneksi en ole fantasiakirjan päähenkilö! 

Tiivistettynä
Kuka:
Turtschaninoff, Maria
Mitä: Maresi: Krönikor från Röda Klostret (2014)
Kansi: Laura Lyytinen
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno, Finlandia Juniorinsa ansainnut fantasiapläjäys, jota en kuitenkaan ihan kaikein junioreimmille lukijoille uskaltaisi suositella.

25. lokakuuta 2015

Hyllytonttu Tiina goes Helsingin Kirjamessut 2015


Helsingin Kirjamessut loppuivat vasta muutama tunti sitten, mutta omalta osaltani messuilut päättyivät jo eilen. Eipä siinä silti, muutamaa vaille 37 000 käveltyä askelta kahdessa päivässä on kai ihan kelpo saavutus, enkä halua edes vilkaista pankkitilin saldoa... Onhan se sitä kuitenkin kaikesta huolimatta aina kivasti egoa hivelevää kävellä hieno bloggaripassi rinnassa lippujonon ohi. Hih! Kauneimmat kiitokseni Messukeskuksen suuntaan taas kerran tästä mahdollisuudesta siis.

Varoitus! Obs! Luvassa on ällöttävän yksityiskohtainen, kuvia täyteen tupattu selostus kahdesta päivästäni Helsingin Kirjamessuilla. Tekstin aikana yritän vakiinnuttaa käyttöön mm. ilmaisua kirjailijalfie ja lisäksi toistan kuulemiani hävyttömyyksiä.

Minä marssin Messukeskuksen portaat alas perjantaina vähän aamukymmenen jälkeen seikkailtuani urheasti helsinkiläisessä julkisessa liikenteessä. Yllätyin (kuten joka vuosi) paikalla ollutta ihmismäärää, josta suuri osa toki koostui koululaisryhmistä. Vaikka olin tehnyt buukannut perjantain ihan naurettava täyteen (periaatteella "Katson tästä ohjelmasta ensimmäiset 13 minuuttia, varaan 4 minuuttia Messukeskuksen toiselle laidalle juoksemiseen, ja näen sitten jälkimmäiset 13 minuuttia tästä toisesta ohjelmasta."), en lopulta tainnut juuri muuta kuin seisahtaa ohjelmalavojen edessä. Päivä sujahti varsin sujuvasti eri osastoja kiertäen, ja erityisesti antikvariaattipuolella olisin voinut tonkia pidempäänkin.


Ehdin minä sentään pariin Otavan bloggareille järjestämään tilaisuuteen osallistua. Ensimmäisessä niistä palestiinalais-amerikkalainen kirjailija Susan Abulhawa puhui paitsi uudesta kirjastaan, Sininen välissä taivaan ja veden, myös hieman pakolaisten kansallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, omista kokemuksistaan ja tietty myös hiukan politiikastakin. Omaan mieleeni jäi erityisesti lausahdus: "Literature is bigger than the politics." Tuskin maltan odottaa, että ehdin alkaa Abulhawan kirjaa lukea, sen verran suuren vaikutuksen kirjailija teki.


Jälkimmäisessä tilaisuudessa tapasimme kolme saman kustantamon kotimaista kirjailijaa, jotka esittelivät uusimpia kirjojaan. Niin Antti Tuomaisen Kaivos, Tua Harnon Oranssi maa kuin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väritkin vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että täytynee klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, kun saan yöpöydällä kiikkuvan kirjapinon edes vähän turvallisemmille korkeuksille (ts. mataluuksille). Sinänsä erilaisille teoksille löytyi lopulta yhteisiäkin tekijöitä sieltä jostain bordellien ja kaivoksien välimaastosta: kulkivathan ne yleensä käsi kädessä. Tästä tilaisuudesta en kykene teille kuvamateriaalia toimittamaan, sillä kamerani kieltäytyi tarkentamasta otoksiaan. Mur.


Kuten päiväohjelmastani voi ehkä päätellä, leijonanosa kotiin kiikuttamistani ostoksista kerääntyi reppuuni perjantain aikana. Pukinkonttiin päätyi jotain pientä sekä omalle jälkikasvulle että kummitytölleni, ja siinä sivussa aika paljon kaikkea itselleni. Yhden kirjan ostin nimellisesti miehelleni, mutta aion kyllä lukea senkin itse jossain vaiheessa. Lisäksi bloggaritilaisuuksien goodie bagit kasvattivat kirjakasaa jonkin verran.


Lauantai alkoi Bonnierin junailemalla kirjabloggareiden messubrunssilla, jossa kahdeksan kotimaista esikoiskirjailijaa esitteli teoksiaan. Kaisa Haatana, Simo Hiltunen, Erkka Mykkänen, Inga Röning, Vuokko Sajaniemi, Roope Sarvilinna, Jussi Seppänen ja Saara Turunen vastailivat urheasti kaiken maailman kysymyksiin. Itse istuin takarivissä kiroamassa keskinäisen YYA-sopimuksemme irtisanonutta kameraa, mikä hieman selittänee brunssikuvien "laatua". Siinä sivussa vannoin, että jos joskus jotain raapustuksiani saan julkaistua, en ikipäivänä suostu moiseen tilaisuuteen tulemaan oikeiden kirjailijoiden keskelle. Erityisesti mieleen jäi Simo Hiltusen kertomus siitä, miten pitkä prosessi kirjan (Lampaan vaatteissa) kirjoittaminen oli ja hänen reaktionsa, kun käsikirjoitus, joka oli siis kolmas tarjottu, vihdoin hyväksyttiin: hän oli ajanut auton tiensivuun, sillä kädet olivat tärisseet niin, ettei ohjaamisesta tullut mitään, ja huutanut, kunnes ääni meni ja sitten vielä hetken. Kaisa Haatanen puolestaan jätti itsestään ja kirjastaan niin positiiviset mielikuvat, että täytyy varmaan hankkia tuo Meikkipussin pohjalta, jota luonnehditaan salaviisaaksi viihderomaaniksi aikuisille naisille, äidille joululahjaksi ja sitten uhrautua itse lukemaan se: minä kun en ole vielä aikuinen, vaikka ikä kohta kolmosella alkaakin.


Brunssilla piipahti myös Katja Kettu, joka ei vastannut lainkaan hänestä median perusteella luomaani kuvaa. Ihana, ihastuttava nainen! Onneksi ei noudattanut opinto-ohjaajansa neuvoa ja ryhtynyt kanavoimaan kirjoitushalujaan sihteerinammattiin. (Tähän laittaisin nauravan hymiön, mikäli moisia blogissa tapaisin käyttää.) Yöperhosta aloittelin eilen junamatkalla, ja yritän nyt ties minkä röllipeikon voimin olla hotkimatta sitä loppuun tältä istumalta ja vaikka blogata välillä. Vaikuttaa vähän siltä, että epäonnistun pyrkimyksissäni perinpohjaisesti.


Viimeisenä muttei vähäisimpänä brunssilla saimme kuulla Mihail Šiškiniä, joka muun muassa totesi, ettei hän ole kirjailija: hän nyt vain kertoo itsestään ja perheestään ja ratkoo ongelmiaan kirjoittamalla. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, mutta joku raja kai siinäkin. Hurmaava herrasmies oli (epä)kirjailija Šiškin, ja hänen uudenkarhea Neidonhiuksensa nököttää niin ikään siellä pelottavan korkeaksi venähtäneen luettavien kirjojen pinon huipun tuntumassa. Palaan kirjoista kirjoittaessani todennäköisesti niin Šiškiniin kuin Kettuun ja muihin mainitsemiini kirjailijoihinkin.


Koska olin perjantain aikana shoppaillut kyllikseni (ts. ylittänyt budjettini), lauantaina ehdin seurata ohjelmaakin. Brunssin jälkeen harhailin hetken ympäriinsä, kunnes asetuin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan Laila Hirvisaaren, Anja Salokanteleen ja Siri Kolun keskustelua Suomen lasten iltasaduista ja ylipäätään siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Omaa, iltasatujen lukemisen suhteen laiskistunutta itseäni hieman puristi sydämestä, kun Kolu muistutti sen olevan etuoikeus, että saa lukea lapsilleen iltasadun: "ainutlaatuinen mahdollisuus olla yhdessä lapsensa kanssa ja pohtia asioita". Hirvisaari puolestaan sai minusta melkein kirvoitettua kyyneleen muistellessaan lapsuuttaan. Suhtaudun näemmä hyvin tunneperäisesti lapsiin ja kirjoihin noin niin kuin yhteen laitettuina(kin).


Lounastauon jälkeen suuntasin kuuntelemaan, kun Matti Järvinen haastatteli Mika Waltari -lavalla Jussi Katajalaa, Jenna Kostetia ja Katariina Souria yliluonnollisesta dekkarista. Keskustelu oli varsin mielenkiintoista, ja keskustelemaan päässeet kirjailijat olivat varsin erilaisia, mikä oli vain hyvästä. Kostetin Marrasyön klikkailin jo keskustelun aikana kirjaston varauslistalleni. Souri onnistui herättämään kiinnostukseni Musta mandala -trilogiaansa kohtaan, joskin myös sammuttamaan sen saman keskustelun aikana. Ehkäpä jos se sattuu etsimättä kohdalle osumaan...


Waltarilta juoksumarssin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun JP Koskinen ja Kaari Utrio keskustelivat kirjailijan toimeentulosta, siis siitä itse kirjoitustyöstä tulevasta, vuoden aikana. Koskinen oli varustautunut tarkalla kirjanpidolla, josta selvisi, että kirjoitustyöstä tulleet kuukausitulot vaihtelivat vuoden aikana (hieman pyöristäen) 50 ja 5000 euron välillä. Varsin sekopäistä, sano. Erityisesti Utrio kritisoi hieman suomalaisia kirjamarkkinoita syyspainotteisuudestaan ja vertasi siinä samalla Helsingin Kirjamessuja Rion karnevaaleihin. Mielenkiintoinen oli myös Utrion anekdootti, jossa hän kertoi kirjoituskoneiden aikana riittäneen, että käsikirjoitus toimitettiin kustantamoon elokuun puolivälissä: kuukautta myöhemmin kirja oli ulkona. Nykyään, "kun kaikki on sähköistä ja siksi nopeampaa", puoli vuottakaan ei tahdo riittää. Jep!


Pienen kahvitauon jälkeen palasin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun Paula Havaste ja Anneli Kanto keskustelivat historiallisista romaaneista. Alkuun arvoin, josko menisin kuuntelemaan jotain muuta, jonka olen jo unohtanut, mutta onneksi en mennyt! Rouvat kirjailijat pitivät koko paripäiväisen ehdottomasti parhaan viihdepläjäyksen. He keskustelivat historiallisten romaanien kirjoittamisesta niin luonnollisesti ja innoissaan, että välillä tuntui, etteivät he muistaneet lainkaan, että meitä istui puolensataa päätä ihan lähellä kuuntelemassa heidän jutusteluaan. Kanto opetti meitä puhumaan hävyttömyyksiä 1600-luvun tyyliin (vanha kunnon hunsvotti jaksaa naurattaa aina!) ja kertoi 1918 Tampereella käytetyn tuhahdusta: "pier(ais)e ikeniisi". Jälkimmäisen aion elvyttää takaisin käyttöön vaikka väkisin. Havaste puolestaan kertoi kansanuskomuksesta, jossa yskää parannettiin pieraisemalla saunassa omaa kämmentä vasten, viemällä sitten samainen kämmen suulle ja käskemällä yskän syödä paskaa. Oma flunssani ei (ihan) vielä ole siinä vaiheessa, että tätä testaisin, mainittakoon vielä.


Mainion keskustelun jälkeen uskaltauduin tavoistani poiketen kipittää Gummeruksen osastolle vaihtamaan muutaman sanan kirjailijoiden kanssa kiroten samalla sitä, että edellisenä päivänä ostamani Kannon Pyöveli oli jossain narikkaan jättämäni repun uumenissa. Havasteen Taian päivässä ostin lennosta mukaani, ja sainkin siihen signeerauksen (ja ihanan kirjailijan kanssa napsaistua vielä selfienkin – kirjailijalfieksiko sitä voisi kutsua?). Kannon kanssa "jouduin" (huomatkaa suuren suuret sitaatit) tyytymään kuvamateriaaliin. Aivan uskomattoman lämpimiä ja kaikkien kuviteltavissa olevien ylisanojen arvoisia nämä kirjailijat, kuulkaa! Niin, ja kanssani Kerten seikkailuille jatkoa odottaville tiedoksi, että ensi syksynä niitä saattaisi jo olla luvassa. Pieni spoilerikin lipsahti Havasteelta tapahtumapaikkaan liittyen, mutta ei siitä sen enempää...


Summa summarum, parin messupäivän aikana rikkonaisella nilkalla kipittämäni parikymmentä kävelykilometria olivat sen arvoisia. Tällainen pieni, pölhö bloggari etsi kaikkien Isojen Mahtavien Kustantamojen mahdollistamien kirjailijatapaamisten ja muiden jännittävyyksien jäljiltä sopivaa suomennosta englannin termille star-struck. Järkyttävää fanityttöilyä luvassa myös blogin puolella, kunhan saan nuo pari rästiä ensin postattua ja messukirjoja luettua.

Kotiin kannoin seitsemäntoista (17) kirjaa, joista ilahduttavan moneen uskalsin hakea signeerauksetkin. Kolmenkympin kriisini mukanaan tuoma henkisyysteema näkyy ehkä vähän tuossa listalla myöskin: tein Basam Booksilla varsin tehokkaasti ostoksia. Nähtäväksi jää, kuinka moni noista kirjoista blogattavaksi asti päätyy, mutta mistä sitä koskaan tietää.

Abulhawa, Susan: Sininen välissä taivaan ja veden. (Signeerauksella.)
Andersen, Heidi & Stawreberg Anna-Maria: Mindfulness vanhemmille.
Chopra, Deepak & Mlodinow Leonard: Maailmankatsomusten taistelu.
Fielding, Helen: Bridget Jones – Mad about The Boy.
Handford, Martin: Missä Vallu? (Ainolle jouluksi.)
Havaste, Paula: Taika päivässä. (Signeerauksella.)
Hiltunen, Simo: Lampaan vaatteissa. (Signeerauksella.)
Kanto, Anneli: Pyöveli.
Kettu, Katja: Yöperhonen.
Krauss, Lawrence M.: Universumi tyhjyydestä. (Miehelle tuliaisena.)
Mäki, Harri István: Mörkökirja.
Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja.
Rowling, J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi. (Kuvitettu versio lapsille joululahjaksi.)
Šiškin, Mihail: Neidonhius. (Signeerauksella.)
Soininvaara, Taavi: Toinen peto.
Takahashi, Yoshihiro: Weed: Taidekirja. (Kummitytölle joululahjaksi.)
Tuomainen, Antti: Synkkä niin kuin sydämeni.

Kirjojen vieressä möllöttävä muumipehmo ei oikeastaan ole messuhankinta, vaan minut sohvalleen yöksi huolineen Maijan kummitädin kuopukselleni lähettämä tuliainen, mutta korvatkoon se kuvasta puuttuvat neljä julistetta ja yhden kangaskassin.


Kaikesta tästä messuhehkutuksestani jää kuitenkin puuttumaan yksi, iso osatekijä: eivät olisi, kuulkaa, kirjamessutkaan melkein mitään ilman sitä sosiaalista aspektia. Erityiskiitokset Marille ja Kialle messuseikkailuseurasta ja Henna Hemulille päivystysseurasta! Muita kirjabloggareita täytyy niin ikään suitsuttaa suunnattomasti, niin hienoa oli saada kasvot ja/tai äänet virtuaalitutuille tyypeille. On hienoa saada olla yksi teistä! Kiitos ja niiaus myös Messukeskuksen ja kustantamojen suuntaan: teidän kanssanne on aina ilo tehdä yhteistyötä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis, ensi vuotta odotellessa. Tosin ensi vuonna jätän askelmittarin kotiin, sillä tieto tuo tuskaa, ja alan lenkkeillä valmistautumismielessä jo kesällä. Josko sitä hotelliinkin asti malttaisi ensi vuonna...

15. lokakuuta 2015

Mankell: Rauhaton mies


Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:
Kuka: Mankell, Henning
Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)
Alkuteos: Den orolige mannen (2009)
Suomennos: Päivi Kivelä
Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

9. lokakuuta 2015

Pääbo: Neandertalilainen


Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:
Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)
Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)
Suomennos: Veli-Pekka Ketola
Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.

23. syyskuuta 2015

Pettersen: Odininlapsi


Siri Pettersenin Odininlapsi on kevyesti yksi ehdottomasti parhaista kuluvana vuonna lukemistani teoksista. Se on aika paljon sanottu vuonna, jona olen jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea varsin pitkälti vain juurikin hyviä kirjoja. Aika saavutus sinänsä kirjalta, johon en suunnannut ennalta käytännössä minkäänlaisia odotuksia.

Pettersen heittää lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Ihastuttavan omaperäinen ratkaisu, joskin tunsin ajoittaista vetoa repiä sen johdosta hiuksiani. Mikä Näkijä? Riitti-häh? Ja keitä nämä heput ylipäätään ovat? Hirka on viisitoistavuotias tyttö, siis ihmistyttö, sellainen tavallinen, hännätön, joka on sylilapsena päätynyt... niin, minne? Yminmaahan, jonka natiiviasukkailla on juurikin ne hännät ja jotka syleilevät maata, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kirjaa lukemalla löytää toki suuntaa-antavia vastauksia ainakin osaan kysymyksistä, mutta varsin paljon jää vielä avoimeksi. Omalla kohdallani tämä tiedonpuute vain ruokki intoani hotkia kirja niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka käytännössä tuo into tarkoitti niska-hartiaseutuni terveyden uhraamista tunkemalla tiiliskivimäinen eepos jo ennestään täyteen ja painavaan koulureppuun.

Vaikka Odininlapsi vilisee yminmaalaista mytologiaa, ei skandinaavista mytologiaa suuremmin ole mukana, olkoonkin, että kirjan nimi jotain sen suuntaista lupailisi. Ehkä. Saattaahan se olla (ja todennäköisesti onkin niin), että minä en vain asiaa huomannut. Mistään viikinkinfantasiapläjäyksestä ei siis kirjassa ole kyse, kuten häntäpohdinnoistani ehkä joku ehtikin jo hoksata.

Mytologiapuolella taas sain ihan uskomattomasti iloa ammennettua Näkijästä. Uskontojen ja uskon nyansseja tulee käsiteltyä kirjaa lukiessa vähän niin kuin puolivahingossa, ja onhan se nyt sitä paitsi siistiä, kun jumalan (tai Jumalan) konkreettinen muoto on korppi, tuo suomalaisessa mytologiassakin pyhänä pidetty lintu. Käsitteleehän kirja toki muitakin teemoja: ulkopuolisuutta ja erilaisuutta noin nyt ainakin, ripaus feminismiäkin on nähtävissä (sanottakoon Hesarissa sitten mitä hyvänsä) – ja kyllä, se pakollinen rakkausjuonikin on mukana. Sillä saralla matkassa on kyllä omat mätäiset mutkansa, jotka tuovat matkaan juuri sen verran mutkia, ettei meno liian lällyksi mene. Tämän vuoksi suon Pettersenille auliisti anteeksi syleilyn – joka siis ei ole konkreettista halihommaa – vähän turhauttavanpuoleiset seksuaaliset vivahteet. Sitä paitsi taisin vähän (enemmänkin) ihastua Rimeen, niin että mikäs tässä.

Eeva-Liisa Nyqvistin suomennos on erityismaininnan ja kuvainnollisen hattuni noston arvoinen. Toki olen itse niin täpinöissäni kirjasta, että erinomaisen laadukkaasta suomennoksesta huolimatta ajatuskin seuraavan osan odottamisesta ensi vuoden puolelle asti tekee melkein fyysisesti kipeää. Eihän se norjakaan nyt niin vaikeaa lopulta ole, eihän…?

Kuten sanottua, Odininlapsi yllätti positiivisesti ja perusteellisesti. Laatufantasiaa erinomaisesti luotuine maailmoineen, moniulotteisine henkilöhahmoineen, kuuluisi kai sanoa, jos olisi vakavasti otettava kirjabloggari. Minä olen kuitenkin aivan liian pähkinöinä ja innoissani kyetäkseni noin järkevään järkeilyyn. Näin yönä eräänä jo unta, jossa otin otsaani Näkijän merkin tatuoituna, ja se vaikutti vielä hereilläkin ihan hyvältä idealta.

Täytyy siis alkaa kaivaa niitä norjan peruskurssin muistiinpanoja. Mätää on lupailtu ilmestyväksi keväällä 2016 ja Mahtia syksyllä 2016.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Odininlapsi (Jalava, 2015)
Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Sisko Honkala
Tuomio: 5/5 – Koukuttavaa, kiehtovaa, upeaa fantasiaa. Kertakaikkiaan esimerkillinen lajinsa edustaja.