31. heinäkuuta 2016

Massey: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus


Suunnilleen kuukausi sitten seisoin Tampereen yliopistollisen sairaalan kioskilla pohtien, että joku pokkari voisi olla hyvä idea. Kuusivuotias Marttina täällä blogissa tunnettu esikoisemme oli juuri siirretty "aikuisten teholta" lasten teho-osastolle edellispäivän kraniotomian jälkeen, ja minä kuvittelin edessäni olevan varsin monta tuntia nukkuvan lapsen sängyn vierellä istuskellen. Joku sellainen kevyenpuoleinen hömppä tai dekkari voisi olla senhetkiseen mielenmaisemaani sopiva kirja. Kun pokkaritelineestä sitten löytyi edullinen tuplapokkari, joka koostui Sujata Masseyn kahdesta ensimmäisestä Rei Shimura -kirjasta, oli päätökseni sitä myötä tehty. Namupussi, pokkari ja sängyn vierelle unta vartioimaan siis!

Muuten ajatuskulkuni oli varsin hienoa, mutta en ottanut huomioon muutamaa seikkaa. Ensinnäkin lapsen leikkauksen jälkeiset kivut olivat niin kovia, ettei edes säännöllisesti suoneen tuupattu morfiini hillinnyt niitä (ts. tuonut unta) kuin hetkeksi kerrallaan. Kun kivut sitten joskus kolmannen leikkauksen jälkeisen vuorokauden aikana alkoivat toden teolla helpottaa, alkoi sen sortin kuntoutus- ja viihdytysrupeama, ettei äidinkään sopinut keinutella kiikkustoolissa nenä kirjassa kiinni. Sitä paitsi siinä kiikkustoolissa sängyn vierellä istuessanikin olin äideille tyypillisesti huolesta fyysisesti ja henkisesti niin kipeä, että lukeminenkin takkuili. Parhaassa (tai pahimmassa) välissä junnasin samaa sivua pitkälti toista tuntia tajuamatta siinäkään vaiheessa, että sen puolivälin paikkeilla löytyy lumihangesta kalmo.

Tämän alustuksen jälkeen ei liene suuri ihmettelyn aihe, kun myönnän, ettei Rei Shimuran ensimmäinen tapaus varsinaisesti yltänyt suurien kirjallisuussuosikkieni joukkoon. Kirjan alku tuntui jotenkin laahaavan, mikä toki saattoi johtua jo mainitsemastani syystä kirjan hitaaseen etenemiseen. Japanilaiset henkilönnimet menivät iloisesti sekaisin, mutta niin menivät kyllä kaikki muutkin. Rein ongelmat tuntuivat jotenkin ärsyttävän yksinkertaisilta omaan tilanteeseeni verrattuna: Onko ne syömäpuikot pakko tunkea toisen miso-keittoon? Onko oikeasti niin kamalaa, jos kohtalo paiskaa tatamiin ilmeisen kuuman skotin kanssa? (Olen lukenut Diana Gabaldonini, joten arvaukseni on: EI!)


Kun Martti alkoi toipua ja pääsi kotiin viikko leikkauksen jälkeen, alkoi oma asennevammanikin helpottaa ja kirja edetä. Jouduin myöntämään, että Rei on oikeastaan ihan sympaattinen, joskin ehkä turhan täydellinen itse valitsemine puutteenalaisuuksineen. Seksuaalivähemmistöön kuuluva kämppäkaveri tuntui jotenkin jo nähdyltä kuviolta ja tajusin tätä merkintää kirjoittaessani mieltäneeni Richardin voimakkaasti "Unbreakable Kimmy Schmidtin" Tituksen kaltaiseksi. Täsmälleen samanlaiseksi siis.

Johtuipa alkutahmeus sitten ulkokirjallisista tekijöistä eli ei, alkoi kirja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen päästä niissä määrin vauhtiin, että luin sen loppuun enemmän kuin mielelläni. Vaikka taiton ajoittaiset ongelmat erityisesti repliikkien rivityksen (tai sen puutteen) suhteen hieman häiritsivät, oli teksti itsessään sujuvaa ja Titta Leppämäen suomennos onnistunut. Hömppädekkari (chick-dekkari, tipudekkari -- millä nimellä chick-litin ja dekkarin rakkauden hedelmää kutsuisi?) on yllättävän toimiva genre, vaikka taidan jatkossa nauttia dekkarini ilman tuskastuttavan yksityiskohtaisia pukeutumiskuvauksia. Tai no, kai tuo tuplapokkarin jälkimmäinen puolikaskin pitää vielä lukea... 

Tiivistettynä
Kuka: Massey, Sujata
Mitä: Rei Shimuran ensimmäinen tapaus (Gummerus, 2000/2016)
Alkuteos: Salaryman's Wife (1997)
Käännös: Titta Leppämäki
Tuomio: 3/5 – Kelpo kertomus ja mukavan aivoton genre. Yhdistelmä olisi toisessa elämäntilanteessa ehkä iskenyt paremmin tähän lukijaan.

9. heinäkuuta 2016

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä)

kuva: Niina Tolonen

Alkaa olla taas se aika vuodesta, että kirjablogistanian on aika kerääntyä maratoonaamaan. Tänä vuonna emäntänä toimii "Ja kaikkea muuta"-blogin Minna. Alkukesästä epäilin, etten työkiireiden ja ensi viikonlopun muuton vuoksi pysty maratoonaamaan lainkaan. Lapsen vakavan sairastumisen myötä sain kuitenkin laittaa monenlaisia suunnitelmia uusiksi, enkä vähiten töiden kohdalta. Koska nyt kuitenkin olemme TAYS:n sijasta kotona ja koska muuttohommatkin ovat siedettävällä tolalla, uskaltaudun lähteä mukaan maratonille, vaikkakin vähän puolikuntoisena ja puolittaisella panostuksella: meillä on huomenna pojan kanssa kontrollikäynti lasareetissa, miehelle olen luvannut myöhästyneen syntymäpäiväaterian ja eiköhän sitä pari muuttolaatikkoakin täydy täyttää. Asetan siis varovaiseksi tavoitteekseni 800 sivua. Suurempi lopullinen sivumäärä ei tietenkään haittaa, eikä pienempikään ole maailmanloppu, mutta pitää sitä ihmisellä elämässään tavoitteita olla!

Päivitän maratonini etenemistä tähän merkintään ja päätän sen jonkinlaiseen yhteenvetoon reilun vuorokauden kuluttua. Päivittelen maratonin etenemistä myös blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa (@hyllytonttu) unohtamatta tietenkään itse blogia. Osallistujia on tänä vuonna ennätysmäiset 87, joten somessa saattaa kuhista aika tavalla.


9.7.2016
klo 22:00 Sihautan lauantaikolani auki, avaan namupussin ja otan illan projektiksi Sujata Masseyn Rei Shimuran ensimmäisen tapauksen viimeiset 235 sivua. Olen tahkonnut tätä kirjaa pojan ensimmäisestä postoperatiivisesta päivästä saakka, jolloin ostin TAYS:n kioskilta tuplapokkarin. Tästä on nyt aikaa kaksi ja puoli viikkoa, joten alkaa olla jo korkea aika saada kirja(npuolikas) hyllyyn ja lukea välillä jotain muuta. Saattaahan se toki olla, että intoudun niin, että tästä tuleekin Rei-maraton: samoissa kansissa kun on vielä sarjan toinen osa, Rei Shimura ja zen-temppelin arvoitus. Katsotaan, katsotaan.

10.7.2016
klo 00.24
Rei selvitti juttunsa ja minä ratkaisin nukkumaanmenoajan arvoituksen: se on nyt. Ihan kelpo kirjahan tuo lopulta oli, sellaista tasaista 3/5-laatua. Taitossa oli vähän häikkää. Yritän muistaa palata näihin sitten, kun kirjoitan kirjasta.


klo 08.15
Jospas sitä muutama luku Kerten uusia seikkailuja ennen päivän puuhiin ryhtymistä. Paula Havasteen Veden vihat vuorossa siis!

klo 09.30
Niinhän tässä taas kävi klassiset, että "pari lukua" olikin toistasataa sivua, ja nyt on kamala kiire kammata lapsen naama (ja yrittää saada mies ajamaan lomapartansa), jotta ehtivät ihmisten aikaan kotilomalta kontrollikäynnille sairaalaan. :D Voi Havaste, minkä taas teit! (Ja katsokaa nyt, miten upea tuo kansikin on!)

klo 12.53
Taasko tässä täytyy odottaa vuosi seuraavia Vihoja?! Voi kura. Joka tapauksessa Veden vihat on luettu ja maratonin tämänhetkinen sivumäärä on sitä myötä mainiot 627. Asetin itselleni 800 sivun tavoitteen, joka on enää 173 sivun päässä, ja aikaakin on yhdeksän tuntia ja rapiat. Jee!


klo 14:10
Loppurutistus ikään kuin Kerten innoittamana: Herman Lindqvistin När Finland var Sverige. En ole aikoihin lukenut ruotsiksi, mutta onhan tässä aikaa.

klo 22:00 
Niin on vuorokausi maratoonaamista takana ja voimme todeta taas kerran ylpeyden käyneen lankeemuksen edellä. Vaikka ruotsiksi lukeminen sinänsä sujuikin, oli se kuitenkin tuskaisen hidasta. Pojan kontrollikäynti sairaalalla venähti yllättävän pitkäksi, ja jossain vaiheessa en pystynyt enää lukemaan, vaan oli pakko saada pakattua hieman lisää perjantaina edessä olevaa muuttoa varten. Niin, ja sitten en vain enää jaksanut lukea. Stressaava kesä on näköjään vaikuttanut kestävyyteeni tälläkin saralla. Sain Lindqvistiä luettua vain 86 sivua.


Yhteenveto

Kokonaissivumääräksi jää 713, eli 73 sivua asettamaani haamurajan alle. Ei se mikään ihan kovin huono saavutus ole ottaen huomioon, miten paljon jouduin lukemisen lisäksi maratonpäivänä tekemään, mutta onhan tuo selvästi aiempia tuloksiani huonompi. Täytyy ottaa vahinko takaisin joskus, kun tilanne on vähän suotuisampi. Olen kuitenkin jollain kierolla tasolla tyytyväinen siihen, että ylipäätään osallistuin, ja olihan tämä leppoisasti lueskelu ihan mukavaa maratoonaamista sen normaalin kofeiinin ja kipulääkkeen voimalla menemisen sijasta. Myönnettävä silti on, ettei tämä oikein lukumaratonilta tunnu, kun jälkikäteen ei edes satu silmiin. Heh!

Mutta hei, onpahan taas pari teosta, joista kirjoittaa blogiin! :)

3. heinäkuuta 2016

Pettersen: Mätä


Siri Pettersenin Odininlapsi oli ehdottomasti yksi viime vuoteni kirjatapauksista. Olen odottanut jatko-osaa, Mätää, kuin kuuta nousevaa, ja olin vähintäänkin yllättynyt, kun en ollut heti ilmestymispäivänä sitä kirjakaupasta hakemasta. Työnteko haittasi harrastuksia aikansa, kunnes totesin, etten jaksa uhrata enää rahtustakaan energiaa työssäoppimispaikkanakin tunnettuun pohjattomaan kaivoon, ja koukkasin päivänä (eli toissapäivänä) eräänä kirjakaupan kautta kotiin.

Olin vähintäänkin hämmentynyt, kun kirjan sisäkannessa minua odotti nyky-Euroopan kartta. Mitenhän Pettersen onnistuisi linkittämään Hirkan ja kumppaneiden seikkailut fantasiamaailmassa nykypäivän ah-niin-tylsään reaalimaailmaan? Sain vastauksen kysymykseeni varsin nopeasti, ja jo parinkymmenen sivun jälkeen Pettersenin kerronta vai minua mennessään kuin fanityttöä narussa. Lopputuloksena olin vähintäänkin hämilläni, hengästynyt - ja jouduin myöntämään pitäneeni Mädästä nykymaailmoineen jollain kierolla tapaa ehkäpä jopa enemmän kuin Odininlapsesta!

Pettersen pitää lukijan varpaillaan. Aina, kun onnistuu tuudittautumaan jonkinlaiseen turvallisuudentunteeseen ja mukavan leppoisaan lukuflow'hun, tapahtuu kirjassa jotain Niin Yllättävää, että lukijaparka (ainakin tämä tonttuisa mokoma) löytää itsensä istumassa maassa kuvainnollisen maton tultua vedetyksi jalkojen alta. Eikä siinä sinänsä mitään, kunnon shokkivaut ja cliffhangerit pitävät tehokkaasti huolta siitä, ettei lukija pääse millään muotoa tylsistymään tai ehdi juuri edes harkita kirjan laskemista käsistään. Myönnän olleeni jopa hieman närkästynyt, sillä en osannut ennakoida ainuttakaan näistä yllättävistä käänteistä, vaikka yleensä tapaan kehuskella olevani varsin vaikea yllätettävä.

Jos jotain negatiivista väen vängällä yritän keksiä, en oikeastaan saa päähäni mitään kovin raskauttavaa. Minä en muistanut Odininlasta niin hyvin kuin olisin tahtonut, mutta toisaalta Pettersen ystävällismielisesti kertailee tärkeimmät juonenkäänteet ihan kelvollisesti juonen edetessä. Ympäri Eurooppaa sujahteleva kertomus muistutti minua epämiellyttävästi Dan Brownin Da Vinci -koodista, mutta toisaalta Pettersenin kerronta toi siihen mukaan jotain epämääräisesti ruotsalaista skandinaavista, joka jollain tasolla toi mieleeni Stieg Larssonin Millenium-trilogian. (Kieltäydyn tiedostamasta sitä neljättä osaa.) Niin, niin, olen aina ollut haka myös kummallisissa assosiaatioissa. Nyt kun niissä vauhtiin päästiin, tunnustan myös, että Rime tuo mieleeni mm. Final Fantasy VII -pelistä tutun Sephirothin.

Olin aistivinani Mädässä pienen luonnonsuojelullisen sivuvivahteen, sen verran tarmokkaasti tehdään selväksi, että tämä (meidän) maailma(mme) tekee kuolemaa, koska ihmiset ovat etääntyneet luonnosta - tai ehkä sittenkin luonnonuskosta, vissistä mystiikasta. En ole vielä aivan varma, jaksanko lähteä tulkitsemaan Korpinkehiä sen pidemmälle, mutta pienellä vaivalla Mahdista saisi väännettyä vaikka mitä.

Mutta niin. Mätä on kertakaikkisen upea teos, hieno kirja ja osa hienoa fantasiasarjaa. Odotan ja toivon kaikki mahdolliset ulokkeet ristissä, että Siri Pettersen on paikalla Helsingin Kirjamessuilla tänä syksynä (ja että pääsen itsekin sinne) ja että Korpinkehien viimeinen osa, Mahti, ilmestyisi sopivasti siksi. Minä nimittäin harkitsen puolivakavissani ruotsinkielisen version lukemista, koska ajatuskin siitä, että joutuisin odottamaan melkein puoli vuotta, tekee lähes fyysisesti kipeää.

Tiivistettynä
Kuka:
Pettersen, Siri
Mitä: Mätä (Jalava, 2016)
Alkuteos: Råta (2014)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5 – Erinomaisen hienoa, sujuvaa nyky(reaali)fantasiaa. Lisää tätä, pian, kiitos!