14. helmikuuta 2016

Kostet: Marrasyöt


Jenna Kostetin Marrasyöt herätti kiinnostukseni viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla (messuraportin kuvalinkit ovat näköjään pitkälti rikki; täytyy katsoa, korjaantuvatko itsestään vai pitääkö ryhtyä toimenpiteisiin). Kirjailija vakuutti puheillaan ja muistutti minua jotenkin epämääräisesti serkustani, jolla on erinomainen kirjamaku, joten klikkailin kirjan kirjaston varausjonoon jo keskustelun aikana. Muutama viikko vierähti vartoillessa, mutta vuodenvaihteen aikoihin sain kirjan viimein näppeihini ja ahminkin sen sitten varsin vauhdilla.

Sisäinen nordistini, joka enää valitettavan harvoin astuu esiin nykyisen hoitajanroolini takaa, heitti innosta kuperkeikkaa Marrasöitä lukiessani. Saaristolaismiljöö ja sen mukanaan tuoma ruotsinkielisten fraasien vilahtelu kerronnassa, mikäpä sen mainiompaa! Poliisisetä Nils Larsson oli vähän sellainen köyhän bloggarin Wallander - tai ehkä vesitetty Suomi-versio. En tiedä, mistä assosiaation johdattelin, mutta siitä huolimatta pidin Nilsistä kovin. Olenhan kertonut, että yritin lobata aikanaan Martin nimeksi Nilsiä, koska se sointuu kivasti puolisoni nimeen ja toisaalta yksi suosikkirunoilijoistani on Nils Ferlin? (Yritin myös Kurtia, koska Wallander, mutta siippani ei lähtenyt sille tielle lainkaan. Mokoma.)

Kostet on eittämättä minun makuuni istuva kirjailija, mitä tulee henkilöhahmoihin. Huomasin nyökytteleväni yliopisto(jatko)-opiskelija Seljan havainnoille niin, että niskalihasteni kunto oli kovilla, ja muutoinkin samaistuin häneen kummasti, sen verran paljon yhteistä oli hänessä ja muutaman vuoden takaisessa itsessäni. Toisaalta samaistuin ajoittain Hanneleenkin, erityisesti tämän pohdintaan kahvikuppien ideaaleista reunoista. Niin se keski-ikä lähestyy!

"Kupin reuna oli ohut, kaartui hieman ulospäin ja huuli osui kupin reunaan aivan kuin se olisi juuri ajateltu näin. Hannele vihasi paksureunaisia kuppeja, niitä mitä käytettiin kahviloissa. Kahi muka pysyi niissä lämpimänä pidempään. Saattoi olla, mutta paksureunaisesta kupista tuntui inhottavalta juoda. Kova, paksu posliini huulia ja hampaita vasten." (s. 16)

Huolimatta siitä, mistä yhteydestä tämän kirjan kanssa tekemisiin satuin pääsemään, väittäisin Marrasöiden yliluonnollisuuden olevan keskusteltavissa oleva seikka. Halutessaan voisi ehkä siristää silmiään, kallistaa päätään ja tulkita yliluonnolliset seikat stressireaktioiksi ja ties miksi hallusinaatioiksi. Minä olen kuitenkin sen verran hörhö, etten tahdo. Sillä tavalla olisin heittänyt täysin hukkaan kirjan synnyttämät sydämentykytykset ja ulkona paukkuneista pakkasista riippumatta syntyneet vilunväristykset.

Kostet kirjoittaa luontevasti ja vähän puhekielisestikin, jotenkin kaverimaisesti, mikä saattaa olla tietoinenkin tyylivalinta: se tuo mukanaan kummitusjuttumaista tunnelmaa. Tiedättehän: "Eräs tuttuni on kuullut kaveriltaan, että hänen äitinsä lapsuudenkodin naapurissa on joskus tapahtunut kummia." Oli niin tai näin, minun makuuni Kostetin tyylin voin myöntää olevan, oli kyse sitten puhtaasti kielestä tai sitten juonesta tai vaikka aikarakenteesta, jonka kanssa kyllä alkuun aamukoomassa ruuhkabussissa olin hieman hukassa. Mutta silti.

Kaikkiaan Marrasyöt on kiehtova tuttavuus, hiukan pelottavakin. Juuri täydellinen kirja illassa ahmaistavaksi: juoni etenee sopivan nopeasti, hahmot ovat hyvin kirjoitettuja ja realistisia, mutta silti tarinassa on Joku Jippo isoilla alkukirjaimilla. Kostetin esikoisteos, Lautturi, voitti Blogistanian Kuopus 2014 -palkinnon, ja luulenpa, että pakko minun on sekin lisätä alati kasvavalle lukulistalleni, sen verran Marrasyöt minua vakuutti.

Tiivistettynä
Kuka: Kostet, Jenna
Mitä: Marrasyöt (Robustos, 2015)
Kansi: Johanna Lumme
Tuomio: 4/5 –  Kaikenkaikkiaan viihdyttävä ja toimiva dekkari ripauksella yliluonnollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti