22. heinäkuuta 2015

Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut


Aloitin taannoisen lukumaratonini Elina Lappalaisen herkullisella (hehe) teoksella Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä. Kirjailijan itsensä tapaan taidan itse olla kaupunkilainen, joka kuvittelee tietävänsä, millaista karjankasvatus nyky-Suomessa on. Moni lämpimimmistä lapsuusmuistoistani sijoittuu isäni vanhempien luo, mummulaani, ja monessa niissä löntystelee vähintäänkin taustalla parikymmentä Ayshirenlehmää (ja yksi sonni ja pari sonnimullikkaa). Jokaisella lehmällä oli oma nimensä ja minäkin opin niistä monet tunnistamaan ilman EU:n mukanaan tuomia korvakorujakin. Muistan silitelleeni pientä, vasta emästään vieroitettua vasikkaa sen emän huutaessa toisella puolen navettaa ikäväänsä, samoin muistan eläinlääkärikäyntejä ja senkin, miten mummun poskella kimalsi kyynel, kun sairastunut lehmä vietiin teurasautolla pois. 

Samaan aikaan tiedostan tuskallisen hyvin sen, että maatilojen määrä on parin viime vuosikymmenen aikana laskenut, mutta vastaavasti niiden koko on kasvanut. Samoin tiedostan päässäni pyörivän kuvan karjataloudesta olevan varsin romantisoitu. En tarkoita, ettäkö nykykarjankasvattajat olisivat jotenkin huonompia työssään kuin isovanhempani tai kohtelisivat elukoita huonommin, vaan totean vain, että lapsi tarkkailee tilanteita vähän eri vinkkelistä. Minä pidin parsinavetoita pitkään hyvänä tai peräti luonnollisena vaihtoehtona ammuille, ja havahduin varsin myöhään hoksaamaan, että eivätpä elikot luonnossa ihan noin käyttäytyisi.

Minä ja serkkutyttö ammuja ruokkimassa noin 25 vuotta sitten.

Vaikka kirjassa on monta, monta paalillista inhorealismia eikä tuotantoeläinten oloja kaunistella, ei niitä kyllä kauhistellakaan. Vaikka kritisoitavaa löytyy vähän sieltä sun täältäkin, todetaan samaan aikaan suomalaisten elukoiden voivan pitkälti paljon paremmin kuin muiden eurooppalais(laji)toveriensa. Yksi suuri syy suosia suomalaista, siis! Toisaalta Lappalainen peräänkuuluttaa laadun suosimista määrän sijasta: luomulihatuotteet ovat tietty kalliimpia kuin "tavallinen", mutta eikö eläinten hyvinvointia ajatellen voisi sitten hieman vähentää omaa lihankulutustaan. Tämä ajattelutapa kolahti ainakin meidän perhekuntaamme aika tehokkaasti.

Tähän liittyen mainittakoon, että olen pitkään elätellyt kuvitelmia, joissa lehmät ja siat ovat varsin hyvin hoidettuja, mutta kanat (sekä liha- että munasorttiset) elelevät huonommissa olosuhteissa. Vaikka broilerifarmien ja munakanaloiden olosuhteet eivät optimaalisia olekaan, eivätkä lehmät niissä parsinavetoissa omimmassa ympäristössään olekaan, minulle jäi kirjasta kuva, jonka perusteella olen tietoisesti vähentänyt sianlihan käyttöä perheessämme.

Minä olen jo useamman vuoden kokkaillut kerran viikossa kasvisruokaa, ja Martti ja Aino ilmoittavat lempiruoakseen yhdestä suusta laavakeiton eli tulisen (punaisen) linssikeiton. Vaikka Syötäväksi kasvatetut eivät meidän perhettämme täysin ja tyystin vegaaneiksi saanutkaan, olen sittemmin lisännyt ruokalistaan toisen ja joinain viikkoina kolmannenkin lihattoman ruokalajin. Ja niinpä lihansyöjäeläimeksi julistautuva puolisonikin on hiljaa alkanut jatkaa jauhelihaa soijarouheella kirjaa selattuaan.

Asia on nimittäin niin, että Elina Lappalainen lyö pöytään varsin vakuuttavia lukuja heti ensikättelyssä:
"Suomalainen syö vuodessa keskimäärin 78 kiloa lihaa. Siis suunnilleen oman painonsa verran. Siitä 36 kiloa on sikaa, 19 kiloa nautaa ja 18 kiloa siipikarjaa. Kuvittele, millainen kasa se olisi pakastearkkuun säilöttynä. Olemme erityisesti makkaramaa – puolet kaikesta lihasta syödään makkaroina ja leikkeleinä. Maitoa kului vuonna 2011 suomalaista kohti 129 litraa ja jogurttia, juustoa, voita ja rasvaseoksia yhteensä noin 50 kiloa. [...] Lihankulutuksemme on kolminkertaistunut 60 vuodessa elintason nousun myötä." (s. 19-20)
Aika hurjia numeroita, kuulkaa, varsinkin, kun ottaa huomioon, että jokainen gramma noista kilomääristä on lähtöisin eläimestä. Samaan aikaan Lappalainen kiinnittää lukijan huomion siihen, ettei lihansyöntiä tarvitse osata millään tapaa perustella, toisin kuin kasvissyöntiä, ja että miksi tätä normia ei saisi ja pitäisi kyseenalaistaa.

Tämä teksti pyörii varsin pitkälti ei-kirjallisissa ja subjektiivisissa asioissa, olen tietoinen siitä. Syötäväksi kasvatetut on kuitenkin kirja, joka liippaa niin läheltä omaa elämää ja laittaa ajattelemaan ja pohtimaan omia tottumuksiaan varsin kattavasti. Asiallinen ja asiantunteva teksti vaikuttaa ainakin kovin luotettavalta lähteeltä, vaikka seassa onkin kirjailijan omakohtaisia kokemuksia. Minä koin sen kuitenkin vain piristäväksi. Lappalainen onnistuu puhuttelemaan mutta samalla olemaan saarnaamatta: lihansyöntiä sinänsä ei kritisoida, eikä kyllä kyseenalaistetakaan, vaikka Lappalainen itse sen perään kuuluttaa.

Kirja palkittiin ilmestymisvuonnaan Tieto-Finlandialla, eikä ihme.

Tiivistettynä:
Kuka: Lappalainen, Elina
Mitä: Syötäväksi kasvatetut: Miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012)
Kansi: Timo Mänttäri
Tuomio: 4/5 –  Tämä kirja pitäisi jokaisen sekasyöjän (ja lihansyöjän!) lukea. Piste.

4 kommenttia:

  1. Minusta on jopa hieman erikoista, että lihansyöntiä ei kyseenalaisteta lähes lainkaan, vaikka punainen liha tutkitusti lisää merkittävästi esimerkiksi syöpäriskiä (aiheuttaa lähes jatkuvan tulehdustilan kehoon). Terveydenkin kannalta lihansyönnin vähentäminen siis kannattaa, ekologisuuden ja eettisyyden lisäksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Olen miehelleni yrittänyt selittää tätä(kin, hih) toistuvasti, mutta hän ei ole oikein vakuuttunut. Koska kokkaan koko perheelle ja toinen sanoo, ettei ainakaan mitään soijaa ja papuja syö (paitsi jälkimmäisiä esim. chili con carnessa), on ollut helpompaa vain sitten paistaa sitä sikanautaa. Nyt pakotin miehenkutaleen lukemaan tämän kirjan, ja kummasti tosiaan siippa itsekin jatkaa nykyään sitä (luomu-)jauhelihaa soijarouheella. ;)

      Minua vähän järkytti tuo tieto, että puolet suomalaisten käyttämästä lihasta eli se n. 39 kg vuodessa per sierainpari on makkaroita ja muita pitkälle prosessoituja lihajalosteita, joiden terveysriskit ovat hyvin tiedossa. Ja sitten vain sokeriverosta vauhkotaan... :P (Joo, ei se sokerikaan hyvästä ole, mutta ei se ainoa ravitsemuksellinen ongelma tässä maassa ole.)

      Poista
  2. Näin kasvissyöjänä (vegaanina) otta pannuun, kun ruokavalioni kyseenalaistetaan vähän väliä, mutta lihansyöntiä ei tosiaan tarvitse perustella. Argh!

    Vaikka Suomessa eläinten asiat olisivatkin paremmin, niin kyllä tehotuotanto silti kauheaa on. Lisäksi kaikki eläinten kahltoinkohtelut eivät koskaan nouse esiin. Esimerkiksi itse sain viime reissullani maalle kuulla, kuinka eräällä tilalla oli lehmien tila niin huono, että kukaan ei suostunut ostamaan niiden maitoa... en edes halua tietää, mikä tilanne oli. Onneksi tilalla ei enää pidetä eläimiä. Mutta kylmää silti ajatella.

    Kirjojen voima on ihmeellinen. Ne oikeasti voivat muuttaa ihmisen elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä oikeasti sellainen epäreiluus, jota ei usein tule ajatelleeksi. Itsestäni tuntuu usein, että kasvispainotteinen ruokavalio on tavallaan helpompi perustella uskonnolla kuin "vain" eettisellä, eläinten hyvinvointia ajavalla perustelulla. Sangen pölhöä.

      Tiedostan, että oma mielikuvani suomalaisesta(kin) karjataloudesta on varmasti vähintäänkin romantisoitu, ja vaikka tosiaan lihaa yhä syömme, on sen määrää vähennetty huimasti viimeisen kuukauden aikana. Voin silti vain kuvitella, mikä tilanne monilla tiloilla on. Vaikka omat sukulaiseni ovat elikoistaan hyvää huolta pitäneet, tilanne ei ole yhtä idyllinen kaikkialla. (Eivätkä ne isovanhempieni lehmätkään varmaan kovin onnellisia parsinavetassaan olleet, vaikka niitä rakkaudella hoidettiin...)

      Onneksi on näin(kin) kirjoja. :)

      Poista