30. joulukuuta 2015

Guillou: Noitien asianajaja


Jan Guillou on minulle tuttu opiskelumuinaishistoriastani: sanon "tuttu", sillä mistään suursuosikista ei ole kyse. Olipa oma henkilökohtainen mielipiteeni mikä tahansa, myönnän auliisti, että Guillou tuntee keskiajan varsin hyvin ja osaa sitä paitsi kirjoittaa varsin viihdyttävästi. Varsin selväksi tämä lausahdukseni käy, jos sattuu lukemaan Guilloun kynäilemän teoksen Noitien asianajaja.

Noitavainot ovat aihepiirinä sinänsä minulle ennestäänkin tutut. Pari vuotta sitten luin Leena Virtasen hienon kirjan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671, joka (kuten alaotsikosta voi päätelläkin) käsittelee noitavainoja suur-Ruotsin itäisissä osissa, mutta varsinaisen Ruotsin meininki oli minulle varsin tuntematonta. Tämän seikan Guillou korjasi vastakohdakseen varsin vauhdilla: Noitien asianajaja on lähes neljälläsadalla asiatekstisivullaan varsin tiivis mutta kattava esitys aiheesta. Kirja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä painava (sekä fyysisesti että sisällöltään) että helppolukuinen, mikä sinänsä on varsin toimiva yhdistelmä.

Ruotsinmaan noitavainot lähtivät liikkeelle suullisesta perimätiedosta. Onneksi nykyään ei tarvitse puhua, kun voi whatsappailla ja someilla.

Unohtakaa äskeinen.

Ruotsinmaan noitavainojen taustalla on lauma lapsia, noita pieniä penteleitä ja beelzebuleja, joilla oli vilkas mielikuvitus ja jotka pitivät siitä, että saivat paljon huomiota. Näemmä lapset eivät ole hieman pyöristäen puolessa vuosituhannessa sinänsä juurikaan muuttuneet. Höpöjuttuja kertovien ja vallasta juopuneiden lapsukaisten lisäksi yhtenä pahalaisena mainitaan uskonpuhdistus. Kyllä vain! Valoisalla keskiajalla, kuten Guillou aikaa ennen uskonpuhdistusta kutsuu, ihmiset saivat paitsi henkistä ja hengellistä myös fyysistä apua luostareista, jotka Ruotsissa pyörittivät 25 sairaalaa. Luostareiden lopetettua toimintansa lääkekasveihin liittyvä tietotaito jäi marginaalin näppeihin, ja tokihan se nyt on selvä merkki sopimuksesta Paholaisen kanssa, jos osaa parantaa päänsärkyä pajunkuorta pureskelemalla!

Noitavainohommassa suurta osaa näyttelee tietysti myös naiseus noin niin kuin ylipäätään. 1600-luvun alussa oli vähän siinä ja siinä, onko nainen ylipäätään ihminen. Guillou kertoo Wittenbergin yliopistossa vuonna 1595 esitetystä väitöskirjassa, jossa todistettiin 51 teesin voimin "ettei naisella ollut sielua eikä häntä niin muodoin voinut pitää ihmisenä" (s. 33). Lisäksi etymologiakin puhuu naisen huonouden puolesta, ja tunnettu tosiseikkahan on, että sanat eivät voi valehdella. Katsokaahan:
"Oli tieteellisesti todistettu, että nainen oli luonnostaan juoruileva ja uskossaan heikko. Viimeksimainittu seikka saa todistuksen jo itse naista tarkoittavasta sanasta, latinaksi femina. Siinä on nimittäin mustaa valkoisella, koska sana on yhdistetty sanoista fe, joka johtuu sanasta fides eli usko ja minus eli vähemmän. Siis naisella on vähemmän uskoa.
     Ja kuten kaikki tietävät, sortumalla Paholaisen houkutuksiin Eeva aiheutti sen, että myös viattoman Aatamin [sic!] täytyi lähteä paratiisista. Eeva on sitä paitsi luotu käyrästä kylkiluusta ja sen tähden hänen järkensäkin on väärä ja taipuu, ei hyvään päin, vaan pahaan. Tiivistäen voisi sanoa, että vaikka Jumala loi naisen, hänet on kuin luotu Paholaista varten. " (s. 31)
No niin, vääräleukailu sikseen. Noitien asianajaja on erinomaisen hieno tietopläjäys paitsi noitavainoista myös naisen asemasta tuon ajan Pohjolassa. Selväksi tulee myös se, miten noitavainoilmiö on monien mielissä päässyt kasvamaan suuremmaksi kuin mitä se oikeasti oli: väkivaltarikollisia teloitettiin 1600-luvulla huomattavasti enemmän kuin noitia. Itse asiassa noitina tuomittuihin nähden kaksinkertainen määrä naisia menetti henkensä lapsenmurhan takia (s. 201), ja toisaalta tuplamäärä miehiä löysi itsensä mestauspölkyltä tai roviolta eläimeen sekaantumisen vuoksi verrattuna noitina tuomittuihin naisiin (s. 174).

Sukupuoliroolien kohdalla lienee hyvä muistaa myös se, mistä Guilloukin meitä suomalaisia erityisesti muistuttaa. Nimittäin täällä Suomenmaalla naisnoidat eli noidattaret ovat protestanttinen uutuus: vielä 1500-luvulla loitsutaidot olivat miesten taitoja. Ruotsalaispapit joutuivatkin työskentelemään pieteetillä saadakseen kansan unohtamaan tämän epäkohdan ja "istuttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan" (s. 226).

Jos pääsee yli Guilloun omaperäisestä kirjoitustyylistä pistepistepisteineen ja ajoittain pelkistä sivulauseista muodostuvine "virkkeineen" sekä suomennoksen ajoittaisista epähienouksista vaikkapa numeroina esitettyjen lukujen taivutuksen suhteen, Noitien asianajaja on kirjojen huippua. Etymologinen pohdinta viihdyttää minua aina, kuten olen ennenkin maininnut, ja nippelitieto on aina mukavaa: molempia kirjassa nimittäin piisaa, vaikka suuretkin linjat tulee hoidettua kuntoon. Minäpä tiedän nyt paitsi sen, mistä sana hunsvotti juontaa juurensa, myös sen, että parjattu inkvisitio oli monella tapaa (Pohjolan) noitavainoja humaanimpi instituutio tarjoten syytetyille mahdollisuuden (ja tarvittaessa rahat) palkata asianajaja ja kieltämällä lapsilta ja jääveiltä henkilöiltä todistajana toimimisen.

Hälyttävää lienee sekin, että joukkohysteerinen noitavainomentaliteetti elää ja voi vahvasti meissä nykypohjolalaisissakin, vaikka se on hieman muotoaan muuttanutkin. Eipä siitä pimeästä keskiajasta sittenkään niin kovin kauas ole vielä päästy.

Tiivistettynä:
Kuka: Guillou, Jan
Mitä: Noitien asianajaja (Johnny Kniga, 2004)
Alkuteos: Häxornas försvarare (Piratförlaget, 2002)
Suomennos: Tapio Koivukari
Tuomio: 3/5 – Tiivis ja tehokas tietopläjäys noidista, vainoista, keskiajan rikoskäyttäytymisestä ja muusta jännittävästä puoli vuosituhatta sitten Ruotsissa tapahtuneesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti