17. syyskuuta 2016

Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja


Ihmiseksi, joka ei mukamas lue kauhua, olen viime aikoina lukenut sitä varsin paljon. Ehkä mennyt kesä oli ihan oikeasti niin kammottavan pelottava, että kirjallinen kauhu ei enää juuri tonttuilevaa bloggaajatartamme hetkauta. Heikki Nevalan, Anni Nupposen ja Shimo Suntilan toimittama Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja vangitsi katseeni palautettujen kirjojen hyllyssä taannoisella kirjastoreissulla, enkä malttanut jättää sitä lainaamatta. Ruumiittomat olikin lopulta mainiota luettavaa pitkille ja puuduttaville koulumatkoille ja lapsien nukutustuokioihin: mennyt viikko oli ehkä monellakin tapaa uuvuttava, mutta nukkumatti kiersi tämän kirjan lukijan kaukaa!

Ruumiittomat on lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna hiivatin hieno yhdistelmä erilaisia kauhunovelleja: on historiallista, on scifihtävää, on romantiikkavivahdetta ja yksi aivokasvainkin, joka sai tämän lukijan irvistelemään koko kesän kestäneen aivokasvaintaistelun jäljiltä. On jotenkin huimaavaa huomata, että periaatteessa saman genren, ts. kauhukirjallisuuden, sisään mahtuu näin paljon kaikkea erilaista, suorastaan erilaisia genrejä, joista osa iskee ja osa, noh, ei.

Novellimallinen kauhukirjallisuus taitaa olla paras vaihtoehto kaltaiselleni kauhua kavahtavalle lukijalle. Vaikka Ruumiittomissakin jokainen tarina sinällään on pelottava, kuten kummitusjutun kuuluukin, ei tunnelma pääse rakentumaan aivan niin kammottaviin mittoihin kuin romaanissa. Vaikka kirjaa lukiessa syke nousi ja niskakarvat pörhistyivät, purkautui jännitys aina välillä ja tunnelma tasaantui.

Vaikka Ruumiittomat onkin sisältönsä silkan sekalaisuuden vuoksi ihastuttavan virkistävä lukukokemus, on aavetarinoissa selvästi yhdistäviäkin tekijöitä. Jäin itse miettimään, tapahtuuko näitä paranormaaleja kokemuksia ylipäätään sellaisille perusonnellisille ihmisille. Tai uskon asiahan se puhtaasti taitaa olla, tapahtuuko niitä ylipäätään, mutta ehkä tiedätte, mitä ajan takaa. Onko kauhugenren kirjoittamaton sääntö, että ihmisen täytyy olla kokenut jonkinlainen trauma ollakseen jollain tapaa tarpeeksi herkkä kohtaamaan yliluonnollisen? 

Kuten usein antologioita tai ylipäätään kokoelmia lukiessani, olen taas kerran täysin kykenemätön nimeämään suosikkinovelliani Ruumiittomista. Erityisesti mieleeni painui neljä novellia, vaikka käytännössä jokaisesta kirjaan valikoituneesta pidin. Maria Carolen "Ruusunnuppuni, kaikkeni" oli jännittävä kuvaus kuolemanjälkeisestä tietoisuudesta. Minna Roinisen "Vielä yhdet jäähyväiset" leikitteli järjen ja järjettömyyden yliluonnollisuuden suhteella. Taru Luotolan "Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa" oli jollain tapaa ihastuttavan perinteinen kummitustarina. Heikki Nevalan "Syyllisyyden varjot" hurmasi murteellisella ja arkaistisella kielenkäytöllään ja ylipäätään historiallisuudellaan.

Lopputulemana voisi siis ehkä todeta Ruumiittomien olevan mukavan pelottava novellikokoelma, joka on tyyliltään vaihteleva, mutta laadultaan tasaisen tappavan hyvä.

Tiivistettynä
Kuka:
Nevala, Heikki, Nupponen, Anni & Shuntila, Simo (toim.)
Mitä: Ruumiittomat: suomalaisia aavenovelleja (Osuuskumma, 2014)
Tuomio: 4/5 – Monipuolisuudessaan mainiota laatukauhua neljäntoista novellin verran.

5. syyskuuta 2016

King: Tervetuloa Joylandiin


Jo alkuvuodessa päälle pätkähtänyt lukujumi on pieniä poikkeuksi lukuunottamatta pitänyt pintansa, ja taannoin eksyessäni puolinukuksissa (kirjaimellisesti, astuin keskustassa väärään bussiin, vaikka olen asunut nykyisellä kotikonnullani jo neljä vuotta ja tänne kulkee kaksi bussia...) kirjastoon nappasin mukaani nipun ohuenpuoleisia teoksia, josko saisin edes Goodreadsin laskurin näyttämään vähän paremmalta. Yksi näistä teoksista oli Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin.

Minä en ole kauhukirjallisuuden ylin ystävä. Pidän sellaisesta hiukan hirvittävästä pehmokauhusta, mutta ihan kunnolla genreä edustavan kirjallisuuden kierrän kaukaa vihkivettä ja valkosipulimurskaa vihmoen. Joskus asia oli toisin, mutta kun aivan liian pienenä alakoululaisena otin ja luin Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini provosoituneena vanhemman serkkuni "Etkä varmaan uskalla!"-lällättelystä, käänsin kelkkani ja tällä tiellä olen pysynyt. Stephen Kingiin uskalsin koskea uudemman kerran vasta viitisentoista vuotta myöhemmin, ja silloinkin luettavana oli 11/22/63 eikä mikään oikeasti kauhuelementtejä sisältävä teos.

Tätä taustaa vasten olen ehkä hieman jäävi arvioimaan Joylandia osana Kingin tuotantoa. Useampi tuttava ja toveri nimittäin ilmoitti minulle sangen suoraan, että kirja on Kingiksi kuraa ja hädin tuskin lukemisen tai painamisen väärtti. Oma mielipiteeni oli kuitenkin eriävä. Minä ihan oikeasti pidin tästä kirjasta, enkä lainkaan vähän. Kauhukirjallisuudeksi en sitä kyllä lokeroisi, vaikka sellaisesta hyllystä se kirjastossakin oli, vaan pikemminkin ehkä dekkariksi, jossa on pieniä yliluonnollisehkoja piirteitä.

Päähenkilö, Devin Jones, saa jollain tapaa sympatiani, vaikkakin ehkä vähän sellaisella nenänvartta pitkin hymähdetyllä paatoksella: nykyään lähinnä naureskelen muistolle 21-vuotiaasta minusta, ja Jonesyn ikäluokkaan kuuluvat, minua kymmenkunta vuotta nuoremmat opiskelutoveritkin herättävät lähinnä äidillisiä tunteita. Samassa iässä (tai vähän nuorempanakin, mutta kuitenkin) kirjoitin ylioppilasaineen otsikolla "Mitä olen oppinut rakkaudesta kirjallisuutta lukemalla" tai jotain sinnepäin. Sain eximian. Nykyään tekstin muistelu nostattaa poskilleni häpeän punan. Kyllä vain, King osaa kuvailla nuoruuden mustavalkoista idealismia ja suoranaista naivismia uskottavasti, vaikka nykyajassa Joylandin vuosiaan muisteleva Devin kyllä kylvääkin sarkasmiaan ahkerasti muistellessaan hädin tuskin aikuistunutta itseään. Jep, osui ja upposi, tutulta kuulostaa!

Kingin ihmiskuvaus onkin kirjan ehdottomasti parasta antia. Vanhanajan tivolielämä on sekin toki kiehtovaa, vaikka ei se aivan yhtä jännittävää ole kuin nykyään, kun delfiinitkin lentävät! Itse juoni tuntuu välillä vähän pinnalliselta, ja Devinin riutuminen ensirakkauden romahdettua oli ehkä vähän jopa kliseistä – ja samalla vähän pinnallista. "Nyyh, tyttö jätti, en syö ja kuuntelen masentavaa musiikkia. Onneksi voin tehdä töitä, jee!" Toisaalta koko Wendy-kuvio tuntui ajoittain sen verran turhalta, että olisin ehkä ollut kolminkerroin närkästynyt, mikäli sitä olisi pidempään ja suuremmalla intensiteetillä vatvottu.

Kirjan kauhuelementit löytää lähinnä suurennuslasin kanssa tihrustamalla. On kummitustaloon tapettu nuori nainen, jota Devin itse ei tosin koskaan näe, ja tämän yhä karkuteillä oleva murhaaja. On ennustajaeukko – madame Fortuna, kuinkas muuten! – kristallipalloonsa katselemassa ja kämmenestä lukemassa, joskus jopa ennustuksissaan oikeaan osuen. Sama lahja on suotu pikkupojalle, Mikelle, joka nousee kirjan jälkimmäisellä puoliskolla tärkeään rooliin. Mutta että kauhukirja? Ei, kuten sanoin, ei minusta. Yliluonnollista dekkaria korkeintaan, ja sen dekkarinkin kanssa oli ehkä vähän niin ja näin: arvasin syyllisen varsin varhaisessa vaiheessa, koska kaikki muut ratkaisut olisivat olleet juonen kannalta epätyydyttäviä.

Kirja sijoittuu vuoteen 1973, mutta tätä en oikein osannut mieltää sitä lukiessani. Joku toinen saattaisi havaita ajankuvauksen paremmin, minulta se meni pitkälti ohi. Näinköhän seuraava Kingin teos, joka näppeihini päätyy, sijoittuu sitten vuoteen 1983? Hih! Sen saattaisin nimittäin näiden kahden lukemani perusteella uskaltaa ja jopa haluta lukea.

Tiivistettynä
Kuka:
King, Stephen
Mitä: Tervetuloa Joylandiin (Tammi, 2015)
Alkuteos: Joyland (2013)
Suomennos: Kristiina Vaara
Tuomio: 4/5 – Vangitseva kertomus, jossa vuorottelevat nuoruuden naiivisuus ja keski-iän sarkastisuus. Kirjastoluokastaan huolimatta pikemmin dekkari kuin kauhua.

P.S. En usko, että se vanhempi serkku oikeasti koskaan varsinaisesti lällätteli. Kilpailunhaluisena pikku-Tiinana vain otin kaiken hiukankin haasteelta haiskahtavan tosissani. ;)