2. huhtikuuta 2016

Kinnunen: Lopotti


En muista kovinkaan paljoa ajasta, jolloin tartuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen. Itse kirjasta muistan pitäneeni kovin ja juonenkin pystyin suurpiirteisesti palauttamaan mieleeni, mutta valvottu vauvavuosi on selvästi syönyt aivokudostani tältä osa-alueelta. Kun lopulta havahduin Lopottiin, en oikein osannut innostua. Tiesin jo etukäteen, että en ehkä muistaisi tarpeeksi Neljäntienristeyksestä, olkoonkin, että Lopottia on mainostettu itsenäisenä jatko-osana. Toisaalta tiesin jo etukäteen, että pitäisin luultavasti kirjasta joka tapauksessa, ja niinpä järjenvastaisesti taas kerran päätin, etten tahdo hosua sen lukemisen kanssa. En kuitenkaan lopulta malttanut olla lainaamatta kirjaa, kun se niin kauniisti nökötti kirjastossa eräänä iltapäivänä, kun lapsia päiväkodista hakiessani sinne harhauduin.

Lopotti pyörii pitkälti Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen ympärillä. Helenan hahmon muistin jo Neljäntienristeyksestä, Tuomasta en. Eikä sillä lopulta ollut väliäkään: Helena on hädin tuskin sivuhenkilö Neljäntienristeyksessä, Tuomas sitäkin pienemmässä roolissa. En kuitenkaan ehkä uskaltaisi kutsua Lopottia aivan täysin itsenäiseksi jatko-osaksi, olkoonkin, että päähenkilöiden mukana olisi pystynyt jollain tapaa roikkumaan Neljäntienristeystä lukemattakin. Perhedynamiikasta jäisi ihan uskomattoman paljon huomaamatta ilman jonkinasteisia ennakkotietoja. Toisaalta voihan se olla, että kanavoin tähän mielipiteeseeni omaa riemuani tavatessani (kirjan sivuilla mutta kuitenkin) taas Marian, Lahjan, Onnin ja kumppanit, joista lopulta muistin yllättävän paljonkin. Tiedä häntä.

Kinnunen kuljettaa tarinaa eteenpäin rinnakkain, vuoroin Tuomaksen ja vuoroin Helenan silmin, varhaislapsuudesta aina, noh, niin pitkälle kuin kuljettaa, sota-ajasta nykypäivään. Alkuun ratkaisu hieman ärsytti minua ja koin sen häiritseväksi: aina, kun aloin päästä vauhtiin ja mukaan tarinaan, siirryttiinkin toiseen aikaan ja paikkaan. Koko kirjaa tarkastellessa ratkaisu oli tosin toimiva ja näkökulmat täydensivät toisiaan mukavasti, joten en ensin aikonut edes mainita koko aihetta. Ylipäätään Helenan sokeainkoulumuistelot olivat vähintäänkin kiehtovia, samoin Tuomaksen lapsuus ja nuoruus 1980-luvun ajankuvana kutkuttelivat tätä kolmenkympin kriisiä jossain taustalla läpi käyvää lukijaa.

Kinnunen kirjoittaa yhä aina vain upeasti. Kieli on yksinkertaista, välillä melkein korutonta, mutta silti rikasta. Tällainen valovuosien pituisten virkkeiden kirjoittamiseen poskettomasti rakastunut otus kuin allekirjoittanut ei voi kuin ihailla moista taitoa! Kerronnan ohella Kinnunen ehtii viljellä elämän suuria totuuksia rakkaudesta, äitiydestä, tasa-arvosta, uskonnosta ja monesta muusta ajankohtaisesta teemasta ja arvosta. Kaltaiseni kyyninen lukijakin huomasi hapuilevansa nessupakettia aina välillä kirjailijan tehdessä jonkin harvinaisen osuvan huomion - ja niitä Lopotissa piisaa.

Jos jotain pientä negatiivista nyt yritän puoliväkisin keksiä, olisi minun kai mainittava, että olin jollain tasolla vähän pettynyt siihen, miten tässäkin kirjassa homoseksuaalisuus oli niin suurena teemana. Eikös sitä jo Neljäntienristeyksessä käsitelty tarpeeksi? En kuitenkaan kehtaa moisesta valittaa, sillä teema on ajankohtainen ja tärkeä ja sitä paitsi Kinnunen käsittelee sitä hienosti, jotenkin inhimillisen realistisesti.

Lopotti on vaikuttava lukukokemus. Kinnusen upea kielenkäyttö, mukaansatempaava juoni, todentuntuiset ja persoonalliset henkilöhahmot, maisemakuvaus ja sukusaagamainen sointi muodostavat upean kokonaisuuden. Näinköhän Kinnusen kirjasarjasta tulee tämän vuosituhannen Täällä Pohjantähden alla?

Tiivistettynä
Kuka: Kinnunen, Tommi
Mitä: Lopotti (WSOY, 2016)
Kansi: Martti Ruokonen (kuvat Kuusamon valokuvaamon arkisto)
Tuomio: 5/5 – Upea kirja upealta kirjailijalta. Lopotti lunastaa hirmuiset ennakko-odotuksensa ja on kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen tai ehkä jopa vähän enemmänkin.

Lopotti on Tommi Kinnusen toinen sukuromaani. Ensimmäinen on tietenkin huiman hieno Neljäntienristeys, josta olen kirjoitellut vanhan blogini puolella.

8 kommenttia:

  1. En kestänyt minäkään enää, vaan marssin kauppaan ja ostin tämän, vaikka olen yrittänyt säästellä lomaan. Tiedän jo, että pidän tästä hirmuisesti. Kuvauksesi perusteella varmaankin suorastaan rakastan - voiko ihminen muuta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä upea kirja. Jää viikkokausiksi päähän pörräämään - mutta sillä hyvällä tavalla. :)

      Poista
  2. Minä tosiaan rakastin tätä. Enkä ole vieläkään muuten lukenut Neljäntienristeystä. Mielestäni silti pääsin aika sisälle suvun tarinaan. Nyt on kyllä pakko lainata myös tuo eka osa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kuulla! Mietin itsekin, olisiko lukukokemus ollut kovin erilainen (ja millä tapaa), mikäli Neljäntienristeys olisi ollut ennalta tuntematon, mutta toisaalta sitäkin, miltä Neljäntienristeys olisi tuntunut, jos lähtökohtana olisi ollut Lopotti.

      Poista
  3. Eksyin tänne nyt Lopotin luettuani.
    Kyllä minustakin tämän voi lukea myös itsenäisenä. Minä olin lukenut Neljäntienristeyksen ja unohtanut paljon. Nyt tekee mieli mennä taaksepäin ja lukea se uudestaan.
    En toivo kolmatta osaa. Yleensä pitkittäessä tarinat väljähtyvät.
    Toivon sen sijaan, että Kinnunen kirjoitatisi jotain aivan uutta nykypäivästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, kun eksyit tänne, Marjatta! :) Minä pidän erityisesti Kinnusen ajankuvasta - tai monikossa pitäisi kai puhua, ajankuvista - ja lukisin mieluummin niitä kuin jotain nykypäivään sijoittuvaa. Niin tai näin, jään jännityksellä odottamaan, mitä herra kirjailija meille seuraavaksi tarjoilee.

      Poista
  4. Minusta tämä oli jopa ensimmäistä parempi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä olivat jotenkin niin erilaiset, että on vaikea vertailla! Tai siis kuitenkin samanlaiset, mutta... Minä pidin Neljäntienristeyksestä enemmän, mutta se voi johtua vain siitäkin, että kätilön hahmo kosketti minua ja oli ensimmäisessä osassa suuremmassa roolissa. Upea on kyllä Lopottikin!

      Poista