19. heinäkuuta 2015

Lindgren: Ehtoolehdon tuho



Minun ei oikeastaan ollut laisinkaan tarkoitus lukea Minna Lindgrenin Ehtoolehdon tuhoa. Luin Ehtoolehto-sarjan kakkososan, Ehtoolehdon pakolaiset, alkuvuodesta enkä ihan silmittömästi siihen ihastunut. Mummot ja papparaiset toki ovat sympaattisia, Lindgren kirjoittaa tärkeästä aiheesta ja vieläpä hauskasti, mutta karrikoinnit alkavat jossain vaiheessa kyllästyttää ja vitsit tuntuvat varsin venytetyiltä. Kun sitten taannoisen lukumaratonin aikana kirjastossa lukiessani totesin, että tarvitsen lisää luettavaa, ja bongasin Ehtoolehdon tuhon uutuuksien joukosta, päädyin kuitenkin ottamaan kirjan käsittelyyni. 

Pakkohan se myöntää on, Lindgren kirjoittaa edelleen erinomaisen hauskasti, ja sutjakkaasti sujuva juoni on omiaan lukumaratonin viimeiselle neljännekselle. Veijaritarina makaaberilla vivahteella on toki sinänsä minua miellyttävä genre, mutta kun ei niin ei. Jokin ei vieläkään naksahtanut kohdilleen minun ja ehtoolehtolaisten välillä. Epätyypillisesti esitetyt ja siksi niin ihanat vanhukset kiehtovat ja ilahduttavat edelleen, teknologian ja ihmislähtöisyyden puutteen kritisoiminen on toki aiheellista ja ylipäätään vanhustenhoidosta tässä Pohjolan kolkassa sietäisi puhua julkisuudessa enemmän. Ymmärrän erinomaisen hyvin, miksi tämä nimenomainen genre kolahtaa, mutta minä en siitä kuitenkaan (vieläkään) suuremmin viehäty.

Lindgrenin sukkeluuksien ja supermummojen lisäksi nautin kirjassa skenaariosta, jossa esiteltiin vanhustenhoidon uusinta uutta, (Luojan kiitos) fiktiivinen pilottihanke täysin automatisoidusta vanhainkodista. Nautin siis jonkin sortin kierolla tasolla, näin sivuhuomautuksena. Ajatusleikkinä kaikessa huvittavuudessaankin karmiva kokonaisuus kiehtoo, joskin lähinnä siitä vinkkelistä, että voisiko tuollainen tosiaan joskus olla totta? Ei ehkä nykyvanhusten aikana, mutta muutaman vuosikymmenen päästä. Koneistaminen ja henkilöstökuluissa säästäminen on toki ollut muotia jo puolen vuosisataa, mutta että ihmisistä huolehtiminenkin? Näinköhän sitä sitten elämänkaaren toiseen päähän, päiväkoteihin, saataisiin hoivabotteja ja ruokinta-automaatteja, joiden käyttöjärjestelmät olisivat niin intuitiivisia, että alle kuukauden kuluttua päivähoitotaipaleensa aloittava yksivuotiaanikin osaisi järjestää itsellensä sapuskaa. Kaikissa sateenkaaren väreissä ja palikkalaatikon muodoissa saatavat mössösapuskat varmasti olisivat menestys ainakin pienimpien päiväkotilasten keskuudessa. Vahingoista ilmoittavia älyhousuja kaipaisin ihan omaankin kotiimme ainakin näinä kesäflunssaisina päivinä, jolloin omiin aistihavaintoihin perustuva huomiokyky nojaa lähinnä kaikkiin muihin aisteihin paitsi hajuun. Hih!

Vakavasti puhuttuna, Lindgren ravistelee edelleen lukijansa ennakkokäsityksiä vanhuksista ja ylipäätään käsityksiä vanhustenhoidosta fiktion keinoin. Vaikka velmuilu ja virnuilu eivät sinänsä minuun iskeneetkään, nautin Helsinki-kuvauksesta ja, noh, mummeleiden seikkailujen seuraamisesta. Tärkeää asiaa tuli myös testamenttiteknisistä seikoista ja vanhusten ideologisesta aivopesusta. Vaikka kirja maratoonariminää ajoittain hieman puuduttikin, oli se kokonaisuudessaan varsin sopiva osanen maratonkokemustani täydentämään. Tunnelmaltaan Ehtoolehdon tuho on edeltäjäänsä synkempi, mikä toisaalta miellytti minua, surullisista lopuista pitävää nuorkukkahattutätiä, ja kirjan lopetus sai minut hymyilemään ääneen. 

Tiivistettynä
Kuka:
Lindgren, Minna
Mitä: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)
Kansi: Jenni Saari 
Tuomio: 2/5 –  Ajankohtaista ja ajatuksia herättävää asiaa makaaberihkon veijaritarinan muodossa. Ei minulle ominaisin genre, mutta miellyttävä lukukokemus yhtäkaikki.

4 kommenttia:

  1. Uh, kauhea skenaario tuo täysin automatisoitu vanhsutentalo. Toivottavasti en koskaan sellaiseen joudu...

    VastaaPoista
  2. Minulla oli samanlainen kokemus ensimmäinen Ehtoolehto-kirja. Huumori on vaikea laji ja minua on ilmeisesti vaikea naurattaa, vaikka tykkään kovasti kirjoista, jotka siinä onnistuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut vain toisen ja kolmannen kirjan sarjasta, mutta en usko ensimmäiseen tarttuvani. Huumori todella on vaikea laji, ja vaikka siitä pidän ja samaan aikaan arvostan Lindgrenin keskustelunavausta vanhustenhoidosta, tämä jotenkin ei vain nappaa. Sääli! Olisin kovin mielelläni pitänyt näistä enemmän.

      Poista