17. kesäkuuta 2015

Pepicelli: Islamin huntu


Renata Pepicellin Islamin huntu kiinnitti huomioni lähikirjastoni uutuushyllyssä tyylikkään pelkistetyllä kannellaan. Tarkoitukseni oli lukea se jo pääsiäispyhien alla, mutta elämä kiilasi taas kerran minun ja kirjan väliin. Niin meni pääsiäinen ja vielä helatorstai ja helluntaikin, mutta vihdoin toissailtana kurkotin kirjan hyllystä käteeni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sanovat, ja tämänlaatuisen kirjan kohdalla.

Islamin huntu käsittelee juuri sitä, mitä nimensä lupaa. Harva islamin osa-alue tuntuu nykyäänkään herättävän yhtä laajaa ja tunteikasta keskustelua kuin naisten hunnut. Kuten kirjan kansilievekin toteaa, tuo provosoiva vaatekappale on "yksille moraalisen suoraselkäisyyden vertauskuva, toisille sorron symboli, kolmansille poliittinen kannanotto". Totuus on ehkä jopa vielä monijakoisempi ja monimutkaisempi, lähtien ihan jo hunnun itsensä määritelmästä: hijabit tuntuvat nyky-Suomessa olevan jo varsin hyväksyttyjä, mutta niqabit ja burqat herättä(isi)vät kaupunkikuvassa varmasti enemmän huomiota – eivätkä todennäköisesti positiivista sellaista.

Pepicelli tuntuu kirjassaan pitävän yhdenlaisen puolustuspuheen hunnuille. En havainnut juuri lainkaan kritiikkiä, vaikka huntujen käytön koraanillisuudesta keskusteltiin paljonkin. Itse koin kirjan tiivistelmän huntukulttuurin synnystä ehkäpä sen mielenkiintoisimmaksi anniksi, vaikka toisaalta valinnanvapaus ja feminismi kutkuttelivat aiheina nekin. Onhan se hirmu mielenkiintoista lukea siitä, miten naiset itse huntukulttuurin kokevat ja mitä nuo vaatekappaleet heille edustavat. Esimerkkinä:

"Hunnun riisuminen ei ... tarkoita pelkästään sitä, että osa kehosta paljastetaan, että vaihdetaan asua. Hunnun riisuminen on melkein kuin ihon poistaminen, koska huntu ei edusta ainoastaan naisen kehon ulkopuolta, vaan se on sisä- ja ulkopuolen välinen siirtymäkohta, jotain mikä mahdollistaa sisä- ja ulkopuolen. Naisen ruumis ei ole vain se, mikä on hunnun sisällä; se on osa huntua. Naisen identiteetti rakentuu toisin sanoen hunnun kautta." (s. 100)

Tästä aihepiiristä puhuttaessa ei tietenkään voida välttää vertailuja islamilaisen ja ns. länsimaisen kulttuurin välillä. Pepicelli muistuttaa, että vaatimattoman pukeutumisen malli on voimassa kristityilläkin, erityisesti eräissä amerikkalaisissa baptisti- ja metodistiyhteisöissä. Ja käskeehän Paavalikin kristittyjä naisia peittämään päänsä Ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille, siinä pari lukua ennen sitä kaikkien tuntemaa rakkausonlempeärakkausonkärsivällinen-rimpsua. Marokkolainen feministi Fatima Mernissi (ei pidä huntua Koraanin määräyksenä eikä käytä sitä) puolestaan kuvaa länsimaisia naisia "'koon 36' tyrannian uhreiksi", jotka eivät ole sen riippumattomampia ympäristön heihin kohdistamista vaatimuksista kuin muslimisisarensakaan:

"On helppo huomata, ettei naisen keho ole lnsimaissakaan koskaan ollut todella riippumaton uskonnollisista, esteettisistä, sosiaalisista tai poliittisista vaatimuksista, vaan siihen ovat aina vaikuttaneet vallan käytännöt ja diskurssit: keskiaikainen siveysvyö ja 1800-luvun korsetit, rintaliivit ja piikkikorot, dieetit ja kauneusleikkaukset ovat vain muutamia esimerkkejä tästä." (s.196)

Hunnuttettujen naisten valinnanvapaudesta kirjoittaessaan Pepicelli korostaa valinnanvapauden olevan aina sidoksissa vallitseviin kulttuurisiin normeihin: kukaan ei väitä, että länsimainen  kulttuuri vaatii naisia peittämään povensa, silti (yleensä) kaikki niin tekevät. Huntujen asema muslimimaailmassa on sama. Eurooppalaistuneiden muslimeiden maailma puolestaan on kovin erilainen kuin Lähi-Idässä elävien muslimeiden, niin miesten kuin naistenkin. Vaikka toisaalta uskonnollisuus ja sen mukanaan tuoma kansallisuusrajat ylittävä yhteisöllisyys on kovassa nousussa, moderni islam on mukautuvaista ja sopeutuvaista. Otsikkoihin nousevat hunnunkieltolait koskevat yleensä vain marginaaleja: Pepicellin esimerkissä kerrotaan (s. 188), että Ranskassa niqabin kieltävän lain astuessa voimaan niqabia käytti n. 2000 naista, kun muslimeita oli maassa 4 miljoonaa ja asukkaita kaikkiaan 65 miljoonaa.

Islamin huntu on mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos niille, joita aihe kiinnostaa. Vaikka olisin kaivannut ehkä vähän enemmän kriittisempää näkökulmaa, kirja onnistui silti ravistelemaan vanhoja ja virheellisiä käsityksiäni huntujen maailmasta. Sitä paitsi Pepicelli kyllä selventää, miten Koraanin huntukäskyt on luettavissa (ja luetaan) ei-niin-kirjaimellisina ja siteeraa mm. professoria, joka nimittää huntuja vanhentuneeksi heimotavaksi. Paljonko kritiikkiä sitä tällainen kaltaiseni lukija lopulta voi sen lisäksi vaatiakaan?


Tiivistettynä:
Kuka: Pepicelli, Renata
Mitä: Islamin huntu (Vastapaino, 2014)
Alkuteos: Il velo nell'Islam – Storia, politica, estetica (2012)
Suomennos: Lena Talvio
Ulkoasu: Saana Nyqvist
Tuomio: 4/5 – Mielenkiintoinen ja silmiä avaava teos islamista ja musliminaisten asemasta aiheena kiinnostuneille. 

5 kommenttia:

  1. Minulla on ollut tämä jo pitkään poimittuna luettavien hyllyyn. Jos nyt viimeinkin uskaltautuisin lukemaan, kun annat noin hyvät arvostelut. Koitan sitten eksyä tänne uudelleen kommentoimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin tämä odotti vuoroaan pitkään, vaikka sinänsä nopealukuinen lopulta olikin. :) Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sinä pidät kirjasta!

      Poista
  2. Pohjustan jo vähän, että harrastan aika paljon uskonnoista kertovia kirjoja. Viime vuosina aika paljon islamista kertovia, osa ihan sattumalta osa tarkoituksella. Enimmäkseen Hämeen-Anttilaa. Laitoin silloin lukulistalle Riadin tytöt ja tämän Islamin hunnun. Tulen kommentoimaan, kun saan kuunneltua.

    VastaaPoista
  3. Kirja vahvisti ajatustani, että hunnun/huivin kieltäminen on ihan yhtä paha, kuin sen pitämiseen pakottaminen. Ongelma on tietysti se, että on vaikea tietää, miten omasta halusta nainen pitää huivia.
    Minulle on ollut aina vaikeaa ymmärtää huivin symbolinen merkitys, minusta se on yksi vaatekappale, uskonnon symboli taas on puolikuu. Se rintojen peittäminen on aika hyvä vertaus. Eihän minuakaan yleensä kukaan pakota peittämään rintoja, mutta se tuntuu ihan luonnolliselta toiminnalta. Ja jos joku nyt haluaa väittää, että hiuksia ja rintoja ei voi verrata, niin kysyn: Miksi ei voi? Eikö kummassakin ole kyse vain kulttuurin määrittelemästä sopivaisuussäännöstä.

    Onkohan huivin, ja erityisesti kasvojen peittävän hunnun, vastustus mahtanut lähteä siitä, että länsimaista miestä on ärsyttänyt, kun ei voi nähdä naista. Olen aiemminkin törmännyt kirjallisuudessa siihen, että ei huntuun pukeutunut nainen tunne itseään alistetuksi, vaan hänellä on valta nähdä muut ja pysytellä itse piilossa. Oikeasti se on aika epäreilua sitä näkyvillä olevaa kohtaan, mutta silloin on typerää alkaa väittämään, että asiaa vastustaa toisen etua ajatellen, jos asia ei olekaan ihan niin.

    VastaaPoista
  4. Jos hunnun pitäminen on täysin oma valinta, niin en näe siinä muuta kritisoimista, kuin sen vaatimattomuus aspektin. Tuntuu aika tekopyhältä väittää, että pukeudutaan niin kuin pukeudutaan, kun pitkän takin alla voi olla vaikka miten hienot ja lyhyet mekot. Huiveihin ja koruihin panostetaan ja hiusten laittoon sitäkin enemmän. Joskus kuvittelin, että olisipa yksin kertaista ratkaista kampaushuolet pitämällä huntua. Soviteltuani huntua olen ihan toista mieltä. Saa nähdä kovasti vaivaa, että saa kammattua tällaiset liruhiukset niin, että huivi istuu edes jotenkin siedettävästi päässä. Ensin pitää siis panostaa siihen, että hiukset on hyvin huivia kannattelemaan ja päällyspuku on riittävän hieno. Lisäksi hiusten olisi suotavaa olla kauniisti myös huivin poistamisen jälkeen ja vaatteisiin päällysmekon allakin tulee panostaa. Mutta toisaalta, saahan sitä olla vähän turhamainenkin.
    Huomio siitä, että länsimaissakin meitä painostetaan pukeutumaan, mutta ihan päinvastaisesti miehiä miellyttääksemme, mahdollisimman seksikkäästi ja kauniisti. Tämä ei ehkä ole ihan yhtä kärjistynyttä pohjoismaissa, kuin kirjoittajan kotimaassa Italiassa olen kuullut olevan. Silti on kyseenalaista, voiko olla onnellinen ja kroppaansa tyytyväinen, kun se ei olekaan kokoa 36 tai pienempi. Ja jos sattuu olemaan pienempi, niin muotoja puuttuu tietysti ihan väärästä kohdasta ja jotakin täytettä pitää saada.

    Että nainen peittää itsensä, eikä antaudu kaikkien arvosteleville katseille, onko se sittenkään alistamista, vai enemmänkin vapauttamista? Kunhan kaikki vaan saisivat itse valita.

    VastaaPoista