27. lokakuuta 2015

Turtschaninoff: Maresi


Minä olen ollut vähän laiska seuraamaan Finlandia Junior -palkittuja kirjoja. Yleensä hädin tuskin rekisteröin voittajan nimen ja saatan pari blogitekstiä lukea, mutta siinäpä se. Viime vuonna muistelen nähneeni ylistävähköjä tekstejä Maria Turtschaninoffin kyseisen palkinnon pokanneesta teoksesta Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ja hetken harkitsin kirjan ostamista kummitytölleni joululahjaksi, mutta jotenkin se sitten vain jäi. Taannoisella opintokäynnillä kirjastoon huomasin kirjailijan olevan tulossa vierailulle Tampereen pääkirjasto Metsoon, joten etsin Maresin mukaani vakaana tarkoituksenani tulla kuuntelemaan Turtschaninoffia - tajuamatta lainkaan, että torstaisin puoliltapäivin olen varsin tiukkaan jumissa koulunpenkillä.

Oikeastaan Turtschaninoffin missaaminen harmittaa minua aika paljonkin. Minä nimittäin pidin Maresista hirmuisesti sekä kursivoinnein (viitaten kirjan nimeen) että ilman (viitaten kirjan nimihahmoon). Kirjan maailma vangitsi minut niissä määrin, että bussissa kirjaa lukiessani ajoin pariinkin kertaan ohi pysäkkini, olkoonkin, että kirjailija-jonka-nimi-on-kovin-vaikea-kirjoittaa luo tunnelmaa pitkään ja hartaasti. Kirjan ensimmäisissä kahdessa kolmanneksessa ei tapahdu juuri mitään, mutta edes se ei haitannut minua.

Minä lainasin kirjan ruotsinkielisen version. Voisin nyt ylevästi kertoa tahtoneeni lukea kirjan nimenomaan alkukielisenä, mutta siinä tapauksessa valehtelisin ainakin vähän. Ruotsintaitoni ovat kovin ruosteessa verrattuna siihen, mitä ne joskus olivat, ja lukeminen eteni nytkin tuskaisen hitaasti. Onnekseni selvisin ilman sanakirjaa: se olisi ollut kova kolaus itsetunnolleni! Turtschaninoffin kieli on kaunista ja arkaaisuudessaan jotenkin tyypillisen suomenruotsalaista: suomenruotsihan on yhden sortin isolaattikielenä monella tapaa vanhahtavampaa kuin riikinruotsi. Maresissakin kiinnitin huomiota vanhahtaviin fraaseihin ja ihastuttaviin maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksiin. (Nykyruotsissahan maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhteen, en-suvuksi. Ett-suvun sanat ovat neutreja.) Ihan hirveän helppoa kieli ei siis ole, mutta ei mitenkään mahdotontakaan.

Vaikka alkuvaikutelmani Maresista oli leppoisa, kirjassa on aika rankkojakin teemoja. Jain perhekuviot ovat vähintäänkin painajaismaisia, enkä voi olla huomaamatta kunniamurhakuviossa ja naisten asemassa hänen kotiseudullaan yhteyksiä yhteen reaalimaailmamme suurista uskontokunnista, olipa Jain kulttuuria sitten tarkoitettu analogiaksi eli ei. Maresin kokemukset nälästä ja kylmästä pelottavat ja, noh, kylmäävät, kun miettii suuntaa, johon oma koti-Suomemme on viime vuodet marssinut. Kuoleman läheisyys, erityisesti kuoleman ovi käsitteenä, jäivät alitajuntaani kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun kirjan kannet suljin.

Teologimenneisyyteni ansiosta sain jonkinasteiset kicksit myös Punaisen luostarin teologisista aspekteista. Jumalattaren kolmet kasvot, Jungfrun (suom. Neito), Modern (Äiti) ja Haggan (Akka) edustavat kaikkia elämän aspekteja syntymästä ja synnytyksestä aina kuolemaan. Jokaisella persoonalla on omat erityispiirteensä luojajumal(attar)uudesta lähtien. Kuulostaa etäisesti tutulta, johonkin reaalimaailmankutaleemme suureen uskontokuntaan viittaavalta tämäkin. En kuitenkaan lähtisi lukemaan Maresia minkäänlaisena uskonnollisena kannanottona, se näistä assosiaatioistani huolimatta mainittakoon. Miten väärässä olinkaan kuvitellessani kirjaa kansikuvansa perusteella jotenkin pinnalliseksi nätteyskirjaksi, kuten Martti sitä kutsuisi!

Maresin loppuratkaisu yllätti minut, ja vaikka lukijana kunnioitankin minut hurmanneen hahmon päätöstä, en usko hetkeäkään, että olisin itse päätynyt tekemään yhtä jalon ratkaisun. Onneksi en ole fantasiakirjan päähenkilö! 

Tiivistettynä
Kuka:
Turtschaninoff, Maria
Mitä: Maresi: Krönikor från Röda Klostret (2014)
Kansi: Laura Lyytinen
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno, Finlandia Juniorinsa ansainnut fantasiapläjäys, jota en kuitenkaan ihan kaikein junioreimmille lukijoille uskaltaisi suositella.

25. lokakuuta 2015

Hyllytonttu Tiina goes Helsingin Kirjamessut 2015


Helsingin Kirjamessut loppuivat vasta muutama tunti sitten, mutta omalta osaltani messuilut päättyivät jo eilen. Eipä siinä silti, muutamaa vaille 37 000 käveltyä askelta kahdessa päivässä on kai ihan kelpo saavutus, enkä halua edes vilkaista pankkitilin saldoa... Onhan se sitä kuitenkin kaikesta huolimatta aina kivasti egoa hivelevää kävellä hieno bloggaripassi rinnassa lippujonon ohi. Hih! Kauneimmat kiitokseni Messukeskuksen suuntaan taas kerran tästä mahdollisuudesta siis.

Varoitus! Obs! Luvassa on ällöttävän yksityiskohtainen, kuvia täyteen tupattu selostus kahdesta päivästäni Helsingin Kirjamessuilla. Tekstin aikana yritän vakiinnuttaa käyttöön mm. ilmaisua kirjailijalfie ja lisäksi toistan kuulemiani hävyttömyyksiä.

Minä marssin Messukeskuksen portaat alas perjantaina vähän aamukymmenen jälkeen seikkailtuani urheasti helsinkiläisessä julkisessa liikenteessä. Yllätyin (kuten joka vuosi) paikalla ollutta ihmismäärää, josta suuri osa toki koostui koululaisryhmistä. Vaikka olin tehnyt buukannut perjantain ihan naurettava täyteen (periaatteella "Katson tästä ohjelmasta ensimmäiset 13 minuuttia, varaan 4 minuuttia Messukeskuksen toiselle laidalle juoksemiseen, ja näen sitten jälkimmäiset 13 minuuttia tästä toisesta ohjelmasta."), en lopulta tainnut juuri muuta kuin seisahtaa ohjelmalavojen edessä. Päivä sujahti varsin sujuvasti eri osastoja kiertäen, ja erityisesti antikvariaattipuolella olisin voinut tonkia pidempäänkin.


Ehdin minä sentään pariin Otavan bloggareille järjestämään tilaisuuteen osallistua. Ensimmäisessä niistä palestiinalais-amerikkalainen kirjailija Susan Abulhawa puhui paitsi uudesta kirjastaan, Sininen välissä taivaan ja veden, myös hieman pakolaisten kansallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä identiteetistä, omista kokemuksistaan ja tietty myös hiukan politiikastakin. Omaan mieleeni jäi erityisesti lausahdus: "Literature is bigger than the politics." Tuskin maltan odottaa, että ehdin alkaa Abulhawan kirjaa lukea, sen verran suuren vaikutuksen kirjailija teki.


Jälkimmäisessä tilaisuudessa tapasimme kolme saman kustantamon kotimaista kirjailijaa, jotka esittelivät uusimpia kirjojaan. Niin Antti Tuomaisen Kaivos, Tua Harnon Oranssi maa kuin Pasi Pekkolan Lohikäärmeen väritkin vaikuttavat sen verran mielenkiintoisilta, että täytynee klikkailla itseni kirjaston varausjonoon, kun saan yöpöydällä kiikkuvan kirjapinon edes vähän turvallisemmille korkeuksille (ts. mataluuksille). Sinänsä erilaisille teoksille löytyi lopulta yhteisiäkin tekijöitä sieltä jostain bordellien ja kaivoksien välimaastosta: kulkivathan ne yleensä käsi kädessä. Tästä tilaisuudesta en kykene teille kuvamateriaalia toimittamaan, sillä kamerani kieltäytyi tarkentamasta otoksiaan. Mur.


Kuten päiväohjelmastani voi ehkä päätellä, leijonanosa kotiin kiikuttamistani ostoksista kerääntyi reppuuni perjantain aikana. Pukinkonttiin päätyi jotain pientä sekä omalle jälkikasvulle että kummitytölleni, ja siinä sivussa aika paljon kaikkea itselleni. Yhden kirjan ostin nimellisesti miehelleni, mutta aion kyllä lukea senkin itse jossain vaiheessa. Lisäksi bloggaritilaisuuksien goodie bagit kasvattivat kirjakasaa jonkin verran.


Lauantai alkoi Bonnierin junailemalla kirjabloggareiden messubrunssilla, jossa kahdeksan kotimaista esikoiskirjailijaa esitteli teoksiaan. Kaisa Haatana, Simo Hiltunen, Erkka Mykkänen, Inga Röning, Vuokko Sajaniemi, Roope Sarvilinna, Jussi Seppänen ja Saara Turunen vastailivat urheasti kaiken maailman kysymyksiin. Itse istuin takarivissä kiroamassa keskinäisen YYA-sopimuksemme irtisanonutta kameraa, mikä hieman selittänee brunssikuvien "laatua". Siinä sivussa vannoin, että jos joskus jotain raapustuksiani saan julkaistua, en ikipäivänä suostu moiseen tilaisuuteen tulemaan oikeiden kirjailijoiden keskelle. Erityisesti mieleen jäi Simo Hiltusen kertomus siitä, miten pitkä prosessi kirjan (Lampaan vaatteissa) kirjoittaminen oli ja hänen reaktionsa, kun käsikirjoitus, joka oli siis kolmas tarjottu, vihdoin hyväksyttiin: hän oli ajanut auton tiensivuun, sillä kädet olivat tärisseet niin, ettei ohjaamisesta tullut mitään, ja huutanut, kunnes ääni meni ja sitten vielä hetken. Kaisa Haatanen puolestaan jätti itsestään ja kirjastaan niin positiiviset mielikuvat, että täytyy varmaan hankkia tuo Meikkipussin pohjalta, jota luonnehditaan salaviisaaksi viihderomaaniksi aikuisille naisille, äidille joululahjaksi ja sitten uhrautua itse lukemaan se: minä kun en ole vielä aikuinen, vaikka ikä kohta kolmosella alkaakin.


Brunssilla piipahti myös Katja Kettu, joka ei vastannut lainkaan hänestä median perusteella luomaani kuvaa. Ihana, ihastuttava nainen! Onneksi ei noudattanut opinto-ohjaajansa neuvoa ja ryhtynyt kanavoimaan kirjoitushalujaan sihteerinammattiin. (Tähän laittaisin nauravan hymiön, mikäli moisia blogissa tapaisin käyttää.) Yöperhosta aloittelin eilen junamatkalla, ja yritän nyt ties minkä röllipeikon voimin olla hotkimatta sitä loppuun tältä istumalta ja vaikka blogata välillä. Vaikuttaa vähän siltä, että epäonnistun pyrkimyksissäni perinpohjaisesti.


Viimeisenä muttei vähäisimpänä brunssilla saimme kuulla Mihail Šiškiniä, joka muun muassa totesi, ettei hän ole kirjailija: hän nyt vain kertoo itsestään ja perheestään ja ratkoo ongelmiaan kirjoittamalla. Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan, mutta joku raja kai siinäkin. Hurmaava herrasmies oli (epä)kirjailija Šiškin, ja hänen uudenkarhea Neidonhiuksensa nököttää niin ikään siellä pelottavan korkeaksi venähtäneen luettavien kirjojen pinon huipun tuntumassa. Palaan kirjoista kirjoittaessani todennäköisesti niin Šiškiniin kuin Kettuun ja muihin mainitsemiini kirjailijoihinkin.


Koska olin perjantain aikana shoppaillut kyllikseni (ts. ylittänyt budjettini), lauantaina ehdin seurata ohjelmaakin. Brunssin jälkeen harhailin hetken ympäriinsä, kunnes asetuin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan Laila Hirvisaaren, Anja Salokanteleen ja Siri Kolun keskustelua Suomen lasten iltasaduista ja ylipäätään siitä, miksi lapsille on tärkeää lukea. Omaa, iltasatujen lukemisen suhteen laiskistunutta itseäni hieman puristi sydämestä, kun Kolu muistutti sen olevan etuoikeus, että saa lukea lapsilleen iltasadun: "ainutlaatuinen mahdollisuus olla yhdessä lapsensa kanssa ja pohtia asioita". Hirvisaari puolestaan sai minusta melkein kirvoitettua kyyneleen muistellessaan lapsuuttaan. Suhtaudun näemmä hyvin tunneperäisesti lapsiin ja kirjoihin noin niin kuin yhteen laitettuina(kin).


Lounastauon jälkeen suuntasin kuuntelemaan, kun Matti Järvinen haastatteli Mika Waltari -lavalla Jussi Katajalaa, Jenna Kostetia ja Katariina Souria yliluonnollisesta dekkarista. Keskustelu oli varsin mielenkiintoista, ja keskustelemaan päässeet kirjailijat olivat varsin erilaisia, mikä oli vain hyvästä. Kostetin Marrasyön klikkailin jo keskustelun aikana kirjaston varauslistalleni. Souri onnistui herättämään kiinnostukseni Musta mandala -trilogiaansa kohtaan, joskin myös sammuttamaan sen saman keskustelun aikana. Ehkäpä jos se sattuu etsimättä kohdalle osumaan...


Waltarilta juoksumarssin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun JP Koskinen ja Kaari Utrio keskustelivat kirjailijan toimeentulosta, siis siitä itse kirjoitustyöstä tulevasta, vuoden aikana. Koskinen oli varustautunut tarkalla kirjanpidolla, josta selvisi, että kirjoitustyöstä tulleet kuukausitulot vaihtelivat vuoden aikana (hieman pyöristäen) 50 ja 5000 euron välillä. Varsin sekopäistä, sano. Erityisesti Utrio kritisoi hieman suomalaisia kirjamarkkinoita syyspainotteisuudestaan ja vertasi siinä samalla Helsingin Kirjamessuja Rion karnevaaleihin. Mielenkiintoinen oli myös Utrion anekdootti, jossa hän kertoi kirjoituskoneiden aikana riittäneen, että käsikirjoitus toimitettiin kustantamoon elokuun puolivälissä: kuukautta myöhemmin kirja oli ulkona. Nykyään, "kun kaikki on sähköistä ja siksi nopeampaa", puoli vuottakaan ei tahdo riittää. Jep!


Pienen kahvitauon jälkeen palasin Takauma-lavalle kuuntelemaan, kun Paula Havaste ja Anneli Kanto keskustelivat historiallisista romaaneista. Alkuun arvoin, josko menisin kuuntelemaan jotain muuta, jonka olen jo unohtanut, mutta onneksi en mennyt! Rouvat kirjailijat pitivät koko paripäiväisen ehdottomasti parhaan viihdepläjäyksen. He keskustelivat historiallisten romaanien kirjoittamisesta niin luonnollisesti ja innoissaan, että välillä tuntui, etteivät he muistaneet lainkaan, että meitä istui puolensataa päätä ihan lähellä kuuntelemassa heidän jutusteluaan. Kanto opetti meitä puhumaan hävyttömyyksiä 1600-luvun tyyliin (vanha kunnon hunsvotti jaksaa naurattaa aina!) ja kertoi 1918 Tampereella käytetyn tuhahdusta: "pier(ais)e ikeniisi". Jälkimmäisen aion elvyttää takaisin käyttöön vaikka väkisin. Havaste puolestaan kertoi kansanuskomuksesta, jossa yskää parannettiin pieraisemalla saunassa omaa kämmentä vasten, viemällä sitten samainen kämmen suulle ja käskemällä yskän syödä paskaa. Oma flunssani ei (ihan) vielä ole siinä vaiheessa, että tätä testaisin, mainittakoon vielä.


Mainion keskustelun jälkeen uskaltauduin tavoistani poiketen kipittää Gummeruksen osastolle vaihtamaan muutaman sanan kirjailijoiden kanssa kiroten samalla sitä, että edellisenä päivänä ostamani Kannon Pyöveli oli jossain narikkaan jättämäni repun uumenissa. Havasteen Taian päivässä ostin lennosta mukaani, ja sainkin siihen signeerauksen (ja ihanan kirjailijan kanssa napsaistua vielä selfienkin – kirjailijalfieksiko sitä voisi kutsua?). Kannon kanssa "jouduin" (huomatkaa suuren suuret sitaatit) tyytymään kuvamateriaaliin. Aivan uskomattoman lämpimiä ja kaikkien kuviteltavissa olevien ylisanojen arvoisia nämä kirjailijat, kuulkaa! Niin, ja kanssani Kerten seikkailuille jatkoa odottaville tiedoksi, että ensi syksynä niitä saattaisi jo olla luvassa. Pieni spoilerikin lipsahti Havasteelta tapahtumapaikkaan liittyen, mutta ei siitä sen enempää...


Summa summarum, parin messupäivän aikana rikkonaisella nilkalla kipittämäni parikymmentä kävelykilometria olivat sen arvoisia. Tällainen pieni, pölhö bloggari etsi kaikkien Isojen Mahtavien Kustantamojen mahdollistamien kirjailijatapaamisten ja muiden jännittävyyksien jäljiltä sopivaa suomennosta englannin termille star-struck. Järkyttävää fanityttöilyä luvassa myös blogin puolella, kunhan saan nuo pari rästiä ensin postattua ja messukirjoja luettua.

Kotiin kannoin seitsemäntoista (17) kirjaa, joista ilahduttavan moneen uskalsin hakea signeerauksetkin. Kolmenkympin kriisini mukanaan tuoma henkisyysteema näkyy ehkä vähän tuossa listalla myöskin: tein Basam Booksilla varsin tehokkaasti ostoksia. Nähtäväksi jää, kuinka moni noista kirjoista blogattavaksi asti päätyy, mutta mistä sitä koskaan tietää.

Abulhawa, Susan: Sininen välissä taivaan ja veden. (Signeerauksella.)
Andersen, Heidi & Stawreberg Anna-Maria: Mindfulness vanhemmille.
Chopra, Deepak & Mlodinow Leonard: Maailmankatsomusten taistelu.
Fielding, Helen: Bridget Jones – Mad about The Boy.
Handford, Martin: Missä Vallu? (Ainolle jouluksi.)
Havaste, Paula: Taika päivässä. (Signeerauksella.)
Hiltunen, Simo: Lampaan vaatteissa. (Signeerauksella.)
Kanto, Anneli: Pyöveli.
Kettu, Katja: Yöperhonen.
Krauss, Lawrence M.: Universumi tyhjyydestä. (Miehelle tuliaisena.)
Mäki, Harri István: Mörkökirja.
Pekkola, Pasi: Unelmansieppaaja.
Rowling, J. K.: Harry Potter ja viisasten kivi. (Kuvitettu versio lapsille joululahjaksi.)
Šiškin, Mihail: Neidonhius. (Signeerauksella.)
Soininvaara, Taavi: Toinen peto.
Takahashi, Yoshihiro: Weed: Taidekirja. (Kummitytölle joululahjaksi.)
Tuomainen, Antti: Synkkä niin kuin sydämeni.

Kirjojen vieressä möllöttävä muumipehmo ei oikeastaan ole messuhankinta, vaan minut sohvalleen yöksi huolineen Maijan kummitädin kuopukselleni lähettämä tuliainen, mutta korvatkoon se kuvasta puuttuvat neljä julistetta ja yhden kangaskassin.


Kaikesta tästä messuhehkutuksestani jää kuitenkin puuttumaan yksi, iso osatekijä: eivät olisi, kuulkaa, kirjamessutkaan melkein mitään ilman sitä sosiaalista aspektia. Erityiskiitokset Marille ja Kialle messuseikkailuseurasta ja Henna Hemulille päivystysseurasta! Muita kirjabloggareita täytyy niin ikään suitsuttaa suunnattomasti, niin hienoa oli saada kasvot ja/tai äänet virtuaalitutuille tyypeille. On hienoa saada olla yksi teistä! Kiitos ja niiaus myös Messukeskuksen ja kustantamojen suuntaan: teidän kanssanne on aina ilo tehdä yhteistyötä.

Näihin kuviin ja tunnelmiin siis, ensi vuotta odotellessa. Tosin ensi vuonna jätän askelmittarin kotiin, sillä tieto tuo tuskaa, ja alan lenkkeillä valmistautumismielessä jo kesällä. Josko sitä hotelliinkin asti malttaisi ensi vuonna...

15. lokakuuta 2015

Mankell: Rauhaton mies


Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:
Kuka: Mankell, Henning
Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)
Alkuteos: Den orolige mannen (2009)
Suomennos: Päivi Kivelä
Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

9. lokakuuta 2015

Pääbo: Neandertalilainen


Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:
Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)
Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)
Suomennos: Veli-Pekka Ketola
Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.