22. huhtikuuta 2016

Kanto: Veriruusut


Taannoisen Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä onnistuin innostumaan vuoden 1918 moninimisestä sodasta, ja yhä edelleen löydän itseni satunnaisesti kirjaston sotahyllyjä penkomasta. Olen erityisen kiinnostunut nykyisen kotikaupunkini, Tampereen, vaiheista sodassa, ja toisaalta myös naiskaartit kiehtovat. Nämä lähtökohdat huomioiden uskalsin jo ennakkoon arvella, että pitäisin Anneli Kannon Veriruusuista silmittömästi.

Kanto sijoittaa Veriruusut enimmäkseen Tampereelle, mutta myös Valkeakoski on tapahtumapaikkana tärkeässä osassa. Kirjan loppuhuipennus sijoittuu Lahteen, mikä vuoden 1918 tapahtumat tunteville saattaa ainakin jollain tasolla paljastaa kirjan loppuratkaisusta osasia. Se riski otettakoon. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria työläisnaisia, jotka ajautuvat mukaan työväenliikkeen toimintaan ja aikanaan vallankumoukseen ja osa naiskaartiinkin. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaikkakin ajoittain moraalisesti arveluttavia, kuten sota-aikaan kai kuuluukin. Ei, vaikka kussakin henkilössä on myös pimeä puolensa, heillä tuntuu olevan kertojan sympatiat puolellaan. Nuoret naiset vaikuttavat vähän naiiveilta ja sokeasti aatteeseensa uskovilta – toisin sanoen siis kai nuorilta.

Veriruusuissa miehet ovat enimmäkseen joko hyviä tai pahoja. Joitain harmaan sävyjä tähän mustavalkoisuuteen mahtuu toki, mutta suurin osa mieshahmoista sijoittuu selkeästi moraalispektrin jompaankumpaan ääripäähän. Mukaan mahtuu seksuaalisesti ahdistelevia esimiehiä, sosialismille eläviä sulhasmiehiä ja kaikkea siltä väliltä. Suuret punasankarit saattavat paljastua pelkureiksi, huijareiksi ja varkaiksi, kun taas lahtareissa (kuten valkoisia kutsutaan kautta kirjan, blogg. huom.) saattaa pilkahtaa empatiaa ja sosiaalista omaatuntoakin. Hyvyys ja pahuus eivät siis ole sidottuja siihen, millä puolella taistellaan.

- Ei tässä sentään tartte miehiks ruveta, vaikka vedetäänkin housut jalkaan. [...]
Naiset katselivat toisiaan.
- Molskikankaasta polvihousut, nyöritetyt säärystimet, pusero taikka villapaita, sametista vausti ja korvalla punanen rusetti, Hilja luetteli ja nasautteli etusormea kämmeneensä.
Valkeakosken naiskomppanian asepuku oli sillä päätetty. (s. 69-70)

Kanto kirjoittaa kovin uskottavasti. Olen tähän asti lukenut käytännössä pelkästään tietokirjallisuutta vuoteen 1918 liittyen, ja vaikka Veriruusut on tyylillisesti luonnollisestikin varsin erilaista, mutta koin ajoittain työlääksi ymmärtää sen olevan fiktiota. Tutut paikat ja kadunnimet erityisesti Tampere-kuvauksessa auttavat osaltaan tässä, sillä onhan se nyt aina eri juttu, kun osaa talon tai korttelin tarkkuudella sijoittaa tapahtumat jonnekin. Toisaalta ajankohtaan sopiva kieli murteineen, ruotsalais- ja venäläisperäisine lainasanoineen ja vanhahtavine rakenteineen (ja sanastoineen) auttaa varmasti myös.

Hyvin kirjoitettujen henkilöhahmojen ja mahtavan miljöökuvauksen lisäksi Veriruusuissa on mukaansatempaava tarina. Juuri sellainen, jonka vuoksi eräs kirjabloggari körötteli bussissa eräänäkin aamuna ohi koulunsa, kun oli uppoutunut kirjaan liiaksikin. (Kouluni on muuten entinen yleinen sairaala, joka tässäkin kirjassa oli mainittuna. Jee!) Kaikkiaan siis varsin pätevä yhdistelmä erilaisia kirjallisia elementtejä, kun huomioidaan alkujaankin suotuisat asetelmat tämän lukijan mieltymyksiä ajatellen.

Veriruusujen kaltaista sisällissotakuvausta lukiessa sitä alkaa tällainen musikaaliaddikti miettiä, että kyllä tänne Suomeenkin saisi yhden Les Misérablesin sijoitettua, vähän kun yhdistelisi Ilmari Kiantoa ja vaikkapa juuri Anneli Kantoa. Jollain tasolla jäin kuitenkin pohtimaan, onko kirjan loppuratkaisu jonkin sortin konventio tästä näkökulmasta kirjoitettuihin teoksiin. Kyllähän minäkin tiedän, miten sisällissota päättyi, ja ymmärrän, että se rajoittaa aika tavalla kirjailijaa. Ehkä olisin vain tahtonut saada ainakin osin erilaisen lopetuksen tarinalle, jonka hahmoihin olin ehtinyt kovin kiintyä.


Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Veriruusut (Gummerus, 2008)
Tuomio: 5/5 – Kaikilla mahdollisilla ja melkein mahdottomillakin tasoilla ja tavoilla onnistunut kuvaus melkein sadan vuoden takaisesta keväästä.

16. huhtikuuta 2016

Alexander: Totuus taivaasta


Ikuisuudelta tuntuva aika sitten olin töissä muuan ihanassa, jo keskuudestamme poistuneessa lelukaupassa. Silloinen kollegani, kovin ihana naishenkilö jota huomaan yhä ajoittain ikävöiväni, kertoi kirjasta, jossa amerikkalainen neurokirurgi kertoo taivaskokemuksestaan, ja suositteli sitä lämpimästi. Painoin suosituksen mieleeni, mutta kaksi pientä lasta ja osa-aikatyö yhdistettynä kuopuksen vaikeanpuoleiseen raskausaikaan saivat kirjasuosituksen painumaan taka-alalle. Kun sitten joskus kuopuksen vauvavuoden loppupuolella törmäsin kirjaan jossain alennuslaarissa, päätin vihdoin täyttää lupaukseni entiselle kollegalleni ja lukea sen.

Luin kirjan viime vuoden lopulla, siinä jokajouluisessa hengellisyyden puuskassani, joka täällä blogissakin on näkynyt kristillisten kirjojen muodossa aina vuodenvaihteen korvilla. Olen kolmen kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni kirjaa ja sitä, mitä siitä sanoisin. Yleensä tämä on merkki erityisen syvältä koskettavasta kirjasta, mutta tri Eben Alexanderin tapauksessa... noh, antakaapa, kun kerron.

Aivan ensimmäiseksi ärsyynnyin siitä, että kirjailija, tohtori Eben Alexander, korostaa korostamasta päästyäänkin sitä, että hän on tohtori. Eihän sitä nyt minkä tahansa kaupan kassan tai putkimiehen rajakokemuksia tarvitse ottaa todesta, mutta kun kyseessä on neurokirurgi tohtori Eben Alexander. Voi kuulkaa, kyllä tohtori neurokirurgi tietää ja hienosti jäsentelee ja on luotettava ja silviissiin. Laitetaan varmuuden vuoksi vielä alaotsikkoon jotain, jotta lukija tietää, että nyt on melkeinpä tieteellinen julkaisu hyppysissään.

No joo, sarkasmi sikseen.

Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus on tavallaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Uskonasioista riippumatta kuolemanrajakokemukset ovat varsin mielenkiintoisia, ja tohtori Alexander käsittelee tieteellisiä näkemyksiä teorioita niiden synnystä kirjansa loppumetreillä, olkoonkin, että hän kumoaa niiden kaikkien mahdollisuuden omalla kohdallaan. Eikä kirja mikään varsinainen hartauskirja kristillisessä mielessä olekaan, vaikka toisin ehkä ennakkoon odotin. Vaikka tohtori Alexander on itse kristitty, oli hänen kuolemanrajakokemuksessaan minun näkemykseni mukaan jonkin sortin newagemäistä vivahdetta. Sitä ja hapenpuutetta. 

Totuus taivaasta nimeää jonkin sortin pääpiruksi ihmisotusten aivot, jotka estävät ihmisten pääsyn korkeampiin maailmoihin ja ettei tietoisuus oikeastaan majailekaan siellä. Kun tietoisuus syystä tai toisesta pääsee laajenemaan, voi ihminen saavuttaa yhteyden näihin korkeampiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin ja - tietenkin - Jumalaan. Ja mikäpä siinä, jos tahtoo ajatella asioita ikään kuin neurologian linssien läpi, joita on sävytetty hiukan new age -henkisyydellä. Minun makuuni tuo kombo ei oikein ole, mutta ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoinen juttu.

Yllättävän suuri osa kirjasta nojaa omaelämänkerrallisiin elementteihin, minkä toki jollain tasolla ymmärrän, mutta mikä yhtä kaikki ärsytti minua suuresti. Jos kirjaa myydään kuolemanrajakokemuksena, onko ihan pakko uhrata noin monta sivua siihen, että käydään läpi uudestaan ja uudestaan sitä, että tohtori Alexander pötköttää fyysisesti sairaalasängyllä koomassa sielunsa liihotellessa ihan eri sfääreissä? Ei minustakaan. Lapsuuskuvaukset ja perhesuhdeselvittelyt jollain tasolla ymmärtää, koska niillä on selvä funktio tarinan kannalta.

Oli niin tai näin, Totuus taivaasta on periaatteessa ihan mukava, vaikkakin pitkäpiimäinen ja ajoittain tylsänpuoleinen teos eräästä rajakokemuksesta. Tohtori Alexanderin pääpointti tuntuu olevan Jumalan rakkaus, maailmankaikkeuden hyvyys ja muutenkin kovin positiivinen, eli eipä tästä tohdi ahdistuakaan. Tönkön kielen, jankkaamisen ja tohtorin omistani suuresti eroavien näkemysten vuoksi lukukokemus jäi kuitenkin omalla kohdallani sangen laimeaksi.

Tiivistettynä
Kuka: Alexander, Eben
Mitä: Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY, 2013)
Alkuteos: Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife (2012)
Suomennos: Sirkka Aulanko
Tuomio: 2/5 – Hengellise(hkö)ksi kirjallisuudeksi naamioitu omaelämänkerrallinen pläjäys ei vakuuttanut. Ehkä joku saa tästä jotain järjellistä irti, minä vain ärsyynnyin.

2. huhtikuuta 2016

Kinnunen: Lopotti


En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.