21. elokuuta 2016

Morre: Tuonen tahto


Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:
"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."
Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka:
Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

14. elokuuta 2016

Havaste: Veden vihat


Tämä kesä kun oli vähän, mitä oli, ei lukeminenkaan ollut intressilistallani kovin korkealla. Vaikka olin vuoden ehtinyt odottaa jatkoa Paula Havasteen Maan vihoille, en kirjan ilmestyessä kesäkuussa kauppoihin osannut lainkaan innostua siitä. Lehteilin sitä pariin otteeseen kirjakaupassa, juu, mutta jotenkin ajatuskin Kerten kuvioiden seuraamisesta sai minut ahdistumaan entisestään. Heinäkuun alussa, tämän kesän lukumaratonin alla, puoliksi pakotin itseni ostamaan kirjan, ja ahmin sen sitten kesälukumaratonin aikana kokonaisuudessaan.

Havaste heitti minut jo ensimmäisillä sivuilla niin tukevasti 1100-luvulle, että sieltä nykypäivään kaivautuminen vaati melkeinpä fyysisiä ponnistuksia. Koluvan eli Tallinna ei toki ole minulle henkilökohtaisesti yhtä tärkeä paikka kuin Maan vihojen Tukholma tai Tuulen vihojen Satakunta, mutta toisaalta sillä ei ollut niin väliäkään, sillä olen ehtinyt kiintyä Kertteen niissä määrin, että luultavasti lukisin ihan onnessani monta sataa sivua siitä, kun hän kävelee ympyrää yhden ainoan kuusenrungon ympäri. Sitä paitsi Havaste onnistuisi todennäköisesti kirjoittamaan senkin niin hyvin, että näppäilisin siitä(kin) ylistävän blogitekstin.

En oikeastaan edes tiedä, mihin Vihojen hurmaavuus perustuu. Minä saan tietty kicksejä vanhahtavista (länsimurteiden) sanoista ja mytologiapuolesta. Kertteen olen kiintynyt, kuten jo mainitsinkin, mutta en minä hänestä erityisemmin pidä. Näin, kun kirjan lukemisesta on kulunut jo kuukausi, huomaan mielenmaisemani lähestyvän jollain tapaa sitä alkukesän kestonärkästystä, jossa jo harkitsin koko kirjan lukematta jättämistä. Eiköhän syypää tähän ilmiöön ole Havasteen ilmiömäinen kyky maalata maisemia, lumota lukija kielellä, luoda luonnikkaita ja realistisia hahmoja ja kirjoittaa heidän välilleen kemiaa, josta Neon2:kin voisi vain haaveilla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Feministinen sivujuonne on Vihoissa ollut koko ajan vahvasti läsnä eikä Veden vihat ole tässä mielessä mikään poikkeus. Kertte on vahva, omanarvontuntoinen nainen, vaikka välillä jääkin miesten maailmassa yhden sortin heittopussiksi ja koristeeksi. Oppii hän muutaman (riimu)kirjaimenkin! Hän kuitenkin pyrkii aktiivisesti irti siitä roolista, ja saakin vuosituhannen takaisessa miesten maailmassa harvinaiseksi kuvittelemaani kunnioitusta, joskin siihen on aina sotkettuna pelkoa, noitahysteriaa ja muuta kristillistyvän Pohjois-Euroopan hapatetta. Tai no, nimenomaan noidaksi Kertteä ei olla taidettu kirjassa kertaakaan kutsua, monella muulla nimellä kyllä, sillä tuolloin noidat olivat varsinkin suomalaisessa pakanakulttuurissa nimenomaan miehiä. Tässä mielessä Kerten yliluonnolliset lahjat, jotka tässä kirjassa tekevät kaivatun paluun oltuaan vähän taka-alalla Maan vihoissa. Sen sijaan Maan vihoissa läsnä ollutta Larrin kertojanääntä jäin kaipaamaan kovin!

Kerten lapsikuvio oli Veden vihoissa vähän ennalta-arvattava, kun edellisten osien äitiystrendi oli lukijalla muistissa. Olin kuitenkin huomaavinani Kertessä tiettyä aikuistumista tämänkin asian suhteen, sellaista, joka sai minut sympatiseeraamaan häntä aiempaa enemmän. Jään yhä jännityksellä odottamaan, kuulemmeko vielä jotain Toomaksesta.

Havaste on Facebookissa jo lupaillut Kerten tarinalle vielä jatkua, ja aika cliffhanger tuo Veden vihojen lopetus taas oli. Ehkä ensi kesänä asenteeni on vähemmän möllöttävä, vaikka toisaalta nythän minulla on kuukauden lyhyempi odotus edessäni kuin jos olisin kirjan heti uunituoreena lukenut. Ja vaikka olisinkin asenteeltani yhtä mörökölli kuin tänä kesänä, hankin kirjan varmasti ihan vain saadakseni sen hyllyäni kaunistamaan: sen verran upeaa työtä Eevaliina Rusanen on näiden kansien kanssa tehnyt!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Veden vihat (Gummerus, 2016)
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tuomio: 5/5 – Kertte jatkaa kulkuaan ja kietoo minut tiukemmin pikkusormensa ympärille. Jatkoa odotellessa!

Olen kirjoittanut Vihoista myös aiemmin:
Tuulen vihat
Maan vihat

1. elokuuta 2016

Rowling et al: Harry Potter and the Cursed Child


Kun tänään katselee ympärilleen, saa tovin pohtia, mitä vuotta taas eletäänkään. Rapakon takana pyrkii presidentiksi Clinton, elokuvateatterissa pyörii "Ghostbusters", koko kaveripiirini vouhottaa Pokémonista ja uusimmista Harry Pottereista, sekä loppuvuodesta ilmestyvästä elokuvasta ja eilen ilmestyneestä teoksesta Harry Potter and the Cursed Child. Ketään ei hidasta se, että Pokémon vaatii istumalihasten siirtämistä sohvalta ulkoilmaan, "Ghostbusters" on oikeastaan kasaria eikä ysäriä, "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" sijoittuu aikaan kuutisenkymmentä vuotta ennen Potterin poijaan syntymistä ja Harry Potter and the Cursed Child ei sinänsä ole romaani vaan näytelmäkäsikirjoitus eikä se edes ole J. K. Rowlingin kaikkivaltiaasta kynästä, vaan sen on kirjoittanut muuan Jack Thorne - joskin Rowlingin ja John Tiffanyn kanssa kirjoittamansa tarinan pohjalta.

Niin vain minäkin olin eilen aamupäivällä kärppänä kirjakaupassa ostamassa kirjaa, vaikka alkuun hieman epäilevästi siihen suhtauduinkin. Potterin tarina sai mielestäni aika hyvän päätöksen yhdeksän vuotta sitten Deathly Hallowsin epilogissa, olkoonkin, että se lukuhetkellä tuntui minusta enemmän huonolta fanfictionilta kuin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani merkittävästi muovanneen kirjasarjan lopetukselta. Jatko-osa tuntui paitsi turhalta myös epätoivoiselta rahastukselta, vaikka eipä Rowlingilla taida pikkurahasta olla puutetta. Lisäksi käsikirjoitus tekstiformaattina on minulle viittä vaille vastenmielinen: laiska mielikuvitukseni ei riitä täyttämään niitä aukkoja, jotka käsikirjoituksen ja näyttelemisen (tai näytelmän seuraamisen) välille jää.

Sitä paitsi eihän Cursed Childia voi lukea, koska sitten se on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan, iäksi ohi. "Sillä" viittaan tietysti Potterverseen, Harry Potterin tarinaan ja maailmaan, johon se sijoittuu. "Ihmeotukset" sijoittuvat 1920-luvun Yhdysvaltoihin, mikä toki sinänsä on ihastuttava miljöö jii än ee, mutta eihän se millään muotoa sama asia ole. Kuten kaikki minun lukutapani ja -tottumukseni tuntevat ehkä arvaavatkin tämän esipuheen perusteella, suorastaan ahmin kirjan, vaikkakin sydän tästä ristiriidasta solmussa. Samaan aikaan tahdoin tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu mutta en tahtonut kuitenkaan lukea enempää, jottei kirja ikinä loppuisi.

Lukukokemus itsessään oli ainutlaatuinen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sen jälkeen, kun viimeksi olen uutta Potteria lukenut vuonna 2009. En minä oikein osaa mieltää itseäni edes samaksi ihmiseksi kuin se nuori, naiivi naisenalku, joka yksiössään rannikkokaupungissa ahmi Harry Potter and the Deathly Hallowsia. Nimenikin on vaihtunut sen jälkeen, hiisi vie! Tämän vuoksi ehkä olikin niin hienoa, että ne kanssani rasittavat teinivuodet läpikäyneet nuoret velhot olivat itsekin, noh, keski-ikäistyneet. Ärsyttävistä teineistä oli tullut tylsänpuoleisia uraohjuksia ja nelikymppisiä aikuisia. Minä en miellä itseäni uraohjukseksi enkä nelikymppiseksi, koska en kumpaakaan ole, mutta työorientoituneena kolmekymppisenä osaan samaistua. Niin, ja lapset. Potter-Weasley-Granger-klaanin jälkeläisten ansiosta tunsin ehkä vielä suurempaa sympatiaa vanhempaa polvea kohtaan: vaikka omat lapseni ovat pienempiä, monet ajatusmallit ja -kuviot tuntuivat silti tutuilta.

Puhun vanhemmasta polvesta, koska juuri sitä Harry, Hermione, Ron, Draco ja muut tutut kirjassa edustavat. Pääosaan nousee uusi sukupolvi, se, josta Deathly Hallowsin epilogista saimme maistiaisen, etunenässään Albus Severus Potter ja Scorpius Malfoy. Jotta meidät jupisevaisemmatkin vanhat fanit saadaan mukaan, vie käsikirjoitus lukijan ajassa sinne, tänne ja vaihtoehtoisiin todellisuuksiin muun muassa unien ja takaumien avulla niissä määrin, että mukaan pääsevät vanhojen rakkaiden ystävien (Kalkaros!) lisäksi myös vanhat viholliset (Umbridge!), jotka kirjan todellisuudessa eivät ehkä enää muutoin olisi syystä tai kolmannesta relevantteja. Onhan mukana Dumbledorekin, joka saa jaella niitä itkettävän tarkasti osuvia elämänohjeitaan ja jonka roolille seitsemässä ensimmäisessä kirjassa saadaan ainakin minun kauan kaipaamaani oikeutusta. 


Olisinko nauttinut Harry Potter and the Cursed Childista, jos siinä olisi ollut yhtään vähempää puhdasta Potter-nostalgia saati jos se olisi sijoittunut aivan toiseen maailmaan? En, en varmastikaan. Miksi minun toisaalta pitäisi edes pohtia tällaista asiaa, kun en kirjasarjojen osiakaan arvioi niinkään itsenäisinä teoksina kuin juuri osina kokonaisuutta? Sellainen Cursed Child nimittäin on. Se tarttuu palloon (ja Pottereihin) tasan siinä, mihin J. K. Rowling sen vajaa vuosikymmen sitten jätti, Kings Crossin aseman laiturille 9 3/4 yhdeksäntoista vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen, ja vie heidän tarinaansa eteenpäin syventäen sitä sopivissa kohdissa. Ehkä käsikirjoitus ei ole minulle se paras tekstiformaatti luettavaksi, mutta minä nautin Cursed Childin lukemisesta silti silmittömästi. Tunne tuskin oli kovin erilainen kuin jos voisin matkustaa niihin huolettomampiin nuoruusvuosiin, jolloin luulin, että elämäni oli ajoittain kovin rankkaa ja vaikeaa.

Minä en juuri koskaan naura ääneen saati itke kirjaa lukiessani. Tämän kirjan äärellä sekä itkin että nauroin, ja sen loputtua tirautin ihan vain periaatteesta vielä kyyneleen. Englanniksi voisin todeta olleeni "full of feels", täynnä tunteita, ja se käyköön tähän blogikontekstiinkin. Montaa kirjasarjaa ei tässä maailmassa ole, joilla on potentiaalia saada minusta puristettua näinkin voimakas tunnereaktio, ja ihan vain sen, silkan nostalgian, orastavan keski-iän kriisin ja kaiken muun ulkokirjallisen ja subjektiivisen hömpän vuoksi en voi olla rakastamatta tätäkin teosta. Ei se ehkä kovin järkevää, aikuismaista, objektiivista ja sensellaista ole, mutta ei kai aina tarvitse ollakaan.

Tiivistettynä
Kuka: Rowling, J. K., Tiffany, John & Thorne, Jack
Mitä: Harry Potter and the Cursed Child: Parts One and Two (Little, Brown 2016)
Kansi: Duncan Spilling
Tuomio: 5/5 – Aikamatkailun pitäisi olla jokseenkin mahdotonta, mutta minä palasin sujuvasti vuosikymmenen ajassa taaksepäin tätä lukiessani.

P.S. Olen lukenut seitsemännen Potter-kirjan vain englanniksi, enkä ehkä siksi osaa ajatella sitä suomeksi, olkoonkin, että Jaana Kapari-Jatan suomennokset ovat poskettoman hienoja. Harry Potter and the Deathly Hallows on siis suomeksi Harry Potter ja kuoleman varjelukset (Tammi, 2008). Harry Potter and the Cursed Childin suomennos, Harry Potter ja kirottu lapsi, ilmestyy marraskuun 8. päivä ja suomentajana on luonnollisesti Kapari-Jatta.