31. heinäkuuta 2015

Linna: Tuntematon sotilas (Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut)


Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.

Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.


Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.

Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.


Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.

Tiivistettynä
Kuka: Linna, Väinö
Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)
Kansi: Martti Mykkänen
Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).

P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.


29. heinäkuuta 2015

Siikala: Suomalainen šamanismi


Suomalaisella pakanamytologialla on aina ollut erityinen paikka verenkiertoelimistöni ylläpitäjän seutuvilla. Koska oma pöytälaatikossa viihtyvä kirjoitusprojektinikin sitä läheltä liippaa ja pääsin kerran (kauan sitten) käymään kirjastossa ilman kolmea alamittaista kääpiökirjabloggaria, ei stressihormonitaso noussut hyllyjen välissä niin korkealle, että olisin unohtanut, mitä kirjastosta pitäisi muistaa etsiä. Anna-Leena Siikalan Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa käytännössä hyppäsi syliini hyllyltään ja kiilasi lukulistani huipulle.

Sekalaisista kiinnostuksenkohteistani huolimatta en koe folkloristiikkaa aivan omimmaksi alueekseni, joten osa Siikalan tekstistä meni hieman ohi tai yli. Toisaalta mielenkiintoista tietoa esivanhempiemme ja sukukansojemme tulee ovista ja ikkunoista. Nyt tiedän, ettei šamanismi ole uskonto vaan pikemmin uskontoon sisältyvä riittien ja uskomusten kokonaisuus. Toisaalta hätkähdän aina korvieni alkaessa soida1, sillä Suomalainen šamanismi kertoo reaktion syyksi Tuonelan joella venettä kutsuvat sukulaiset. Onkin mielenkiintoista, miten hanakkaasti olen omaksumassa näitä ajatuksia, jotka sinänsä ovat tyystin oman elämänkatsomukseni vastaisia!

Erityisesti minua kiehtoi dualistinen sielukäsitys, ts. liikkuvan tajuntasielun, itsen, ja ruumissielun, löylyn, toisistaan erottaminen. Itse voi irtaantua ihmisestä esimerkiksi unessa, kun taas löylyn lähteminen tietää kuolemaa. Samoin hoksasin nyt vasta haltioitumisen tai haltioissaan olemisen olevan tietenkin pakanallista perua ja tarkoittaneen alkujaan ekstaasiin/possessioon joutumista. Ja minä muka (ex-)kielitieteilijä... Hoh!

Suomalainen šamanismi on enimmäkseen erinomaisen kansantajuisesti kirjoitettu. Folkloristiikka ja toisaalta uskontotieteet ovat minulle ennalta kohtuullisen tuntematonta aluetta, mutta en ollut pulassa Siikalan kanssa kertaakaan. Tai no, hieman jouduin googlailemaan karttoja, jotta muistaisin Venäjän joet, mutta eihän kirjan sisällön ymmärtämisen kannalta kovin olennaista ollut muistaa, missä kohtaa virtaa Lena, missä Ob ja missä Jenisei, kun kuitenkin muistin kaikkien virtaavan Siperiassa. Mikään loitsukirja tai viihdepläjäys kirja ei kuitenkaan ole, vaan tenttikirjavärähtelyt ovat sen ympäristössä vahvoja. Kun aihepiiri kiehtoo, ei sekään haitaa.

Anna-Leena Siikala taisi kirjan myötä saada minusta pienimuotoisen fanin, ja akateemikon kolmisen vuotta vanha Itämerensuomalaisten mytologia meni lukulistalleni niin että suhahti. Sitä odotellessa voi lueskella vaikkapa Siikalan haastattelua Taivaannaulasta.

Tiivistettynä
Kuka:
Siikala, Anna-Leena
Mitä: Suomalainen šamanismi: Mielikuvien historiaa (SKS, 1992)
Tuomio: 4/5 – Kattava ja asiallinen esitys šamanismista suomensukuisten kansojen keskuudesta. Aarreaitta aihepiiristä kiinnostuneelle.

P.S. Tämän tekstin myötä alkukesän aikana kertyneet rästini ovat hoidetut ja kuitatut. Seuraavaksi on vuorossa neljännesvuosikatsaus toiv. huomisen aikana (kyllä, heinäkuun lopussa), ja perjantaina tunnustan syntejäni. Odottakaapa vain.

1. Kolmen pienen lapsen kanssa vuorokaudet läpeensä viettävällä ihmisellä se on usein se.

26. heinäkuuta 2015

Tynni: Vuodenajat & Ylitse vuoren lasisen


Alkuvuodesta uhosin lukevani tänä vuonna yhtä paljon runoutta ja proosaa. Eipä tämä ihan täysin nappiin ole mennyt, jos totta puhutaan. Olenhan minä runoja lukenut ja kirjastosta selkä vääränä kotiin kantanut, mutta enhän minä osaa näistä mitään blogiin asti kirjoittaa! Sitä paitsi runoja kuuluu lukea syksyllä, eikä kalenterin mukaan vielä syksy ole, joskin ulkoillessa kaikki aistit väittävät muuta.

Oli miten oli, Aale Tynni on ollut minulle tuttu lähinnä nimenä. Runoista "Hymyily" on itkettänyt minua valvoessani vastasyntyneitteni kätkyiden1 äärellä, "Kaarisiltaa" ajattelen aina isänisääni katsoessani2. Loput Tynnin tuotannosta3 on ollut yhtä suurta mysteeriä. Jo muutama kuukausi sitten päätin kirjastovisiitillä skarpata tuon alkukappaleessa mainitseman runopyrkimyksen suhteen, ja kiikutin kotiin hyllystä löytyneet Tynnit, Ylitse vuoren lasisen (1949, minulla tosin luvussa näköispainos vuodelta 2012) ja Vuodenajat (1987). Koska, kuten sanottua, en osaa kirjoittaa runoista, käsittelen molemmat teokset tässä samassa merkinnässä, jotta en ihan tynkätekstejä joudu postailemaan.

Ylitse vuoren lasisen ja Vuodenajat olisivat aikajanalle asetettuna varsin vastakkaisissa päissä Aale Tynnin (1913-97) elämää ja uraa. Tämä tulee esille varsin selvästi: en teoksia lukiessani vilkaissut julkaisuvuosia, mutta Vuodenajat oli selvästi täynnä "vanhan ihmisen runoja", kuten muistiinpanolappuseeni raapustelin: vuodenaikojen vääjäämätön kierto ja kuolema ovat vahvasti läsnä, kuten vaikka runossa "Ihmettelen joskus":
"Ihmettelen joskus,
että elän,
vaikka niin moni
ystävä on mennyt.
[...]
Pitelen kiinni
elämäni puusta.
Luja se on yhä,
kiiltävälehtinen.
Syvällä juurissa
jäytää jokin."  
Myös runojen tyyleissä on eroja, kuten voi odottaakin, kun kirjoitusajankohdilla on likemmäs puoli vuosisataa eroa. Ylitse vuoren lasisen on perinteisempää riimirunoutta, kun taas Vuodenajat on muodoltaan vapaampaa. Yleensä suosin riimirunoutta, ja siten olikin pieni yllätys, että parhaita runoja muistikirjaani tallentaessani enemmän kirjoitettavaa löytyi juuri Vuodenaikojen synkemmästä runomaailmasta.

Toki teosten välillä on yhtäläisyyksiäkin. Otantani perusteella satutematiikka on vahvasti läsnä Aale Tynnin tuotannossa: Tuhkimo ja Seherasade [sic!] esiintyvät molemmissa teoksissa. Äitiys ja erityisesti luonto esiintyvät niin ikään tiuhaan, ja tietenkin se runouden tyypillisin aihe, rakkaus. Toki erona teoksissa on se, että Ylitse vuoren lasisen esittelee lähinnä kiihkeänpuoleista rakkautta, kun taas Vuodenajoissa rakastettu on "jo siellä/ mistä ei kukaan/ kirjoita, soita/ ei voi" (runosta "Unessa tapahtuu").

Mikäli näitä kahta teosta voi käyttää millään tapaa luotettavana esimerkkinä Tynnin laajasta, seitsemälle vuosikymmenelle riittäneestä tuotannosta, rohkenen väittää pitäväni runoilijasta kovin. Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä Wikipedia osaa kertoa ikisuosikkini Uuno Kailaan vaikuttaneen Tynnin tuotantoon. Yksittäistä suosikkirunoa en osaa enkä tahdo nimetä, mutta tahdon nimeltä mainita Ylitse vuoresta lasisesta4 runot "Kaarisilta" ja "Myrsky" sekä Vuodenajoista "Tammikujan", jota siteeraten aion tämän merkinnän lopettaa:

"Istutimme tammia
tuleviin vuosiin,
tammikujan 
portilta taloon.

Tammi on vakaa,
harkitsea puu,
se kohoaa hitaasti,
kehittää hitaasti 
pykälinä kasvavat 
komeat lehdet.

Ensimmäinen pykälä:
Odota, toivo.
Toinen pykälä:
Uskalla, kasva.
Kolmas pykälä:
Kestä. Kestä.

Tammet elävät 
tuhat vuotta,
ja niillä on mahtava
muistitieto.

Tulen, jos voin
tammikujalle
välistä satojen vuosien mittaan.
Lapset, en kummittele, en lainkaan.
Kuuntelen vuosien kahisemista.
Kahinan keskeltä tahdon kuulla 
lasten naurun
ja laulurastaan."

Tiivistettynä
Kuka:
Tynni, Aale
Mitä: Ylitse vuoren lasisen (WSOY, 1949/2012)
Tuomio: 3/5 – Perinteisenpuoleista riimirunoutta, josta ei voi olla pitämättä mutta joka toisaalta ei tajuntaakaan räjäytä.

Mitä: Vuodenajat (WSOY, 1987)
Tuomio: 4/5 – Muodoltaan edellistä vapaampaa runoutta, joka yllätti positiivisesti. Teemoiltaan synkempi, ja siitäkös minä pidän!

1. No okei, sairaalan akvaariosänkyjen ja kotona äitiyspakkauksen laatikoiden. Mutta eikö kuulostanut paremmalta noin?
2. Niin vain runo lausuttiin hänen 80-vuotissyntymäpäivilläänkin alkuvuodesta! En ole ainoa!

3. Ja sitähän piisaa!
4. Apua, miten näitä kuuluu taivuttaa?

24. heinäkuuta 2015

Pratchett: Vartiosto valmiina palvelukseen


Keväämmällä kantautui Englanninmaalta suru-uutinen: Sir Terry Pratchett oli poistunut keskuudestamme. Varsin nopeasti oli laitettu pystyyn Pratchett-kimppalukutempaus, johon minäkin osallistuin häpeillen hieman sitä, etten ollut aiemmin muka ehtinyt. Niinhän siinä sitten tietenkin kävi, että alkukankeuden jälkeen tykästyin paitsi Pratchettin kirjoitustyyliin myös Kiekkomaailman kuvioihin, ja jo varsin varhaisessa vaiheessa oli selvää, että lukumaratonille oli Pratchettiä lukuun otettava. Omalta osaltani Blogistanian kesälukumaraton V kruunautuikin sitten teokselle Vartiosto valmiina palvelukseen, joka jatkaa tarinaa jokseenkin siitä, mihin Vartijat hoi! jäi.

Tästä eteenpäin tekstissä saattaapi vilahtaa spoilereita heille, joilta tuo Kiekkomaailma-sarjan kaupunginvartiosto-osion ensiteos on tuntematon. Jatkakaa omalla vastuullanne.

Korpraali Porkkana kumppaneineen jatkaa järjestäytyneen rikollisuuden demokraattisesti hallitseman Ankh Morporkin suojelua ja kaupunginvartioston kunnia(ttomuude)n ylläpitämistä ensimmäisestä osasta tutulla tavalla. Kapteeni Vimes on astumassa avioon, kaduilla kulkee puhuvia koiria (tai oikeastaan vain yksi, mutta se riittää), kuninkaasta kuiskaillaan ja joukkoon mahtuu myös tyyppejä, jotka osaavat ajatella kursiivilla. ("Sellaisia ihmisiä on syytä pitää silmällä. Mieluiten turvallisen matkan päästä." s. 10) Mahtuupa kuvioihin maaginen asekin, itse asiassa useampi.

Vartiosto valmiina palvelukseen on taattua Pratchettiä, mikäli kahden kirjan kokemuksella voin moista väittää. Kieli jaksoi kikatuttaa ja hykerryttää vielä lukumaratonin loppumetreilläkin, ja se on jo jonkin sortin saavutus se! Pratchettin tyyli vaati ainakin minulta vähän totuttelua, mutta nyt olin siinä jo valmiiksi sisällä. Sarkastisempi bloggari voisi ehkä todeta, että maratonuupumuksen vuoksi henkiset kykyni olivat jopa normaaliakin alhaisemmat, ja siksi tällainen huumoripläjäys upposi kuin maaginen miekka pääkalloon, mutta pyhpah, sanon minä. Pratchett on tällaisen kieliurpoilijan silmissä suoranainen nero, ja voin vain kateellisena lukea, miten hulvattomasti (eli himputisti hauskemmin) Herra Sir Kirjailija kirjoitti.

Kunniamaininta täytyy antaa myös suomentajalle. Mika Kivimäki on tehnyt pieniä ihmeitä kääntäessään jokseenkin kaikki tai ainakin erittäin monet kielikikkailut englannista suomeksi. Me kaikkihan ymmärrämme, miten erilaisia suomi ja englanti rakenteiltaan ovat ja miten inhaa on tällaista kikkailutekstiä kääntää, ymmärrämmehän? Sen vuoksi olen valmis antamaan anteeksi jopa muutamat alkukieliset rakenteet, jotka paistoivat läpi suomennoksesta. Lähes aina niitä vaadittiin jonkin vitsin tai muun tempun säilyttämiseksi.

Kaiken kaikkiaan Vartiosto valmiina palvelukseen on viihdyttävää, ei liikaa omaa ajattelua vaativaa lukemista. Vaikka jäin kaipaamaan rämelohikäärmeitä suurempaan rooliin, kuten sarjan edeltävässä, lohikäärmesentrisemmässä osassa, oli tämä varsin erilainen juonikuvio silti omalla tavallaan ehkä jopa viihdyttävämpi. No, ehkei ihan, mutta eihän lohikäärmeistä voi juuri paremmaksi laittaa! Jään mielenkiinnolla seuraamaan Porkkanan ja kumppanien seikkailuja, vaikka samalla tekisi ehkä jo mieli ottaa jokin toinenkin Kiekkomaailman juoniosio luettavaksi. Täytyy katsoa, josko kirjaston hyllyn tilanne päättäisi asian puolestani! 

Tiivistettynä
Kuka:
Pratchett, Terry
Mitä: Vartiosto valmiina palvelukseen (Karisto, 2005)
Alkuteos: Men at Arms (1993)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: 4/5 –  Takuuvarmaa, hykerryttävää Pratchettia.

Vartijat hoi! oli mielestäni Monty Python -versio Skyrimistä.

23. heinäkuuta 2015

Winman: Kani nimeltä jumala


Tartuin Sarah Winmanin teokseen Kani nimeltä jumala vähintäänkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta muistin sitä suitsutetun monen kirjablogikollegan blogissa, mutta samalla olin jo valmiiksi vähän ärsyyntynyt tästä ennakko-odotuksesta. Kirjan kansi ja nimi vaikuttivat, noh, vähän tekotaiteellisilta, ja odotin kirjalta jotain pikkusievää söpöilyä ja mukasyvällisyyttä. "Noh, tuleepa lukumaratonille vähän jännitystä", pohdin itsekseni miettien jo valmiiksi sopivan sarkastisia ja ivallisia ilmaisuja blogitekstiäni varten.

Valitettavasti kaikki nuo hienot ilmaisut, joita kehittelin bussimatkan aikana (sillä alan voida pahoin, jos luen bussissa), menevät nyt täysin hukkaan. Kani nimeltä jumala on nimittäin kaikessa outoudessaan varsin vaikuttava kirja. Toisaalta vaikka lukukokemus oli vaikuttava, voimallinen jopa, en enää kuukausi kirjan lukemisen jälkeen hanki saada muodostettua mitään järkevää sanottavaa kirjan sisällöstä. Yritetään silti.

Kirjan henkilökaarti muistuttaa brittiläistä draamakomediaa. On syvyyttä, on ongelmaa, on ihanan outoja luonteenpiirteitä (yritin keksiä luontevaa suomennosta sanalle "quirky" siinä onnistumatta), mutta samaan aikaan liian syvälle ei mennä. Hahmot ovat jotenkin niin erikoisia, että he ovat melkeinpä tuskallisen tavallisia. Juonikin sopisi juuri sellaiseen hyvän tuulen brittielokuvaan, joka vähän itkettää ja vähän naurattaa!

Toisaalta Winmanin kieli on kaunista ja Aleksi Milonoffin suomennos taidokas. Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja asia sinänsä painavaa, ilmaisussa on sitä kuuluisaa jotain ja kirja etenee kuin itsellään. Loppua kohden alkaa hieman pelottaakin: samaan aikaan tahtoo ahmia kirjaa aina vain lisää, mutta silti pelkää kirjan pian loppuvan!

Kirjan tunnelma on mainittava erikseen. Minä tempaudun herkästi kirjojen ja tarinoiden mukaan, mutta äärimmäisen harvoin ne saavat minussa aikaan fyysistä reaktiota: itkua tai naurua siis. Vielä harvemmin tulee vastaan kirja, joka saa aikaan tunneperäisen reaktion, yleensä voimakkaan assosiaation johonkin tiettyyn tapahtumaan, kuten vaikkapa siihen, kun sain esikoiseni ensimmäistä kertaa rinnalleni. Kani nimeltä jumala teki kuitenkin molemmat. Hymyilin ja naurahtelin (ja vielä julkisella paikalla!) useampaan otteeseen kirjan hyväntahtoisen hömelöille henkilöhahmoille, mutta yllättävintä oli kuitenkin se, kun kirjaa bussissa pahoinvointia uhmaten selatessani Jokin isolla alkukirjaimella vei ajatukseni isäni hautajaisiin. Siinä sitä sitten istuttiin täpötäydessä bussissa kirja kädessä itkua nieleskellen. Vaikka en sinänsä arvosta moisen reaktion syntyä ainakaan noin julkisella paikalla, täytyy nostaa kuvitteellista kukkahattua kirjan edessä.

Sen pidemmittä puheitta on todettava, että Kani nimeltä jumala on erinomaisen hieno kirja. Ehkä ajoittain ripauksen verran mukasyvällinen, mutta kuitenkin ihan oikeita ajatuksia (ja hämmentäviä tunnereaktioita!) herättävä. Ainutlaatuiseksikin ehkä voisin sitä kutsua.

Tiivistettynä
Kuka:
Winman, Sarah
Mitä: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)
Alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Eevaliina Rusanen (kuva: Gettyimages)
Tuomio: 4/5 – Hämmentäviä tunnereaktioita aikaansaava, kielellisesti uskomattoman kaunis kirja.

22. heinäkuuta 2015

Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut


Aloitin taannoisen lukumaratonini Elina Lappalaisen herkullisella (hehe) teoksella Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä. Kirjailijan itsensä tapaan taidan itse olla kaupunkilainen, joka kuvittelee tietävänsä, millaista karjankasvatus nyky-Suomessa on. Moni lämpimimmistä lapsuusmuistoistani sijoittuu isäni vanhempien luo, mummulaani, ja monessa niissä löntystelee vähintäänkin taustalla parikymmentä Ayshirenlehmää (ja yksi sonni ja pari sonnimullikkaa). Jokaisella lehmällä oli oma nimensä ja minäkin opin niistä monet tunnistamaan ilman EU:n mukanaan tuomia korvakorujakin. Muistan silitelleeni pientä, vasta emästään vieroitettua vasikkaa sen emän huutaessa toisella puolen navettaa ikäväänsä, samoin muistan eläinlääkärikäyntejä ja senkin, miten mummun poskella kimalsi kyynel, kun sairastunut lehmä vietiin teurasautolla pois. 

Samaan aikaan tiedostan tuskallisen hyvin sen, että maatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut, mutta vastaavasti niiden koko on kasvanut. Samoin tiedostan päässäni pyörivän kuvan karjataloudesta olevan varsin romantisoitu. En tarkoita, ettäkö nykykarjankasvattajat olisivat jotenkin huonompia työssään kuin isovanhempani tai kohtelisivat elukoita huonommin, vaan totean vain, että lapsi tarkkailee tilanteita vähän eri vinkkelistä. Minä pidin parsinavetoita pitkään hyvänä tai peräti luonnollisena vaihtoehtona ammuille, ja havahduin varsin myöhään hoksaamaan, että eivätpä elikot luonnossa ihan noin käyttäytyisi.

Minä ja serkkutyttö ammuja ruokkimassa noin 25 vuotta sitten.

Vaikka kirjassa on monta, monta paalillista inhorealismia eikä tuotantoeläinten oloja kaunistella, ei niitä kyllä kauhistellakaan. Vaikka kritisoitavaa löytyy vähän sieltä sun täältäkin, todetaan samaan aikaan suomalaisten elukoiden voivan pitkälti paljon paremmin kuin muiden eurooppalais(laji)toveriensa. Yksi suuri syy suosia suomalaista, siis! Toisaalta Lappalainen peräänkuuluttaa laadun suosimista määrän sijasta: luomulihatuotteet ovat tietty kalliimpia kuin "tavallinen", mutta eikö eläinten hyvinvointia ajatellen voisi sitten hieman vähentää omaa lihankulutustaan. Tämä ajattelutapa kolahti ainakin meidän perhekuntaamme aika tehokkaasti.

Tähän liittyen mainittakoon, että olen pitkään elätellyt kuvitelmia, joissa lehmät ja siat ovat varsin hyvin hoidettuja, mutta kanat (sekä liha- että munasorttiset) elelevät huonommissa olosuhteissa. Vaikka broilerifarmien ja munakanaloiden olosuhteet eivät optimaalisia olekaan, eivätkä lehmät niissä parsinavetoissa omimmassa ympäristössään olekaan, minulle jäi kirjasta kuva, jonka perusteella olen tietoisesti vähentänyt sianlihan käyttöä perheessämme.

Minä olen jo useamman vuoden kokkaillut kerran viikossa kasvisruokaa, ja Martti ja Aino ilmoittavat lempiruoakseen yhdestä suusta laavakeiton eli tulisen (punaisen) linssikeiton. Vaikka Syötäväksi kasvatetut eivät meidän perhettämme täysin ja tyystin vegaaneiksi saanutkaan, olen sittemmin lisännyt ruokalistaan toisen ja joinain viikkoina kolmannenkin lihattoman ruokalajin. Ja niinpä lihansyöjäeläimeksi julistautuva puolisonikin on hiljaa alkanut jatkaa jauhelihaa soijarouheella kirjaa selattuaan.

Asia on nimittäin niin, että Elina Lappalainen lyö pöytään varsin vakuuttavia lukuja heti ensikättelyssä:
"Suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa. Siis suunnilleen oman painonsa verran. Siitä 36 kiloa on sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. Kuvittele, millainen kasa se olisi pakastearkkuun säilöttynä. Olemme erityisesti makkaramaa – puolet kaikesta lihasta syödään makkaroina ja leikkeleinä. Maitoa kului vuonna 2011 suomalaista kohti 129 litraa ja jogurttia, juustoa, voita ja rasvaseoksia yhteensä noin 50 kiloa. [...] Lihankulutuksemme on kolminkertaistunut 60 vuodessa elintason nousun myötä." (s. 19-20)
Aika hurjia numeroita, kuulkaa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että jokainen gramma noista kilomääristä on lähtöisin eläimestä. Samaan aikaan Lappalainen kiinnittää lukijan huomion siihen, ettei lihansyöntiä tarvitse osata millään tapaa perustella, toisin kuin kasvissyöntiä, ja että miksi tätä normia ei saisi ja pitäisi kyseenalaistaa.

Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.

Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.

Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 –  Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.

19. heinäkuuta 2015

Lindgren: Ehtoolehdon tuho



Minun ei oikeastaan ollut laisinkaan tarkoitus lukea Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuhoa. Luin Ehtoolehto-sarjan kakkososan, Ehtoolehdon pakolaiset, alkuvuodesta enkä ihan silmittömästi siihen ihastunut. Mummot ja papparaiset toki ovat sympaattisia, Lindgren kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja vieläpä hauskasti, mutta karrikoinnit alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää ja vitsit tuntuvat varsin venytetyiltä. Kun sitten taannoisen lukumaratonin aikana kirjastossa lukiessani totesin, että tarvitsen lisää luettavaa, ja bongasin Ehtoolehdon tuhon uutuuksien joukosta, päädyin kuitenkin ottamaan kirjan käsittelyyni. 

Pakkohan se myöntää on, Lindgren kirjoittaa edelleen erinomaisen hauskasti, ja sutjakkaasti sujuva juoni on omiaan lukumaratonin viimeiselle neljännekselle. Veijaritarina makaaberilla vivahteella on toki sinänsä minua miellyttävä genre, mutta kun ei niin ei. Jokin ei vieläkään naksahtanut kohdilleen minun ja ehtoolehtolaisten välillä. Epätyypillisesti esitetyt ja siksi niin ihanat vanhukset kiehtovat ja ilahduttavat edelleen, teknologian ja ihmislähtöisyyden puutteen kritisoiminen on toki aiheellista ja ylipäätään vanhustenhoidosta tässä Pohjolan kolkassa sietäisi puhua julkisuudessa enemmän. Ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi tämä nimenomainen genre kolahtaa, mutta minä en siitä kuitenkaan (vieläkään) suuremmin viehäty.

Lindgrenin sukkeluuksien ja supermummojen lisäksi nautin kirjassa skenaariosta, jossa esiteltiin vanhustenhoidon uusinta uutta, (Luojan kiitos) fiktiivinen pilottihanke täysin automatisoidusta vanhainkodista. Nautin siis jonkin sortin kierolla tasolla, näin sivuhuomautuksena. Ajatusleikkinä kaikessa huvittavuudessaankin karmiva kokonaisuus kiehtoo, joskin lähinnä siitä vinkkelistä, että voisiko tuollainen tosiaan joskus olla totta? Ei ehkä nykyvanhusten aikana, mutta muutaman vuosikymmenen päästä. Koneistaminen ja henkilöstökuluissa säästäminen on toki ollut muotia jo puolen vuosisataa, mutta että ihmisistä huolehtiminenkin? Näinköhän sitä sitten elämänkaaren toiseen päähän, päiväkoteihin, saataisiin hoivabotteja ja ruokinta-automaatteja, joiden käyttöjärjestelmät olisivat niin intuitiivisia, että alle kuukauden kuluttua päivähoitotaipaleensa aloittava yksivuotiaanikin osaisi järjestää itsellensä sapuskaa. Kaikissa sateenkaaren väreissä ja palikkalaatikon muodoissa saatavat mössösapuskat varmasti olisivat menestys ainakin pienimpien päiväkotilasten keskuudessa. Vahingoista ilmoittavia älyhousuja kaipaisin ihan omaankin kotiimme ainakin näinä kesäflunssaisina päivinä, jolloin omiin aistihavaintoihin perustuva huomiokyky nojaa lähinnä kaikkiin muihin aisteihin paitsi hajuun. Hih!

Vakavasti puhuttuna, Lindgren ravistelee edelleen lukijansa ennakkokäsityksiä vanhuksista ja ylipäätään käsityksiä vanhustenhoidosta fiktion keinoin. Vaikka velmuilu ja virnuilu eivät sinänsä minuun iskeneetkään, nautin Helsinki-kuvauksesta ja, noh, mummeleiden seikkailujen seuraamisesta. Tärkeää asiaa tuli myös testamenttiteknisistä seikoista ja vanhusten ideologisesta aivopesusta. Vaikka kirja maratoonariminää ajoittain hieman puuduttikin, oli se kokonaisuudessaan varsin sopiva osanen maratonkokemustani täydentämään. Tunnelmaltaan Ehtoolehdon tuho on edeltäjäänsä synkempi, mikä toisaalta miellytti minua, surullisista lopuista pitävää nuorkukkahattutätiä, ja kirjan lopetus sai minut hymyilemään ääneen. 

Tiivistettynä
Kuka:
Lindgren, Minna
Mitä: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)
Kansi: Jenni Saari 
Tuomio: 2/5 –  Ajankohtaista ja ajatuksia herättävää asiaa makaaberihkon veijaritarinan muodossa. Ei minulle ominaisin genre, mutta miellyttävä lukukokemus yhtäkaikki.

15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.


Minä arvoin pitkään, nappaanko selfien nykyisen kotikirjastoni edessä, mutta aikataulujen ja kaiken muun mentyä sopivasti, löysin itseni eräänä sunnuntaina kykkimästä lapsuuskirjastoni edestä. Ennen kuin joku vääräleuka huomauttaa, ettei lapsuuskirjasto kyllä ole mikään käsite, tahdon huomauttaa, että kyllä sen lempo soikoon pitäisi olla. Minun harmaantuvassa päänupissani syntyy samankaltaisia nostalgisia ja useampaa aistia stimuloivia muistoja lapsuuskirjastossa siinä missä muissakin lapsuus-etuliitteen ansaitsevissa paikoissa. Yhä tänä päivänä, lähes vuosikymmen sen jälkeen, kun olen viimesi kuvassa takanani kököttävässä instanssissa viimeksi vieraillut, peilaan kaikki kirjastot, joihin jalkani minut vievät, juuri tähän piskuiseen sivukirjastoon, ja kun yleensä puhutaan kirjastoista, sijoitan jutut aina tänne. Odotan jännityksellä, suhtautuvatko lapseni parin vuosikymmenen kuluttua yhtä nostalgisromantisoivasti nykyiseen kotikirjastooni!

No niin mutta siis.

"Elämme vaikeita aikoja, ystävä hyvä," sanoi Aku Ankan puhuva koira. (Luin muuten tuolla lapsuuskirjastossani paljon, lähes mahdottomasti sarjakuvia.) Taloustilanne on vaikea ja keväällä muodostetun hallituksemme täytyi tehdä vaikeita päätöksiä. Kaikkien täytyy kuulemma osallistua säästötalkoisiin, mutta jotenkin oudosti koen, että käytetyllä autolla usein kirjastoon ajavana opiskelijaäitinä, jonka lapset ovat kunnallisessa päivähoidossa, kovin suuri osa leikkauksista realisoituu minun rahapussissani. Pieni martyrismi sallittaneen.

Kun naapurikunnassa hallituspuolueen listoilta kunnanvaltuustoon noussut herrasmies toitottaa kirjastojen olevan yliarvostettuja paikkoja, jotka vain tarjoavat keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja ja joihin ei tämän vuoksi tarvitsisi rahaa syytää (lähde) ja kirjastolaki on uudenkarhean hallituksen tulilinjalla, alkaa allekirjoittaneen alahuuli väpättää silkasta kiukusta. Koska Simo Sahlman on Lukupino-blogissaan jo kirjoittanut asiasta fiksummin ja paremmin kuin itse osaisin, tyydyn jättämään teille kaksi linkkiä. Ensimmäinen vie herra Sahlmanin kirjoitukseen, joka on otsikoitu "Älä koske mun kirjastoon", toinen puolestaan kirjastojen puolesta puhuvaan adressiin.

Herrat ministerit Sipilä, Stubb ja Soini kumppaneinenne, ettehän vie lapsiltani lapsuuskirjastoa tai kirjastolaitosta ylipäätään?

14. heinäkuuta 2015

Blogistanian kesälukumaraton V koostettuna


Ei ole tonttuisa sankarittaremme saanut piiskattua itseään tekemään yhteenvetoa viimeviikkoisesta lukumaratonista ennen kuin nyt. Miehen kesäloman kaksi jälkimmäistä viikkoa kiidättivät perhekuntaamme pitkin Suomenmaata niissä määrin, että tietokonetta en ole juuri ehtinyt availla. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Lajissaan viidennelle Blogistanian kesälukumaratonille osallistui lopulta mukavan pyöreästi puolensataa lukijaa. Ilmoittautuneista maratonille ei siis osallistunut neljä henkilöä - tai ainakaan en löytänyt heidän blogeistaan (tms.) mitään maratoniin viittaavaa tätä yhteenvetoa työstäessäni. Yhteensä nämä 50 osallistuja lukivat hurjat 32 038 sivua ja äänikirjoja kuunneltiin niitäkin neljättä tuntia. Keskimäärin maratoonarimme lukivat siis melkein 641 sivua kukin: henkilökohtaisista sivumääristä löytyi hajontaa joistain kymmenistä sivuista liki kahteen tuhanteen. Ikähaitarissa osallistujia oli aina kuusivuotiaasta nuoresta lukijasankarista (joka pieksi sivumäärällään äitinsä, ks. linkki) "Hieno nainen ei kerro ikäänsä"-kastiin. Valtaosa osallistujista oli kirjabloggareita, mutta Instagram oli alustana erinomaisen laajalti edustettuna. Kaikenlaista lukijaa mahtui siis mukaan!

Maratoonin aikana luettujen kirjojen lista on mukavan pitkä. Joukosta saattaa inhimillisistä blogistiteknisistä syistä puuttua joitain kirjoja ja joukkoon mahtuu varmasti typojakin. Korjauksia ja lisäyksiä vastaanotetaan kommenttikentässä. Useampi kuin yksi maratoonari tartui Tove Janssonin Kesäkirjaan, Pasi Ilmari Jääskeläisen kauhupläjäykseen Sielut kulkevat sateessa (eittämättä PIJ:n taannoisen kampanjan ansiosta), Anni Kytömäen Kultarintaan, J. K. Rowlingin Harry Potteriin ja viisasten kiveen (sekä suomeksi että englanniksi) ja Leo Tolstoin Sotaan ja rauhaan (niin ikään suomeksi ja englanniksi). Tolstoin lisäksi luettiin Dostojevskia, mikä venäläisklassikoista pitävää maratonemäntää ilahdutti suuresti. Muita trendejä on selkeä(hkö)sti nähtävissä mm. Sherlock Holmesin (ja yleisesti dekkareiden) vetävyydessä, Tylypahkan suunnalla ja yleisestikin fantasiassa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Vilkuilkaapa listaa itse ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Abdolah, Kader: Talo moskeijan vieressä
Ahola, Suvi & Koskimies, Satu: Uuden kuun ja vihervaaran tytöt
Andersson, Ingald: Puutarhan käytävät ja tukimuurit
Andersson, Lena: Vailla henkilökohtaista vastuuta
Austen, Jane: Järki ja tunteet
Autere, Terttu: Kuka murhasikaan rouva Holmin?

Bauby, Jean-Dominique: Perhonen lasikuvussa
Bennett, Alan: Epätavallinen lukija
Black, Saul: Tappamisen pitkä oppimäärä
Bradley, Alan: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bradley, Alan: Piiraan maku makea

Capote, Truman: Aamiainen Tiffanylla
Castillon, Claire: Äidin pikku pyöveli
Chobsky, Stephen: The Perks of Being a Wallflower
Christie, Agatha: Seitsemän kellon salaisuus
Colfer, Eoin: Ikuisuuskoodi
Collins, Suzanne: Gregor ja salaisuuksien merkit
Collins, Suzanne: Nälkäpeli
Crouch, Blake: Wayward Pines - Ei pakotietä

Dodge, Jim: Fup
Dostojevski, Fjodor: Rikos ja rangaistus
Doyle, Arthur Conan: Neljän merkki
Doyle, Arthur Conan: Sherlock Holmesin seikkailut
Dumas, Alexandre: Monte Criston kreivi

Farah, Nura: Aavikon tyttäret
Fitzpatrick, Becca: Loppusoitto

Gabaldon, Diana: Muukalainen
Gaslworthy, John: Omenapuu
Gavalda, Anna: Karkumatka
Green, John: Arvoitus nimeltä Margo
Green, John: Kaikki viimeiset sanat
Grimsdötter, Vigdis: Valosta valoon

Hai, Magdalena: Kerjäläisprinsessa
Hargla, Indrek: Süvahavva: Teine suvi
Harmaja, Saima: Huhtikuu
Hawkins, Paula: Nainen junassa
Heikkilä, Mervi & Matilainen, Jussi: Kummajaisten kylän kuuma kesä
Heikkinen, Antti: Risainen elämä
Hellman, Sonja: Naiset ilman maata
Helve-Sibaja, Liisa: Hausfrau
Hill, Joe & Rodríguez, Gabriel: Locke & Key, Vol. 1: Welcome to Lovecraft
Hill, Toni: Los Amantes de Hiroshima
Holopainen, Anu: Ihon alaiset
Hopkins, Cathy: Frendejä & kundeja
Hornby, Nick: Poika
Hotakainen, Kari: Lastenkirja
Huotarinen, Vilja-Tuulia: Valoa valoa valoa
Huovinen, Veikko: Lampaansyöjät
Hämeen-Anttila, Virpi: Kolmastoista lapsi
Hämeen-Anttila, Virpi: Käärmeitten kesä
Härkönen, Anna-Leena: Palele porvari ja muita kirjoituksia
Härkönen, Anna-Leena: Ihana nähä

Itkonen, Jukka: Lumilyhdyn valossa

Jansson, Anna: Haudan takaa
Jansson, Tove: Kesäkirja
Jansson, Tove: Vaarallinen juhannus
Johansson, J. K.: Venla
Jones, Lisa R.: Paljastus
Jones, Lisa R.: Rebeccan kadonneet päiväkirjat
Jones, Lisa R.: Sisälläni
Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Sielut kulkevat sateessa

Kallioniemi, Tuula: Pako
Kapari-Jatta, Jaana: Pollomuhku ja Posityyhtynen
Kaukonen, Katja: Kohina
King, Stephen: Tervetuloa Joylandiin
Kinnunen, Tommi: Neljäntienristeys
Klass, David: Ette te minua tunne
Knausgård, Karl Ove: Taisteluni V
Kolu, Siri: Me Rosvolat ja ryöväriliitto
Kostet, Jenna: Lautturi
Krjukov, Vladimir: Huvimaja Montrepoossa
Krohn, Leena: Hotel sapiens
Krohn, Leena: Matemaattisia olentoja tai muita unia
Kunnas, Noora & Jenna: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi
Kuronen, Kirsti: Paha puuska
Kwon, Yong-Deuk: Yölinja
Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja
Kytömäki, Anni: Kultarinta

Lang, Maria: Ei paluulippua
Lappalainen, Elina: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä
Laurain, Antoine: Punaisen muistikirjan nainen
Leikas, Antti: Melominen
Leinonen, Anne: Pienen rasian jumala
Lindgren, Minna: Ehtoolehdon tuho
Loe, Erlend: Supernaiivi
Loon, Karel G., van: Rakkauden hedelmä
Luhtanen, Sari: Totuus Tarusta
Lähde, Kristiina: Kuinka voisit minulta puuttua
Lähteenmäki, Laura: Karrelle polttava helle

Maas, Sarah J.: Heir of Fire
Malzieu, Mathias: Sydämen mekaniikka
McCabe, Bob: Harry Potter - Legenda
McEwan, Ian: Sementtipuutarha
Meri, Veijo: Manillakysi
Meriluoto, Aila: Tältä kohtaa: Päiväkirja vuosilta 1975-2004
Mikkanen, Raili: Runokirje: Kertomus nuoresta Katri Valasta
Montgomery, L. M.: Annan jäähyväiset
Murakami, Haruki: 1Q84

Nesbø, Jo: Lepakkomies
Nevanlinna, Arne: Marie
Niemensivu, Reetta: Aavepianisti ja muita kertomuksia
Nieminen, Jukka: Zombievyöhyke
Noël, Alyson: Punaiset tulppaanit
Nopola, Sinikka & Tiina: Hetki lyö, Risto Räppääjä
Nopola, Sinikka & Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja Iso Elsa
Nousiainen, Inka: Kirkkaat päivät ja ilta

Olsson, Linda: Kaikki hyvä sinussa
Oranen, Raija: Aurora

Paavolainen, Olavi: Nykyaikaa etsimässä
Parvela, Timo: Ella ja Paterock
Pratchett, Terry: Vartiosto valmiina palvelukseen
Pääbo, Svante: Neandertalilainen
Raevaara, Tiina: En tunne sinua vierelläni
Raevaara, Tiina: Yö ei saa tulla
Rantala, Raija-Sinikka: Poliisin pojat
Revis, Beth: Across the Universe: Miljoona aurinkoa
Rintamäki, Maria ym. (toim.): Sateenkaaren alla: kertomuksia perheistä
Riordan, Rick: Percy Jackson and the Greek Gods
Robinson, Peter: Puutarhan vesiaiheet
Ross, Veronica: Paljaan taivaan alla
Roth, Veronica: Kapinallinen
Rowling, J. K.: Harry Potter and the Philosopher's Stone
Rowling, J. K.: Harry Potter and the Chamber of Secrets
Rutkoski, Marie: The Winner's Curse

Saint-Exupéry, Antoine, de: Pikku prinssi
Salama, Annukka: Harakanloukku
Schiefauer, Jessica: Pojat
Seppänen, Jussi: Kymmenottelu
Simon, Claude: Raitiotielle
Simukka, Salla: Punainen kuin veri
Skeemaigumeni Johannes: Kirjeitä Innalle
Skiftevik, Joni: Valkoinen Toyota vei vaimoni
Smith, Patti: Ihan kakaroita

Tabet, Sirpa: Kissan vuosi
Tahir, Sabaa: An Ember in the Ashes
Tiainen, Arja: Tää tojota ei lähe liikkeelle
Tolkien, J. R. R.: Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia
Tolstoi, Leo: Sota ja rauha x2 (suomeksi ja englanniksi)
Turtschaninoff, Maria: Maresi
Turunen, Saara: Rakkaudenhirviö
Twain, Mark: Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta

Vala, Vera: Kosto ikuisessa kaupungissa
Valente, Catherynne M.: Tyttö, joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Valtonen, Hilja: Hätävara
Valtonen, Hilja: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Varis, Tuula-Liina: Että tuntisin eläväni

Walker, Alice: Häivähdys purppuraa
Walpole, Horace: Otranton linna
Waltari, Mika: Ihmiskunnan viholliset
Ward, J.R.: Kuolematon
White, Kiersten: Paranormaali
Winman, Sarah: Kani nimeltä jumala

Yancey, Rick: 5. aalto


Aika vaikuttava lista, vai mitä sanotte?

Yleisesti ottaen maratoonareiden tunnelmat paitsi maratonin aikana myös sen jälkeen olivat enimmäkseen positiivisia. Monella toki tuli se surullisenkuuluisa kirjankansien ulkopuolinen elämä maratonreitin varrelle häiriköimään, mikä ymmärrettävästi häiritsi suoritusta. (Uskokaa huviksenne, ymmärrän hyvin: viime kesänä maratoonasin 3-kuista, 2-vuotiasta ja 4-vuotiasta viihdyttäessäni, ensimmäisellä maratonillani taas olin puolet maratonajasta yksin kotona 3- ja 1-vuotiaiden kanssa...) Samaan aikaan monet yllättyivät kestolukemisen sujuvuudesta, kun taas toiset surkuttelivat lukuflow'n saavuttamisen mahdottomuutta. Kuten sanottua, lopulta osallistujien ehdoton enemmistö kallistui kuitenkin positiivisen kokemuksen puolelle, ja uhkasipa moni osallistua uudestaankin.

Kiitos kaunis vielä omasta puolestani kaikille osallistuneille ja tsempanneille: luin itse niin raivolla, että some-puoli jäi vähän monologiksi minun osaltani. Ehkä ensi kerralla vähän vähemmän suorituskeskeistä maratonausta... Siihen asti onkin hyvä päivitellä blogiin rästejä ja luonnostasolle jääneitä tekstejä.

Blogistanian VI kesälukumaratonia on suunniteltu kuluvan kuun jälkimmäiselle puoliskolle, mutta tarkka päivämäärä ja emäntä- tahi isäntäblogi ovat vielä auki. Sitä odotellessa siis!