22. helmikuuta 2016

Anderson: Jään salaisuudet


Näyttelijättärenä kaiketi parhaiten tunnettu Gillian Anderson on, kuulkaapa, nyt myös kirjailijatar. Hänen esikoisteoksensa A Vision of Fire julkaistiin pari vuotta sitten (suom. Liekkien näkijät, Like 2015), viime vuonna ilmestyi jatko-osa A Dream of Ice (suom. Jään salaisuudet, Like 2016) ja tämän vuoden loppupuolella on luvassa kolmas osa, The Sound of Seas, jonka määräisessä muodossa oleva artikkeli ärsyttää silmääni suuresti. Suomennosta saadaan kaiketi odotella ensi vuoden alussa. 

Minä olen ollut esiteini-iästä ihan silmitön Gilly-fani, kuten tulin tunnustaneeksi kirjoitellessani Liekkien näkijöistä vajaa vuosi sitten. Vaikka kuinka yritin suhtautua Jään salaisuuksia objektiivisesti ja asiallisesti, huomasin fanityttöileväni niissä määrin, etten jaksanut edes odottaa oman vuoroni napsahtamista kohdalleni kirjaston varausjonossa, vaan löysin itseni perjantaina seistä möllöttämässä kirjakaupassa ikioma kirja hyppysissäni. Syytän tästä normaaliakin rasittavammasta hypetyksestä televisiossa parhaillaan pyörivää "Salaisten kansioiden" uutta (tynkä)kautta, joka on saanut minut ihan tolaltani. (Saatan palata aiheeseen likemmin omassa merkinnässään, sillä dvd-kokoelmani ts. Salaiset kansiot -dvd:ni ovat kirjahyllyssä ja siten kirjablogiin sopivaa sisältöä. Hehe.)

Mutta niin, se kirja.

Jään salaisuudet on suoraa jatkoa Liekkien näkijöille. Tämä on tietysti ihan luonnollista, kun kirja on sarjassaan toinen, mutta minä olisin kaipaillut hieman kertausta: muistikuvani Liekkien näkijöistä olivat suunnilleen seuraavat: Antarktiksella on Atlantis, jotain tulivuorijuttuja oli ja se päähenkilömuija on ihan Scully. Jatko-osa ei vanhoihin asioihin puutu kuin vahingossa sivulauseessa, ja alkuun olinkin vähän huuli pyöreänä pähkäilemässä kukamitähäh-kysymyslitanioita, joiden ratkaisemiseen käytin lopulta Googlea.

Eipä silti. Jos eivät muistikuvani ensimmäisestä kirjasta olleet kovin selkeitä, tuskin tämän toisenkaan kirjan juonenkäänteet kovin kauaa mieleni sopukoissa säilyvät. Caitlin O'Hara on edelleen mielikuvissani Dana Scully. Atlantis-tematiikkaa vilisee Antarktiksen jääpeitteen alla, mikä sinänsä on vallan mainiota. Minä pidän Atlantis-myyteistä, mutta nykyään niiden kyljessä tuppaa tulemaan aika kasa new age -hapatusta. Tähän syyllistyy ajoittain myös Anderson. Tulivuorijuttujakin oli, mutta tällä kertaa ne jäivät aika pitkälti jään alle, mikäli epämääräinen viittaus kirjan nimeen sallitaan. Galderkhaanilaiset nimet vilisivät silmissäni niin, että hädin tuskin muistin, kuka kukin on, kirjan loppuhuipennuksen läimähtäessä silmilleni.

Andersonilla ja Rovinilla tuntuu olevan visiota vaikka muille jakaa. Tarina on sen verran vauhdikas, mukaansatempaava ja jännäisä (on se sana!), etten malttanut muuta kuin ottaa pipolakistani kiinni ja nauttia kyydistä. Jollain tapaa toteutus kuitenkin jää vähän puolitiehen. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi, erityisesti mitä tulee Jacobiin ja Beniin. (Olen siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi kehitellyt teoriaa, jossa Ben onkin sarjan pääpahis. Luulen tulevani pettymään karvaasti: todennäköisemmin toteutuu kakkosteoriani, jossa Ben kuolee - ehkä uhrautuu - sarjan lopussa. Voi pojat!) Kieli on ajoittain töksähtelevää ja suomennokseen on vilahtanut mukaan ihan selkeitä virheitä, joista Annika jo huomauttikin.


Kaikkiaan Jään salaisuudet on sellaista perusfantasiaa, jota voisi luonnehtia vaikka ylläolevalla reaktiolla. Kovin suurta mullistusta se ei pääkopassani saa aikaiseksi, mutta kyllähän se aikansa viihdytti. Jotenkin epämääräisesti arvelisin, että Liekkien näkijät oli hieman parempi, mutta valalle en tosiaan uskalla mennä muistikuvieni vähyydestä johtuen. Kyllä minä silti aion sen kolmannenkin osan lukaista, kunhan se suomeksi julkaistaan. Sitä odotellessa ehdinkin vaikkapa pohtia sitä, mikä kirjan toiseksi tekijäksi merkityn Jeff Rovinin rooli on ollut. Tapaan vähän nyrpistellä nenääni kirjoille, joiden kansissa kirjailijan nimi on suurempi kuin itse kirjan nimi, mutta en ole vielä varma, miten suhtautua näihin, joissa yhden kirjailijan nimi on jättisuurella, kirjan nimi keskikokoisena ja toisen kirjailijan nimi (suhteessa) kärpäsenjätöksenä...

Tiivistettynä
Kuka: Anderson, Gillian & Rovin, Jeff
Mitä: Jään salaisuudet (Like, 2016)
Alkuteos: A Dream of Ice (2015)
Suomennos: Einari Aaltonen
Tuomio: 3/5  – Vähän sellainen mitäänsanomaton peruspläjäys, mutta enimmäkseen ihan viihdyttävä kuitenkin. On niitä huonompiakin tullut luettua!

Sarjan ensimmäisestä osasta, Liekkien näkijät, kirjoitin vanhassa blogissani, täällä.

20. helmikuuta 2016

Kanto: Pala palalta pois


Minä olen viimeiset kolme viikkoa ollut työssäoppimassa muuan palvelutalossa. Minähän aion isona hammashoitajaksi, joten kaikki varmasti ymmärtävät hyvin, miksi ennen joulua olin viisi viikkoa "töissä" päiväkodissa ja nyt kuusi ikääntyneiden parissa. Jep. Oli miten oli. Minä olen tietyissä asioissa varsin idealistinen, suorastaan naiivi ihmisotus, ja vanhustyö on ehdottomasti yksi näitä aihepiireistä, joiden kohdalla olen säännönmukaisesti sulkenut silmäni ja korvani. Työssäoppimispaikallani asukkaita kohdellaan ja hoidetaan hyvin, ja he ovat enimmäkseen kohtuullisen hyväkuntoisiakin, kun pystyvät kodinomaisissa oloissa asumaan, mutta olen silti ottanut ja ahdistunut oikein urakalla.

Ahdistustani helpottamaan ajattelin etsiä kirjan, ja pohdin Anneli Kannon teoksen Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista olevan tähän hommaan hyvä kirja. Ei mennyt ihan nappiin tämä arvaus, kuulkaa.

Pala palalta pois koostuu varsin selvästi kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa, joka on nimetty "Minulla on se paha tauti", Kanto kuvaa dementiaa Alzheimerin tautiin sairastuneen äitinsä silmin. Toisessa osassa, "Kertomuksia Mikä-Mikä-Maasta", kuvataan dementian moninaisia muotoja eri näkökulmista. Kolmannessa osassa, "Elämässäni on musta aukko", siirrytään lähiomaisen, Kannon itsensä, kenkiin. Niin, mainittakoon vielä, että kirjan loppu tavallaan yllätti minut.

Kanto ei kaunistele. Kyllähän Pala palalta pois on vertaistukea parhaimmillaan, muttei se kyllä juuri lohdutakaan. Toisaalta kukapa sitä lohtua oikein voisi tarjotakaan? Kirjan sivuilla Kanto nostaa esille paitsi dementian monet lajit myös sen moninaiset uhrit: sairastuneet, omaiset ja tietyissä määrin hoitohenkilökunnankin. Terveyskirjaston mukaan keskivaikeasta tai vaikeasta dementiasta kärsii noin kolmannes yli 85-vuotiaista, joten kyse ei ole ikääntyvässä Suomessamme edes mistään harvinaisesta ilmiöstä!

Esipuheessaan Kanto muistuttaa lukijaa usein kuullusta lausahduksesta, jonka mukaan Alzheimer on omaiselle ankara, mutta sairastuneelle lempeä. Jäin pohtimaan tätä, ja tulin siihen tulokseen, että niinhän se ainakin tietyn pisteen ylittäessään on. Iänikuinen ajatusleikkini siitä, tahtoisinko olla mieluummin toimiva päänuppi rikkinäisessä kropassa vai toisinpäin, sai lisäkierroksia tätä kirjaa lukiessa, mutta varsinaiseen ratkaisuun en ole vieläkään päässyt. Onneksi tämä asia ei ole minun itseni päätettävissä.

Kaikkiaan Pala palalta pois on taidokkaasti koottu kuvaus dementiasta ja siitä Alzheimerin taudistakin, joka dementian yleisin aiheuttaja on. Lohduksi siitä ei ole, eikä se ahdistustanikaan helpottanut.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pala palalta pois: Kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus, 2013)
Tuomio: 4/5 – Realistinen, koskettava ja useammalla tavalla ahdistavakin kuvaus siitä, kun äiti ei ole enää äiti.

14. helmikuuta 2016

Kostet: Marrasyöt


Jenna Kostetin Marrasyöt herätti kiinnostukseni viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla (messuraportin kuvalinkit ovat näköjään pitkälti rikki; täytyy katsoa, korjaantuvatko itsestään vai pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin). Kirjailija vakuutti puheillaan ja muistutti minua jotenkin epämääräisesti serkustani, jolla on erinomainen kirjamaku, joten klikkailin kirjan kirjaston varausjonoon jo keskustelun aikana. Muutama viikko vierähti vartoillessa, mutta vuodenvaihteen aikoihin sain kirjan viimein näppeihini ja ahminkin sen sitten varsin vauhdilla.

Sisäinen nordistini, joka enää valitettavan harvoin astuu esiin nykyisen hoitajanroolini takaa, heitti innosta kuperkeikkaa Marrasöitä lukiessani. Saaristolaismiljöö ja sen mukanaan tuoma ruotsinkielisten fraasien vilahtelu kerronnassa, mikäpä sen mainiompaa! Poliisisetä Nils Larsson oli vähän sellainen köyhän bloggarin Wallander - tai ehkä vesitetty Suomi-versio. En tiedä, mistä assosiaation johdattelin, mutta siitä huolimatta pidin Nilsistä kovin. Olenhan kertonut, että yritin lobata aikanaan Martin nimeksi Nilsiä, koska se sointuu kivasti puolisoni nimeen ja toisaalta yksi suosikkirunoilijoistani on Nils Ferlin? (Yritin myös Kurtia, koska Wallander, mutta siippani ei lähtenyt sille tielle lainkaan. Mokoma.)

Kostet on eittämättä minun makuuni istuva kirjailija, mitä tulee henkilöhahmoihin. Huomasin nyökytteleväni yliopisto(jatko)-opiskelija Seljan havainnoille niin, että niskalihasteni kunto oli kovilla, ja muutoinkin samaistuin häneen kummasti, sen verran paljon yhteistä oli hänessä ja muutaman vuoden takaisessa itsessäni. Toisaalta samaistuin ajoittain Hanneleenkin, erityisesti tämän pohdintaan kahvikuppien ideaaleista reunoista. Niin se keski-ikä lähestyy!

"Kupin reuna oli ohut, kaartui hieman ulospäin ja huuli osui kupin reunaan aivan kuin se olisi juuri ajateltu näin. Hannele vihasi paksureunaisia kuppeja, niitä mitä käytettiin kahviloissa. Kahi muka pysyi niissä lämpimänä pidempään. Saattoi olla, mutta paksureunaisesta kupista tuntui inhottavalta juoda. Kova, paksu posliini huulia ja hampaita vasten." (s. 16)

Huolimatta siitä, mistä yhteydestä tämän kirjan kanssa tekemisiin satuin pääsemään, väittäisin Marrasöiden yliluonnollisuuden olevan keskusteltavissa oleva seikka. Halutessaan voisi ehkä siristää silmiään, kallistaa päätään ja tulkita yliluonnolliset seikat stressireaktioiksi ja ties miksi hallusinaatioiksi. Minä olen kuitenkin sen verran hörhö, etten tahdo. Sillä tavalla olisin heittänyt täysin hukkaan kirjan synnyttämät sydämentykytykset ja ulkona paukkuneista pakkasista riippumatta syntyneet vilunväristykset.

Kostet kirjoittaa luontevasti ja vähän puhekielisestikin, jotenkin kaverimaisesti, mikä saattaa olla tietoinenkin tyylivalinta: se tuo mukanaan kummitusjuttumaista tunnelmaa. Tiedättehän: "Eräs tuttuni on kuullut kaveriltaan, että hänen äitinsä lapsuudenkodin naapurissa on joskus tapahtunut kummia." Oli niin tai näin, minun makuuni Kostetin tyylin voin myöntää olevan, oli kyse sitten puhtaasti kielestä tai sitten juonesta tai vaikka aikarakenteesta, jonka kanssa kyllä alkuun aamukoomassa ruuhkabussissa olin hieman hukassa. Mutta silti.

Kaikkiaan Marrasyöt on kiehtova tuttavuus, hiukan pelottavakin. Juuri täydellinen kirja illassa ahmaistavaksi: juoni etenee sopivan nopeasti, hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja realistisia, mutta silti tarinassa on Joku Jippo isoilla alkukirjaimilla. Kostetin esikoisteos, Lautturi, voitti Blogistanian Kuopus 2014 -palkinnon, ja luulenpa, että pakko minun on sekin lisätä alati kasvavalle lukulistalleni, sen verran Marrasyöt minua vakuutti.

Tiivistettynä
Kuka: Kostet, Jenna
Mitä: Marrasyöt (Robustos, 2015)
Kansi: Johanna Lumme
Tuomio: 4/5 –  Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja toimiva dekkari ripauksella yliluonnollista.

11. helmikuuta 2016

Thompson: Habibi


Minä en erityisemmin sarjakuvia lue. Tai siis vilkaisenhan minä Fingerporin ja Viivin ja Wagnerin silloin tällöin, mutta sarjakuvaromaanit ovat minulle varsin tuntematon kirjallisuuden- tai ylipäätään taiteenlaji. Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden jätti jälkeensä kuitenkin oudon ja epämääräisen Lähi-Itää kaipaavan mielenlaadun, ja kun kouluni kirjastossa bongasin Craig Thompsonin Habibin kaunokirjallisuushyllystä, en voinut vastustaa kiusausta - olkoonkin, että kiitokseksi sain jumalattoman hartiajumin tungettuani jo ennestään ylitäyteen reppuuni vielä reilut kuusisataa sarjakuvasivua.

Habibi on pohjimmiltaan rakkaustarina, olkoonkin, että rakkaus muuttaa muotoaan kirjan edetessä. Kehyskertomuksen keskiössä on kaksi karannutta lapsiorjaa, Dodola ja Zam (oik. Cham), ja kehyksen sisään punotaan Koraanin tarinoita, joista osa ymmärrettävästi menee yksiin Raamatun kertomusten kanssa ainakin osittain. On jännittävää lukea ennestään tuttuja tarinoita vaikkapa Nooasta ja Abrahamista poikineen tällä twistillä!

Nooasta puheen ollen, en taida päästä kovin helpolla yli Thompsonin kuvauksesta (ts. kuvasta) tulvan jälkeisestä maailmasta. Enpä ollut tullut ennen ajatelleeksi sitä, että koko JHW:n (Jumalan, Jahven, Jehovan, Allahin, miksi häntä nyt sitten tahtookaan tässä yhteydessä kutsua) hukuttama ihmis- ja eläinkunta arkissa reissanneita poikkeuksia lukuun ottamatta ei todellakaan kadonnut veden laskiessa, vaan hajun ja siivousurakan on täytynyt olla melkoinen. Onneksi JHW antoi puhtaussäädöksensä vasta paljon Nooan jälkeen... 

Thompsonin tyyli on jännä yhdistelmä yksinkertaista ja monimutkaista. Kuulostipa harvinaisen järjettömältä lausahdukselta jopa minun suustani tulevaksi. Yritetäänpä avata. Thompsonin kuvitukset sinänsä ovat varsin simppeleitä ja ajoittain jopa koruttomiakin. Satunnaisesti sivuja on kuitenkin kuvitettu ja kehystetty käyttäen islamilaisen taiteen tunnusmerkkejä: arabeskeja ja kalligrafiaa, joista erityisesti jälkimmäisellä on suuri osa itse kerronnassakin.

Kirjaimien ja tarinoiden suuren suuri rooli Habibissa miellyttää minua kovasti, mikä ei toisaalta varmaan yllätä ketään. Arabia on kielenä minulle täyttä hepreaa (hehe), joten arvostin suuresti kirjan lopussa olevaa suomennos- ja selitysliitettä. Pientä kriisiä oli aiheuttaa se, että kirjan viimeistä sanaa (ks. alla) ei sieltäkään löytynyt. Helpostihan tuon kirjoitusmerkin tarkoitus oli pääteltävissä, sen verran usein kirjan nimi arabialaisin aakkosin kirjoitettuna kirjan myötä tuli vastaan, mutta kuitenkin.


En ollut aiemmin tiennyt, miten voimakas rooli kirjaimilla ja kirjainmerkeillä on islamilaisessa mytologiassa. Ihan järkeväähän tuo sinänsä on, kun otetaan huomioon, että juutalaisuudessakin homma toimii samoin, mutta enpä ollut sitä tullut pohtineeksi. Ylipäätään islamilainen mytologia nousee kovin suureen osaan Habibissa, vaikka toki "virallisellakin" islamilla on näkyvyyttä ja yksi päärooleista. Jäin itsekseni pohtimaan, kuinkahan liberaalia islamilaista teologiaa Thompson tuo kirjassaan esille: Wikipedian mukaan hän on Habibia tehdessään pyrkinyt ymmärtämään ja inhimillistämään islamia, ja (lähimmäisen)rakkauskeskeisestä lähestymistavasta tuleekin jotenkin enemmän mieleen liberaali kristinusko kuin islam. (Samaisen lähteen mukaan Thompson itse on kasvanut fundamentalistikristityssä kodissa.)

En oikein edes tiedä, mitä odotin Habibilta, mutta en ainakaan sitä, mitä lopulta edestäni löysin. Tarina tempaisi minut mukaansa aivan samalla tapaa kuin Abulhawan Sininen välissä taivaan ja vedenkin, mutta toisaalta se oli vähintäänkin aivan yhtä ahdistava ja raaka. Väkisinkin herää kysymys, onko tässä nyt ihan oikeasti joku juttu, etten voi lukea Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa ilman, että se on täynnä seksuaalista väkivaltaa?

Upea kirja silti. Täytyy ehkä alkaa lukea enemmän sarjakuvaromaaneja. Enkä malta vastustaa kiusausta ja olla päättämättä tätä tekstiä kirjan viimeisiin sanoihin: "[U]skovien motiivi palvella Jumalaa ei ole palkinnon toivo tai rangaistuksen pelko vaan habib [rakkaus]."

Tiivistettynä
Kuka: Thompson, Craig
Mitä: Habibi (Like, 2012)
Alkuteos: Habibi (2011)
Suomennos: Ida Takala
Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja aihepiiriltään kiehtova ja ahdistavakin sarjakuvaromaani.