23. syyskuuta 2015

Pettersen: Odininlapsi


Siri Pettersenin Odininlapsi on kevyesti yksi ehdottomasti parhaista kuluvana vuonna lukemistani teoksista. Se on aika paljon sanottu vuonna, jona olen jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea varsin pitkälti vain juurikin hyviä kirjoja. Aika saavutus sinänsä kirjalta, johon en suunnannut ennalta käytännössä minkäänlaisia odotuksia.

Pettersen heittää lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Ihastuttavan omaperäinen ratkaisu, joskin tunsin ajoittaista vetoa repiä sen johdosta hiuksiani. Mikä Näkijä? Riitti-häh? Ja keitä nämä heput ylipäätään ovat? Hirka on viisitoistavuotias tyttö, siis ihmistyttö, sellainen tavallinen, hännätön, joka on sylilapsena päätynyt... niin, minne? Yminmaahan, jonka natiiviasukkailla on juurikin ne hännät ja jotka syleilevät maata, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kirjaa lukemalla löytää toki suuntaa-antavia vastauksia ainakin osaan kysymyksistä, mutta varsin paljon jää vielä avoimeksi. Omalla kohdallani tämä tiedonpuute vain ruokki intoani hotkia kirja niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka käytännössä tuo into tarkoitti niska-hartiaseutuni terveyden uhraamista tunkemalla tiiliskivimäinen eepos jo ennestään täyteen ja painavaan koulureppuun.

Vaikka Odininlapsi vilisee yminmaalaista mytologiaa, ei skandinaavista mytologiaa suuremmin ole mukana, olkoonkin, että kirjan nimi jotain sen suuntaista lupailisi. Ehkä. Saattaahan se olla (ja todennäköisesti onkin niin), että minä en vain asiaa huomannut. Mistään viikinkinfantasiapläjäyksestä ei siis kirjassa ole kyse, kuten häntäpohdinnoistani ehkä joku ehtikin jo hoksata.

Mytologiapuolella taas sain ihan uskomattomasti iloa ammennettua Näkijästä. Uskontojen ja uskon nyansseja tulee käsiteltyä kirjaa lukiessa vähän niin kuin puolivahingossa, ja onhan se nyt sitä paitsi siistiä, kun jumalan (tai Jumalan) konkreettinen muoto on korppi, tuo suomalaisessa mytologiassakin pyhänä pidetty lintu. Käsitteleehän kirja toki muitakin teemoja: ulkopuolisuutta ja erilaisuutta noin nyt ainakin, ripaus feminismiäkin on nähtävissä (sanottakoon Hesarissa sitten mitä hyvänsä) – ja kyllä, se pakollinen rakkausjuonikin on mukana. Sillä saralla matkassa on kyllä omat mätäiset mutkansa, jotka tuovat matkaan juuri sen verran mutkia, ettei meno liian lällyksi mene. Tämän vuoksi suon Pettersenille auliisti anteeksi syleilyn – joka siis ei ole konkreettista halihommaa – vähän turhauttavanpuoleiset seksuaaliset vivahteet. Sitä paitsi taisin vähän (enemmänkin) ihastua Rimeen, niin että mikäs tässä.

Eeva-Liisa Nyqvistin suomennos on erityismaininnan ja kuvainnollisen hattuni noston arvoinen. Toki olen itse niin täpinöissäni kirjasta, että erinomaisen laadukkaasta suomennoksesta huolimatta ajatuskin seuraavan osan odottamisesta ensi vuoden puolelle asti tekee melkein fyysisesti kipeää. Eihän se norjakaan nyt niin vaikeaa lopulta ole, eihän…?

Kuten sanottua, Odininlapsi yllätti positiivisesti ja perusteellisesti. Laatufantasiaa erinomaisesti luotuine maailmoineen, moniulotteisine henkilöhahmoineen, kuuluisi kai sanoa, jos olisi vakavasti otettava kirjabloggari. Minä olen kuitenkin aivan liian pähkinöinä ja innoissani kyetäkseni noin järkevään järkeilyyn. Näin yönä eräänä jo unta, jossa otin otsaani Näkijän merkin tatuoituna, ja se vaikutti vielä hereilläkin ihan hyvältä idealta.

Täytyy siis alkaa kaivaa niitä norjan peruskurssin muistiinpanoja. Mätää on lupailtu ilmestyväksi keväällä 2016 ja Mahtia syksyllä 2016.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Odininlapsi (Jalava, 2015)
Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Sisko Honkala
Tuomio: 5/5 – Koukuttavaa, kiehtovaa, upeaa fantasiaa. Kertakaikkiaan esimerkillinen lajinsa edustaja.

14. syyskuuta 2015

Havaste: Maan vihat


Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.


Tiivistettynä
Kuka: Havaste, Paula
Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?
arvostelukappale 

3. syyskuuta 2015

Rönkä: Eino


Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää."
(s. 11) 
"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka:
Rönkä, Matti
Mitä: Eino (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.