22. huhtikuuta 2016

Kanto: Veriruusut


Taannoisen Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä onnistuin innostumaan vuoden 1918 moninimisestä sodasta, ja yhä edelleen löydän itseni satunnaisesti kirjaston sotahyllyjä penkomasta. Olen erityisen kiinnostunut nykyisen kotikaupunkini, Tampereen, vaiheista sodassa, ja toisaalta myös naiskaartit kiehtovat. Nämä lähtökohdat huomioiden uskalsin jo ennakkoon arvella, että pitäisin Anneli Kannon Veriruusuista silmittömästi.

Kanto sijoittaa Veriruusut enimmäkseen Tampereelle, mutta myös Valkeakoski on tapahtumapaikkana tärkeässä osassa. Kirjan loppuhuipennus sijoittuu Lahteen, mikä vuoden 1918 tapahtumat tunteville saattaa ainakin jollain tasolla paljastaa kirjan loppuratkaisusta osasia. Se riski otettakoon. Päähenkilöt ovat kaikki nuoria työläisnaisia, jotka ajautuvat mukaan työväenliikkeen toimintaan ja aikanaan vallankumoukseen ja osa naiskaartiinkin. He eivät ole pahoja ihmisiä, vaikkakin ajoittain moraalisesti arveluttavia, kuten sota-aikaan kai kuuluukin. Ei, vaikka kussakin henkilössä on myös pimeä puolensa, heillä tuntuu olevan kertojan sympatiat puolellaan. Nuoret naiset vaikuttavat vähän naiiveilta ja sokeasti aatteeseensa uskovilta – toisin sanoen siis kai nuorilta.

Veriruusuissa miehet ovat enimmäkseen joko hyviä tai pahoja. Joitain harmaan sävyjä tähän mustavalkoisuuteen mahtuu toki, mutta suurin osa mieshahmoista sijoittuu selkeästi moraalispektrin jompaankumpaan ääripäähän. Mukaan mahtuu seksuaalisesti ahdistelevia esimiehiä, sosialismille eläviä sulhasmiehiä ja kaikkea siltä väliltä. Suuret punasankarit saattavat paljastua pelkureiksi, huijareiksi ja varkaiksi, kun taas lahtareissa (kuten valkoisia kutsutaan kautta kirjan, blogg. huom.) saattaa pilkahtaa empatiaa ja sosiaalista omaatuntoakin. Hyvyys ja pahuus eivät siis ole sidottuja siihen, millä puolella taistellaan.

- Ei tässä sentään tartte miehiks ruveta, vaikka vedetäänkin housut jalkaan. [...]
Naiset katselivat toisiaan.
- Molskikankaasta polvihousut, nyöritetyt säärystimet, pusero taikka villapaita, sametista vausti ja korvalla punanen rusetti, Hilja luetteli ja nasautteli etusormea kämmeneensä.
Valkeakosken naiskomppanian asepuku oli sillä päätetty. (s. 69-70)

Kanto kirjoittaa kovin uskottavasti. Olen tähän asti lukenut käytännössä pelkästään tietokirjallisuutta vuoteen 1918 liittyen, ja vaikka Veriruusut on tyylillisesti luonnollisestikin varsin erilaista, mutta koin ajoittain työlääksi ymmärtää sen olevan fiktiota. Tutut paikat ja kadunnimet erityisesti Tampere-kuvauksessa auttavat osaltaan tässä, sillä onhan se nyt aina eri juttu, kun osaa talon tai korttelin tarkkuudella sijoittaa tapahtumat jonnekin. Toisaalta ajankohtaan sopiva kieli murteineen, ruotsalais- ja venäläisperäisine lainasanoineen ja vanhahtavine rakenteineen (ja sanastoineen) auttaa varmasti myös.

Hyvin kirjoitettujen henkilöhahmojen ja mahtavan miljöökuvauksen lisäksi Veriruusuissa on mukaansatempaava tarina. Juuri sellainen, jonka vuoksi eräs kirjabloggari körötteli bussissa eräänäkin aamuna ohi koulunsa, kun oli uppoutunut kirjaan liiaksikin. (Kouluni on muuten entinen yleinen sairaala, joka tässäkin kirjassa oli mainittuna. Jee!) Kaikkiaan siis varsin pätevä yhdistelmä erilaisia kirjallisia elementtejä, kun huomioidaan alkujaankin suotuisat asetelmat tämän lukijan mieltymyksiä ajatellen.

Veriruusujen kaltaista sisällissotakuvausta lukiessa sitä alkaa tällainen musikaaliaddikti miettiä, että kyllä tänne Suomeenkin saisi yhden Les Misérablesin sijoitettua, vähän kun yhdistelisi Ilmari Kiantoa ja vaikkapa juuri Anneli Kantoa. Jollain tasolla jäin kuitenkin pohtimaan, onko kirjan loppuratkaisu jonkin sortin konventio tästä näkökulmasta kirjoitettuihin teoksiin. Kyllähän minäkin tiedän, miten sisällissota päättyi, ja ymmärrän, että se rajoittaa aika tavalla kirjailijaa. Ehkä olisin vain tahtonut saada ainakin osin erilaisen lopetuksen tarinalle, jonka hahmoihin olin ehtinyt kovin kiintyä.


Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Veriruusut (Gummerus, 2008)
Tuomio: 5/5 – Kaikilla mahdollisilla ja melkein mahdottomillakin tasoilla ja tavoilla onnistunut kuvaus melkein sadan vuoden takaisesta keväästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti