31. maaliskuuta 2016

Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus


Reilu vuosi sitten, joskus syksyn synkkyydessä, ihastuin silmittömästi Alan Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan toiseen osaan, Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014). Olin syksyn aikana jollain tapaa rekisteröinyt, että sarjan kolmas osa, Hopeisen hummerihaarukan tapaus, on ilmestynyt, mutta en ollut jaksanut/ehtinyt tehdä minkään sortin toimenpiteitä sen näppeihini saadakseni, kun jo bongasin sen kirjaston Vippi-hyllystä. Vielä samana iltana vetäydyin sohvannurkkaan kirjan ja teekupin kanssa aikeinani hotkaista koko opus kerralla, mutta tällä kertaa jokin ei natsannutkaan.

Viimeksi olin silmittömän riemuissani Flaviasta kaikessa eksentrisyydessään. Vaikka koinkin hahmon jokseenkin mustavalkoiseksi ja muutenkin epäluotettavanpuoleiseksi kaikkien minäkertojien tapaan, oli loppuvaikutelma yhtä kaikki äärimmäisen positiivinen. Hopeisen hummerihaarukan tapauksen parissa huomasin kuitenkin ärsyyntyväni silmittömästi juuri samoista seikoista, jotka edellisessä osassa olivat ihastuttaneet minua. Flavian näsäviisaus ja pikkuvanhuus, eksentrisyys ja myrkkyintoilu, huvittavalla tavalla mukavan puolueellinen kuvaus perhesuhteista ja pikkukylän dynamiikasta - nyt vain haukotutti, eikä edes mitenkään kovin vähän. Kirjan ensimmäisen kolmanneksen läpi kahlaaminen oli silkkaa tuskaa. Jupisin puoliääneen toistokelvottomia manauksia kirjalle, henkilöille ja aivan kaikelle.

En tähän päivään mennessäkään vielä tiedä, miksi reaktioni oli moinen. Ensimmäinen arvaukseni olisi, että olen tullut entistäkin vanhemmaksi ja kyynisemmäksi tosikoksi sitten edellisen tapaamiseni neiti de Lucen kanssa. Toinen arvaukseni olisi kaiketi syyttää kirjojen samankaltaisuutta ja kaavamaisuutta, jonka havaitsin, vaikka lukuajankohtien välillä on kulunut pieni ikuisuus (siltä kulunut vajaa puolitoistavuotinen ainakin minusta tuntuu!). Kolmas arvaukseni olisi jonkinlaisen äidillisen kiukustumisen lisääntyminen ja helikopterivanhemmuusmoodin aktivoituminen psyykkeeni vastauksena lapsitrioni itkettävän pitkille päiväkotipäiville ja muulle mokomalle. Miten ne kylän aikuiset voivat antaa tuollaisen toiminnan jatkua? Poliisitkin!

Todennäköisesti yksikään arvauksistani ei kata täysin koko totuutta, mutta ehkä niitä yhdistelemällä voisi päästä vähän edes jäljille. Se ei kuitenkaan tässä kohtaa ole olennaista.

Vaikka Flavia hiersikin lukijan aivoja, ei Hopeisen hummerihaarukan tapaus ole mikään pöllömpi dekkari, kunhan malttaa heittää liian järkeilyn ja äiteilyn roskakoriin. Brittiläinen, viime vuosisadan puolivälin maalaismiljöö on edelleen yksi heikoista kohdistani, ja sitähän tässä kirjassa piisaa. Itse rikosmysteeritapaus oli vähän turhan sekava minun makuuni (enkä sano tätä vain siksi, ettei minulla ollut hajuakaan syyllisestä ennen kuin vähän ennen paljastusta), mutta toisaalta sekin meni ikään kuin menneen maailman viehätyksen piikkiin. 

Kovin vauhdikkaiden dekkareiden ystäville Bradleyn kirjoja ei kyllä voi suositella. Esiteinisalapoliisin esiteiniangstaaminen vie sivuista mielestäni suuremman osan kuin aiemmin, ja Bradley luo tunnelmaa ja kuvailee maisemia sellaisella paatoksella, että en edes tiedä, miten sitä tässä muka-nasevasti kuvailisin. Ehkäpä suurin ongelma tiivistyikin juuri tässä. Olisin kaivannut jotain nopeatempoisempaa kirjaa, vaikkakin ehkä tiedostamattani, ja sitä Bradley ei todellakaan tarjonnut.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Alkuteos: A Red Herring Without Mustard (2011)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 3/5 – Kelpo dekkari, joskin kalpenee selvästi edeltävän osan rinnalla.

Flavia de Luce -sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Piiraan maku makea (Bazar, 2014 – tätä en ole ehtinyt vielä lukea!) ja Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)

P.S. Tietääkö joku/kukaan mitään järjellistä tapaa (ts. tapaa, joka ei vaadi jokaisen merkinnän manuaalista kopioimista ja liittämistä) tuoda merkintöjä Wordpressistä Blogspotiin? Tahtoisin saada kaikki tekstini samaan paikkaan, mutta blogin muuttaminen taas tuntuu vähintäänkin epämukavalta ajatukselta, enkä kuitenkaan millään jaksaisi alkaa manuaalisesti tuoda kaikkia merkintöjä Bloggeriin, laiskimus kun olen...

29. maaliskuuta 2016

Itäranta: Teemestarin kirja


Minä olen vanhemmiten käynyt vähän sellaiseksi vastarannan kiiskeksi. Jos jotain kirjaa kovin hehkutetaan, on ensireaktioni yleensä negatiivinen. Koen kirjan lukemisen jollain tapaa turhaksi, jos arvelen jo valmiiksi pitäväni siitä. Vähän hullua sinänsä, en kiellä sitä lainkaan. Emmi Itärannan Teemestarin kirja on malliesimerkki juuri tällaisesta kirjasta. Sitä on kehuttu niin laajalti, että en jotenkin vain jaksanut lukea sitä, vaikka sen jossain välissä ostinkin jo valmiiksi omaan hyllyyni odottamaan. Taannoisella talvilomalla päätin kuitenkin ottaa kirjan työn alle, kun kirjastopinossakaan ei mitään houkuttelevaa jostain kumman syystä ollut, ja arvaahan sen nyt, miten siinä kävi.

Teemestarin kirja kertoo maailmasta, josta on loppumassa (makea) vesi. Varsin pelottava ja realistinen skenaario siis. Kirja käy ahdistavan ajankohtaista dialogia nykyhetken kanssa. Vaikka tarina sijoittuu epämääräisen kaukaiseen tulevaisuuteen, käy se silti vähän liiankin likelle omia kauhukuviani siitä, millaisessa maailmassa lapseni ja heidän lapsensa tulevat elämään. 

Ehdin jo aiemmin ihastua Itärannan kieleen ja kirjoitustyyliin Kudottujen kujien kaupungin parissa. Ehkä jollain tasolla odotin Teemestarin kirjan olevan tyylillisesti jotenkin vähemmän sliipattu, esikoinen kun on, mutta olin kovin väärässä. Jollain tasolla Teemestarin kieli oli jopa upeampaa kuin Kudottujen kujien kaupungin. Hapuillen etsin sanoja, joilla kuvata kirjan aiheuttamaa kieli-gasmia miehelleni (joka oli järjestänyt minulle yllätysreissun aikuisten kesken, raukka, kun minä yritin vain ahmia kirjaa!), mutta päädyin toistamaan virkettä: "Oikeasti, lue se. Se on ihan [sensuroitu] hyvä ja niin nätisti kirjoitettu." En vieläkään osaa kuvailla Itärannan kielen aiheuttamaa reaktiota päänupissani mitenkään kovin objektiivisesti tai edes järjellisesti. Niin, paitsi ehkä sanomalla, että olen silmittömän kateellinen.

Ainoa pienoinen närkästymisen aiheeni oli Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin samankaltaisuus monella saralla. Päähenkilöt ja heidän ihmissuhteensa muistuttavat ainakin minun silmääni toisiaan kovin paljon, Samoin kirjojen loppuratkaisuissa oli yhtäläisyyksiä, vaikkeivat ne identtisiä olekaan. Tuntuu vähän tyhmältä nillittää näistä asioista, sillä pidin sekä päähenkilöistä että loppuratkaisuista molemmissa kirjoissa, mutta nillitänpä kuitenkin. Niin, ja onhan vesi teemanakin läsnä molemmissa kirjoissa, vaikkakin ratkaisevan eri tavoilla...

Oli niin tai näin, Teemestarin kirja on helposti yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja ja uskon sen pitävän kutinsa ja paikkansa top 5 -kahinoissa ihan vuoden loppuun saakka, olkoonkin, että alle neljännes vuodesta on mennyt. Itäranta kirjoittaa huippuhienoa, maailmanluokan dystopiaa, joka onnistuu olemaan samaan aikaan viihdyttävää ja kuitenkin kutkuttelemaan sopivasti lukijan aivonystyröitä. Kirjan jättämä ahdistuksensekainen kiihtynyt tunnelma jäi päälle tuntikausiksi kirjan loppumisen jälkeenkin, ja tunkee parin viikon jälkeenkin ajoittain uniini.

Ei siitä paljon paremmaksi voi päästä.

Tiivistettynä
Kuka:
Itäranta, Emmi
Mitä: Teemestarin kirja (Teos, 2012)
Kansi: Ville Tiihonen
Tuomio: 5/5 – Kaikilla mittapuilla ahdistavuudessaankin upea teos, joka jää varmasti taistelemaan parhaan tänä vuonna lukemani kirjan tittelistä. Nimeän täten Emmi Itärannan virallisesti yhdeksi suosikkikirjailijoistani.

P.S. Puolisoni ei ole lukenut kirjaa. Vielä. Olen nalkuttanut miehen lukemaan muun muassa Tarun sormusten herrasta, joten tuskin tähänkään montaa viikkoa menee.

21. maaliskuuta 2016

Hiltunen: Lampaan vaatteissa


Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale