30. marraskuuta 2015

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden


Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka:
Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

11. marraskuuta 2015

Waris & Nykänen: Entropia


Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka:
Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

10. marraskuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen


Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale