30. joulukuuta 2015

Rauhaa maailmaan -lukumaraton (päivittyvä)


Pinon päällimmäinen -kirjablogin Sannabanana emännöi hieman erilaista lukumaratonia välipäivien kunniaksi. Rauhaa maailmaan -maratonin osallistumisaika on normaalista poiketen viikko ja maratonin pituuskin on hurjat 42 tuntia, aivan kuten se liikunnallisempikin maraton on 42 kilometriä (ja rapiat päälle, 42,195 km se taitaa tarkalleen olla?). Minun tarkoitukseni oli aloittaa tänään, 30.12.2015 iltakahdeksalta ja lukea ensi vuoteen asti. Aikataulu venyi ja paukkui heti alkumetreillä, kun lapsoseni eivät olleetkaan sängyssä vielä kahdeksalta.

Eipä se silti mitään! Tämän maratonin aion ottaa olosuhteiden pakostakin hieman rennommin, sillä puolisoni on huomisen aamupäivän vielä töissä, ja minä lasten kanssa kotona valmistelemassa illan juhlistuksia, jotka nekin syönevät lukuaikaa. Tällä kertaa siis en maratoonaa hampaat irvessä kofeiinin ja särkylääkkeiden voimalla, vaan hieman positiivisemmalla meiningillä. Sellaiseksi luettakoon myös se, että päätin lukea Ainolle iltasadun (Kuka lohduttaisi Nyytiä? ♥) kaikessa rauhassa sen sijaan, että olisin pitänyt kynsin ja hampain kiinni alkuperäisestä aikataulustani.

Aloittelen siis maratonini tasan yhdeksältä ja lopetan 1.1.2016 kello 15.00, ellei ihmeitä tapahdu. Edistymistäni voi seurata luonnollisesti blogissa, jonne pyrin päivittämään väliaikatietoja aina sopivan tilaisuuden tullen. Välittömämpää päivittelyä on luvassa Instagramissa (@ttonttu) ja blogin FB-sivulla. Käyttelen ainakin IG:ssä hashtagejä #hyllytonttuilut ja #lukumaraton.


Olen pitkään ja hartaahkoksi arponut, otanko maraton-aineistoksi sekalaisia kirjoja omasta hyllystäni ja kirjastosta raahaamastani huojuvaksi käyneestä pinosta vai valitsenko tänään saapuneen myöhäisen joululahjani (minulta minulle, jee!) inspiroimana työn alle pinon aina niin ihanaa Tolkienia. Tämä selvinnee parinkymmenen minuutin päästä. Nyt vielä äkkiä suihkuun ja teetä hautumaan!

30.12.2015 
klo 21.00
Nyt lähtee! On sitä (paljon, paljon!) huonompia tapoja viettää vuodenvaihde kuin Tolkienin parissa. The Fellowship of the Ring alkuun, kuinkas muuten.


klo 22.22
Ensimmäiset sata sivua (ja useampi kymmentä sivua johdantoja ja esipuheita) takana on hyvä pitää pieni paussi. TSH:n lukeminen on aina kuin kotiin palaisi. Mutta nyt tosiaan muutaman minuutin silmienlepuutus ennen Vanhaan metsään suuntaamista.

31.12.2015
klo 0.35
Sormuksen ritarit loppui samoin kuin aina ennenkin. Nyt unta palloon. Aamulla Kahden tornin kimppuun. 

klo 8.05
Tunnin hereilläolon jälkeen alkavat aamun kodinhoidolliset velvollisuudet olla suoritettuna, samoin lapset puettuna ja ruokittuna. Kahvikuppi ja kakara kainaloissani aloittelen Kahta tornia. Periaatteessa minun pitäisi tänään ehtiä lukea se kokonaan ja noin puolet Kuninkaan paluusta, mikäli aion saada koko trilogian luettua ennen huomista iltapäiväkolmea. Nähtäväksi jää. Mutta nyt!



klo 10.00
Sain seuralaisen Helmin syvänteeseen. Kovin on jännittävää. Luin pätkän ääneen (englanniksi), sain palkaksi hyvin pitkän katseen. "Äiti ei tano." Mokoma kielipoliisi. Jos vielä tunnin verran saisi luettua, ja sitten hoitaisi ipanoille lounasta pöytään. Kai ne pyykitkin pitäisi levittää...


klo 12.30
Epäkirjalliset velvollisuudet on taas hetkeksi hoidettu. 2/3 lasta on päiväunilla, 1/3 leikkii huoneessaan. Äitihenkilö suuntaa siis Mustalle portille.

klo 14.10
The Two Towers oli siinä. Tylsähkö jälkimmäinen puolikaskin meni yllättävän tuskattomasti! Nyt pieni paussi. 

klo 15.05
Viimeistä viedään! Kuninkaan paluu työn alle N-Y-T-NYT! 

klo 22.05
Kaikenlaista pientä ylimääräistä tai oikeastaan uudenvuoden aattoon liittyvää on mahtunut iltaan. Josko nyt taas ehtisi lukea...

1.1.2016
klo 0.10
Sormus on tuhottu (ei kai tämä ole spoileri?) ja nyt tarvitsee enää kruunata muuan kuningas ja hoitaa muu jälkipyykki. Niin ja ne liitteetkin vielä. Palaan niiden kimppuun vasta aamulla. Nyt hyvät yöt ja mainiota uutta vuotta!

klo 8.31
Jasså ja nonni, jospa sitä sitten vielä viimeinen rutistus The Return of the Kingin kanssa. Todennäköisesti en saa 42 tuntia teoriassakaan ihan täyteen, sillä tälle aamulle on luvassa kaikenlaista pyykkitupavuoroa ja sukulointia, mutta saattaa olla, että pitkin hampain tyydyn siihen, että olen saanut koko The Lord of the Ringsin luettua. Sitä paitsi tarkoituksenihan oli lukea pidemmässä ajassa leppoisammalla meiningillä yhtä paljon kuin "tavallisesti" (ts. 24 tunnin maratonilla) verenmaku suussa. Vähän kaivelee kuitenkin tieto siitä, että tässä jäljellä olevassa noin 6,5 tunnissa ehtisi lukea jopa 700 sivua, jos ottaisi oikein asiakseen... :D Mutta nyt kruunaamaan armas Aragornini! Ehkä tällä kertaa heppu meneekin naimisiin minun kanssani eikä jonkun ihmeen Arwenin.


klo 10.20
Se oli siinä se. Saatoin salaa tirauttaa pienen kyyneleen (kuten joka kerta). Jos sitten vielä tuo Taru Sormusten herra Tolkienin silmin, kun en näemmä lopettaakaan malta!


klo 11.10
Onpa muuten oikea karttafanin unelma tämä Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin laatima Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin! Sopi myös niin kuin nenä naamaan tämän urakan päätteeksi. Vaikka lukuaikaa olisi vielä melkein neljä tuntia, taidan lopettaa maratonin omalta osaltani tähän Tolkienin kynäilemään kuvaan (joka löytyy äsken mainitsemani teoksen kannesta ja jonka merkitys ehkä avautuu ainakin toisille) ja erittäin vastentahtoisesti siirtyä Keski-Maasta arkisempien velvollisuuksien pariin.


Tämä maraton oli kaikessa leppoisuudessaan vähän epämaratonmainen. En usko, että maratonkooma tahi -krapula tulee minua suuremmin vaivaamaan, joskin parin päivän aikana on kotihommia jäänyt varsin paljon rästiin. Nähtäväksi siis jää, ehdinkö päivittää viime vuoden yhteenvetoa tänään vai jääkö se huomiselle.

Vaikka leppoisa maraton mukava kokemus olikin, se ei oikein tuntunut oikealta lukumaratonilta. Näemmä olen sen verran hullu kilpailuhenkinen, ettei homma oikein iske ilman jonkinlaista pakkoa, paniikkia ja verenmakua suussa. Hoh! 

Olen kuitenkin jokseenkin tyytyväinen tulokseeni. Vaikka ikään kuin maratonin sivussa hoidin normaalit toimet jälkikasvuni kanssa ja vietimme vuodenvaihdettakin asiaankuuluvin ohjelmanumeroin, sain silti luetuksi 1417 sivua! Asiaa osaltaan helpotti se, että The Lord of the Rings on ennestäänkin minulle kovin, kovin tuttua tekstiä. Toisaalta lukeminen ei mennyt aina ihan niin nopeasti kuin olisin tahtonut: En nimittäin muista, koska olisin viimeksi lukenut teoksen englanniksi! Tolkien ei kirjoittanut sitä kaikkein simppeleintä kieltä, kuten ehkä tiedättekin.

Oli niin tai näin, oli aika hölmistyttävän hieno tunnelma lukea Sormuksen tuhoutumisesta juuri vuoden vaihtuessa. On se vain upea kirja!

Koko noin 39 tunnin maratonin saldo on siis seuraava:
  1. Tolkien, J. R. R. The Fellowship of the Ring. 407 sivua
  2. Tolkien, J. R. R. The Two Towers. 352 sivua
  3. Tolkien, J. R. R. The Return of the King. 419 sivua
  4. Hammond, Wayne G. & Scull, Christina. Taru Sormusten herrasta Tolkienin silmin. 239 sivua
Eli yhteensä 1417 sivua.

Ei pöllömmin. Kyllä tämän voimin jaksaa taas hetken pyykkiä pestä!

Guillou: Noitien asianajaja


Jan Guillou on minulle tuttu opiskelumuinaishistoriastani: sanon "tuttu", sillä mistään suursuosikista ei ole kyse. Olipa oma henkilökohtainen mielipiteeni mikä tahansa, myönnän auliisti, että Guillou tuntee keskiajan varsin hyvin ja osaa sitä paitsi kirjoittaa varsin viihdyttävästi. Varsin selväksi tämä lausahdukseni käy, jos sattuu lukemaan Guilloun kynäilemän teoksen Noitien asianajaja.

Noitavainot ovat aihepiirinä sinänsä minulle ennestäänkin tutut. Pari vuotta sitten luin Leena Virtasen hienon kirjan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671, joka (kuten alaotsikosta voi päätelläkin) käsittelee noitavainoja suur-Ruotsin itäisissä osissa, mutta varsinaisen Ruotsin meininki oli minulle varsin tuntematonta. Tämän seikan Guillou korjasi vastakohdakseen varsin vauhdilla: Noitien asianajaja on lähes neljälläsadalla asiatekstisivullaan varsin tiivis mutta kattava esitys aiheesta. Kirja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä painava (sekä fyysisesti että sisällöltään) että helppolukuinen, mikä sinänsä on varsin toimiva yhdistelmä.

Ruotsinmaan noitavainot lähtivät liikkeelle suullisesta perimätiedosta. Onneksi nykyään ei tarvitse puhua, kun voi whatsappailla ja someilla.

Unohtakaa äskeinen.

Ruotsinmaan noitavainojen taustalla on lauma lapsia, noita pieniä penteleitä ja beelzebuleja, joilla oli vilkas mielikuvitus ja jotka pitivät siitä, että saivat paljon huomiota. Näemmä lapset eivät ole hieman pyöristäen puolessa vuosituhannessa sinänsä juurikaan muuttuneet. Höpöjuttuja kertovien ja vallasta juopuneiden lapsukaisten lisäksi yhtenä pahalaisena mainitaan uskonpuhdistus. Kyllä vain! Valoisalla keskiajalla, kuten Guillou aikaa ennen uskonpuhdistusta kutsuu, ihmiset saivat paitsi henkistä ja hengellistä myös fyysistä apua luostareista, jotka Ruotsissa pyörittivät 25 sairaalaa. Luostareiden lopetettua toimintansa lääkekasveihin liittyvä tietotaito jäi marginaalin näppeihin, ja tokihan se nyt on selvä merkki sopimuksesta Paholaisen kanssa, jos osaa parantaa päänsärkyä pajunkuorta pureskelemalla!

Noitavainohommassa suurta osaa näyttelee tietysti myös naiseus noin niin kuin ylipäätään. 1600-luvun alussa oli vähän siinä ja siinä, onko nainen ylipäätään ihminen. Guillou kertoo Wittenbergin yliopistossa vuonna 1595 esitetystä väitöskirjassa, jossa todistettiin 51 teesin voimin "ettei naisella ollut sielua eikä häntä niin muodoin voinut pitää ihmisenä" (s. 33). Lisäksi etymologiakin puhuu naisen huonouden puolesta, ja tunnettu tosiseikkahan on, että sanat eivät voi valehdella. Katsokaahan:
"Oli tieteellisesti todistettu, että nainen oli luonnostaan juoruileva ja uskossaan heikko. Viimeksimainittu seikka saa todistuksen jo itse naista tarkoittavasta sanasta, latinaksi femina. Siinä on nimittäin mustaa valkoisella, koska sana on yhdistetty sanoista fe, joka johtuu sanasta fides eli usko ja minus eli vähemmän. Siis naisella on vähemmän uskoa.
     Ja kuten kaikki tietävät, sortumalla Paholaisen houkutuksiin Eeva aiheutti sen, että myös viattoman Aatamin [sic!] täytyi lähteä paratiisista. Eeva on sitä paitsi luotu käyrästä kylkiluusta ja sen tähden hänen järkensäkin on väärä ja taipuu, ei hyvään päin, vaan pahaan. Tiivistäen voisi sanoa, että vaikka Jumala loi naisen, hänet on kuin luotu Paholaista varten. " (s. 31)
No niin, vääräleukailu sikseen. Noitien asianajaja on erinomaisen hieno tietopläjäys paitsi noitavainoista myös naisen asemasta tuon ajan Pohjolassa. Selväksi tulee myös se, miten noitavainoilmiö on monien mielissä päässyt kasvamaan suuremmaksi kuin mitä se oikeasti oli: väkivaltarikollisia teloitettiin 1600-luvulla huomattavasti enemmän kuin noitia. Itse asiassa noitina tuomittuihin nähden kaksinkertainen määrä naisia menetti henkensä lapsenmurhan takia (s. 201), ja toisaalta tuplamäärä miehiä löysi itsensä mestauspölkyltä tai roviolta eläimeen sekaantumisen vuoksi verrattuna noitina tuomittuihin naisiin (s. 174).

Sukupuoliroolien kohdalla lienee hyvä muistaa myös se, mistä Guilloukin meitä suomalaisia erityisesti muistuttaa. Nimittäin täällä Suomenmaalla naisnoidat eli noidattaret ovat protestanttinen uutuus: vielä 1500-luvulla loitsutaidot olivat miesten taitoja. Ruotsalaispapit joutuivatkin työskentelemään pieteetillä saadakseen kansan unohtamaan tämän epäkohdan ja "istuttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan" (s. 226).

Jos pääsee yli Guilloun omaperäisestä kirjoitustyylistä pistepistepisteineen ja ajoittain pelkistä sivulauseista muodostuvine "virkkeineen" sekä suomennoksen ajoittaisista epähienouksista vaikkapa numeroina esitettyjen lukujen taivutuksen suhteen, Noitien asianajaja on kirjojen huippua. Etymologinen pohdinta viihdyttää minua aina, kuten olen ennenkin maininnut, ja nippelitieto on aina mukavaa: molempia kirjassa nimittäin piisaa, vaikka suuretkin linjat tulee hoidettua kuntoon. Minäpä tiedän nyt paitsi sen, mistä sana hunsvotti juontaa juurensa, myös sen, että parjattu inkvisitio oli monella tapaa (Pohjolan) noitavainoja humaanimpi instituutio tarjoten syytetyille mahdollisuuden (ja tarvittaessa rahat) palkata asianajaja ja kieltämällä lapsilta ja jääveiltä henkilöiltä todistajana toimimisen.

Hälyttävää lienee sekin, että joukkohysteerinen noitavainomentaliteetti elää ja voi vahvasti meissä nykypohjolalaisissakin, vaikka se on hieman muotoaan muuttanutkin. Eipä siitä pimeästä keskiajasta sittenkään niin kovin kauas ole vielä päästy.

Tiivistettynä:
Kuka: Guillou, Jan
Mitä: Noitien asianajaja (Johnny Kniga, 2004)
Alkuteos: Häxornas försvarare (Piratförlaget, 2002)
Suomennos: Tapio Koivukari
Tuomio: 3/5 – Tiivis ja tehokas tietopläjäys noidista, vainoista, keskiajan rikoskäyttäytymisestä ja muusta jännittävästä puoli vuosituhatta sitten Ruotsissa tapahtuneesta.

29. joulukuuta 2015

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.
"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)
Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

23. joulukuuta 2015

Haatanen: Meikkipussin pohjalta


Helsingin taannoisilla Kirjamessuilla järjestetyllä bloggaribrunssilla saatoin ihan vähän tai aika paljonkin ryhtyä fanittamaan ihanaa Kaisa Haatasta, ja lisäilin hänen kirjoittamansa Meikkipussin pohjalta luettavien kirjojen listani kärkipäähän. Kirjaston vippihyllyssä se kiinnitti sitten huomioni muutamaa viikkoa myöhemmin, ja ahmaisin kirjan vielä saman illan aikana.

Meikkipussin pohjalta on kuulemma "salaviisas viihderomaani". Tämän väitteen voin ainakin omalta kohdaltani allekirjoittaa. Kirjan päähenkilö, Tytti, pohtii ja ruotii elämäänsä, ja sen tuloksena on kirjasta muodostunut kokoelma lyhyitä ja lyhyehköjä tekstejä - aakkosjärjestyksessä, kuinkas muuten. Aihepiirit vaihtelevat kepoisammista vakavampiin, mutta oli aiheena sitten huonojen eläinten listaaminen ("Hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, lukki, alpakka, turkiskuoriainen, Tasmanian tuholainen eli pussipiru, puoliapinat, hyttynen, komoranvaraani, koira, citypupu, hait, holkeri, intiankoisa, syyhypunkki, hämähäkki ja satiainen (toim. huom.)." s. 27), suomalaisten teehuoneiden puutteen ruotiminen tai kohdunpoiston pohtiminen, on tekstissä kautta linjan ihastuttavan positiivinen ja itseironinen asenne, joka toi elävästi mieleeni Bridget Jonesin, tuon chick litin supernaisen. Haatainen itse luonnehtiikin kirjaansa turkey litiksi, chick litin keski-ikäiseksi versioksi.  

Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että minä en taidakaan olla vielä kalkkuna vaan kananen. Kun Tytti kirjassa pohtii jotain tapahtuneen hänelle "kerran nuorna naisna - ehkä kolmekymppisenä?", irvistelee tällainen kolmenkympin kriisin keskellä kärvistelevä lukija aika antaumuksella. Vaihdevuosiaihepiiri tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta, ja keski-ikäisen lapsettoman sinkun saappaat kertakaikkisen kummallisilta. Kun minä olen Tytin ikäinen, on minulla kolme täysi-ikäistä jälkeläistä, ja ehkä jopa lapsenlapsia! Selkeämpää kehyskertomustakin jäin jollain tasolla kaipaamaan.


Meikkipussin pohjalta löytyy kuitenkin oikeita helmiäkin, kuten vaikkapa Tytin yllä möllöttävä näkemys rakkaudesta. Kyllä minä kehtaisin kirjaa salaviisaan sijasta kutsua ihan rehellisesti viisaaksikin. Viihdyttävä se niin ikään on, vaikka samaistumispintaa en juuri löytänytkään. Chick lit ei ole se kaikkein omin genreni, eikä turkey lit näköjään tilannetta miksikään muuta, mutta kyllähän tämän lukemisesta nauttii. Välillä jopa kaltaistani mörökölliä vähän nauratti (mikä ilmeni toisen suupielen nytkähdyksenä ylöspäin): Haatasella on terävä kynä ja sana hallussaan. Mitään kovin syvällistä sanottavaa ei ehkä keksi, mutta kaikenlainen siipikarjakirjallisuus, oli se sitten kanasille tai kalkkunoille suunnattua, on minulle ensisijaisesti aivot narikkaan -kirjallisuutta, eli tämä ei liene ihmekään. Tai ehkä Haatanen sanoi jo kaiken sanomisen arvoisen.

Tiivistettynä
Kuka:
Haatanen, Kaisa
Mitä: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015)
Kansi: Maria Mitrunen
Tuomio: 3/5 – Viihdyttävä ja ei vain salaviisas vaan ihan avoimestikin viisas kirjanen, jolle olin kuitenkin pari vuosikymmentä liian nuori.

22. joulukuuta 2015

Topeliuksen joulu (Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku)


"Ja niin joulu joutui jo taas Blogistaniaan," saattaisi Zachris-Zacharias-Sakari Topelius tänä päivänä kynäillä. Tuskin, mutta ei sitä varmaksi kuitenkaan koskaan voi tietää. Minulle Topelius on aina edustanut kertakaikkisen upeaa ja klassista suomalaista kerrontaa, joka varmasti iskee tähän lukijaan. Rudolf Koivu puolestaan on vähän vastaava heppu kuvataiteen puolelta. Kun yhdistetään herrat Topelius ja Koivu ja määritetään aiheeksi joulu, saadaan aikaiseksi kirja, jonka minä varsin varmasti ostan. 

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja koostuu Kirsti Mäkisen modernisoimista Topeliuksen jouluaiheisista teksteistä. Oma ensireaktioni tämän tiedon äärellä oli kiekaista jotain epämääräistä pyhäinhäväistyksestä, mutta Mäkinenpä onnistuu kääntämään pääni esipuheessaan: 
"Sadun kaipuu on ajatonta ja täyttä nykyaikaa. Ja parasta on, kun äiti tai isä lukee ääneen satuja ja lapset saavat koko satumaailman ihanuudet omakseen. Topeliuksen satujen vanhoja käännöksiä on tässä teoksessa muokattu nykykielelle myös sen vuoksi, että niitä olisi helppo lukea lapsille ääneen. Iltasatua kaipaavat isotkin lapset, samoin koululaiset opettajan satutuokioita." (s. 13)
Topeliuksen tekstit ovat minulle rakkaita, ja vaikka varsin nopeasti pääsin tolpilleni uusien käännösten aiheuttaman järkytyksen jäljiltä, huomasin järkytyksekseni, etten oikein osaa lukea niitä lapsilleni. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä, ettei näitä topeliaanisia tarinoita ole oikeastaan koskaan minullekaan luettu: olen aina lukenut niitä itse! Isoisäni vanhoista koulukirjoista, internetistä ja myöhemmin yliopiston kurssikirjallisuuden seassa Topelius menee, mutta sitä on olevinaan hirveän vaikea lukea ääneen, vaikka minäkin moista toimintaa varsin paljon harjoitan. Jokin osa minusta yrittää nimetä syylliseksi Topeliuksen kertomusten uskonnollissävytteisyyttä, joka yleisessä viehättävyydessään ja vanhahtavuudessaan on toisaalta kovin söpöä, mutta silti jotenkin niin epätyypillistä minulle. 

Lapsiraatini otti Topeliuksen turinat vastaan varsin ristiriitaisesti. Viisivuotias Martti ei edes yrittänyt peitellä haukotuksiaan ja keksi varsin nopeasti erinäisiä erinomaisen mielikuvituksellisia syitä siirtyä selaamaan itsekseen jotain aivan muita iltasatukirjoja. Kolmevuotias Aino ja melkein kaksivuotias Maija sen sijaan olivat aivan innoissaan ja laittoivat vanhan äitiparkansa lukemaan, kunnes ääni oli mennä. Mieheni ei suostu koskemaan kirjaan pitkällä tikullakaan, joten lienee aiheellista epäillä, että modernisoitunakin vanhahtavahko kerronta iskee vain tämän sukuhaaran naiseläjiin. Tai sitten kyse on periaatteesta ja/tai elämänkatsomuksellisista epäkohdista. Tiedä häntä.


Oli niin tai näin, modernisoitunakin Topelius tuo juuri tarpeeksi lapsuusjoulujen taikaa tähän päivään. Eräs nimeltämainitsematon kyynisenpuoleinen ja opiskelusyksyn jäljiltä sangen uupunut kirjabloggari T.T. huomasi kirjaa (mehu)glögikupposen äärellä selatessaan sielunsa siirtyvän jouluvaihteelle kuin varkain, vaikka joulumieli onkin ollut kadoksissa (tämä talvisäässä käynyt lämmin henkäys oli se viimeinen naula joulumielen arkkuun!). Rudolf Koivun inhottavan ihanat kuvitukset yhdistettynä tähän äkisti herkistyneeseen mielenlaatuun saattavat jopa ärsyttää kyynelkanavia. Ei mikään pöllömpi kirja siis sinänsä.


Eilinen Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku aukesi Kirjan jos toisenkin -blogissa ja huominen, toiseksi viimeinen luukku aukeaa Reader, why did I marry him? -blogissa. Topeliusta oli myös viimevuotisessa joulukalenterissani.https://hyllytonttu.wordpress.com/2014/12/07/7-luukku-jouluevankeliumi-lapsille-topelius/