26. marraskuuta 2016

Baer: He olivat natseja


Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka:
Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale

16. marraskuuta 2016

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa


Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

7. marraskuuta 2016

Statovci: Tiranan sydän


Pari syksyä sitten kirjablogistania ja ylipäätään koko Suomenmaan kirjaihmiskunta puhui Pajtim Statovcista ja hänen esikoisteoksestaan. Niin sitä sitten muuan tonttuileva bloggarikin päätyi ikään kuin ryhmäpaineen vuoksi lukemaan Kissani Jugoslavian eikä häpeäkseen pitänyt siitä niin paljon kuin olisi ehkä kuulunut. Statovcin kieli oli upeaa, kirja tematiikaltaan mielenkiintoinen ja ajankohtainen, juoni mukaansatempaava ja symboliikkaa vilisi enemmän kuin kroonisesti univajeisen kotiäidin aivo pystyi käsittämäänkään. Tajusin, että kirja on hieno ja upea, mutta se ei vain iskenyt minun kirjallisiin makunystyröihini niissä määrin kuin olisin toivonut.

Tätä taustaa vasten saatatte ymmärtää, miksi en oikein ollut varma, tahdonko lukea tänä syksynä ilmestyneen Tiranan sydämen. Pelkäsin kokevani itseni taas jollain tapaa hitaaksi ja hölmöksi, jos en pitäisikään kirjasta. En kuitenkaan malttanut jättää kirjaa lukemattakaan, kun se niin viekoittelevasti minuun lähikirjaston vippihyllystä kerran katseli. Kirja pääsi messumatkalukemiseksi, ja ahmaisinkin sen kokonaan perjantain aikana, junan penkillä ja hotellin sängyllä.

Statovcin kieli on yhtä huumaavaa kuin aiemminkin. Kirjan keskiössä tai ainakin sen lähistöllä tuntuu olevan seksuaalinen identiteetti samoin kuin sukupuoli-identiteetti, kuten viime kerrallakin, joskin tällä kertaa "pelkkää" homoseksuaalisuutta vähän monimutkaisemmin lähestyttynä. En vieläkään oikein tiedä, miten aiheen käsittelyyn suhtautua, sillä koen sen joissain määrin niin äärimmäisen henkilökohtaiseksi vaikka toisaalta aiheen ääneen (tai kirjallisesti, tietänette tarkoitukseni) käsittelyn tärkeydenkin ymmärrän. Kissani Jugoslaviaa lukiessani muistan kokeneeni oloni kiusaantuneeksi enkä tunteelta aivan välttynyt tälläkään kertaa. Tämä toki on vain oman, äärimmäiseen introverttiyteen taipuvaisen päänuppini ongelma. Mukana on voimakkaasti myös kansallisen identiteetin, sen merkityksen ja puutteen pohdintaa: kirjan päähenkilö vaihtaa kansalaisuuttaan (ja sukupuoltaan) niin luontevasti ja sujuvasti, että sitä jää väkisinkin vähän pohtimaan, miten typerää niitä onkaan pitää millään tapaa luotettavina lokerointiperusteina.

Tiranan sydämen keskiössä on kaksi nuorta... niin, tekisi mieleni sanoa heitä albaanipojiksi, mutta koska kansallisuus ja sukupuoli ovat tulkintoja, pitäisi ehkä jättää sanomatta. Bujar ja Agim tulevat erilaisista perheistä, ja muun muassa perhedynamiikan avulla Statovci kertoo albaanikulttuurista ja sen vivahteista sekä tietenkin Albanian historiasta uskomattoman paljon. Jollain tapaa toivon, että olisin lukenut kirjan jo vuosi sitten. Siitä olisi oikeasti ollut apua albaanitaustaisten maahanmuuttajien kanssa toimiessa.

Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kirjan päähenkilöä. Kirjan alussa minäkertojana on Bujar. Vanhempi minäkertoja vaikuttaa kuitenkin enemmän Agimilta. Aloin epäillä Statovcin yrittävän vetää maton jalkojeni alta enkä malttanut laskea kirjaa käsistäni odottaessani vahvistusta tai torppausta teorialleni. Viimeisille sivuille asti kirjailija jaksoi minua johdattaa ennen kuin paljasti, mitä vuosia sitten tapahtui. Voi ihme, miten minä tykkään näistä kirjoista, jotka vievät minua kuin pässiä narussa!

Tiranan sydän ei ollut mukana, kun tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita julkaistiin. Minä myönnän pettyneeni. Pidin Tiranan sydämestä enemmän kuin Kissani Jugoslaviasta, joka tosin sekään ei ollut ehdokkaana isoa Ähvää saamaan. Ehkä juuri tämän vuoksi pidin selviönä Tiranan sydämen ehdokkuutta. Oli niin tai näin, minusta Tiranan sydän on yksi tämän vuoden hienoimpia suomalaisia kirjoja, vaikka se ei aivan totaalisesti omaan kirjamakuuni istunutkaan. Tällaisessa tilanteessa sitä muuten pohtii tosissaan, onko mitään järkeä kirjoittaa subjektiivista kirjablogia ja vielä pisteyttää lukemiaan kirjoja subjektiivisten lasiensa läpi tihrustellen. Kun käsissä on Oikeasti Hieno Kirja ja sen tajuaa omien tylsien mieltymystensä läpikin, on aika nihkeää laittaa tuomioksi 4/5, mutta eipä sitä systeemistään oikein horjuakaan malttaisi. Ehkäpä vuodenvaihteessa jätän nuo arvosanat lopullisesti Goodreadsiin.

Tiivistettynä
Kuka:
Statovci, Pajtim
Mitä: Tiranan sydän (Otava, 2016)
Tuomio: 4/5 – Vangitsevaa kielenkäyttöä ja kerrontaa. Yksi tämän vuoden suomalaisista kirjallisista Tapauksista isolla alkukirjaimella.

2. marraskuuta 2016

Okklumeus-lukuhaasteen yhteenveto


Maanantai-iltana, kurpitsajuhlan eli Halloweenin kunniaksi oli viimeinen tilaisuus osallistua tammikuussa Alan Rickmanin muistoksi julistamaani Okklumeus-lukuhaasteeseen. Lupasin toimittaa yhteenvetopostauksen seuraavana päivänä, vähän niin kuin Dumbledore Harryn Dursleyn perheen ovelle, mutta blogin ajastustoiminto paitsi petti minut myös söi 75% koontimerkinnästä. Ei parane käyttää Bloggeria useammalla laitteella näemmä. Nyt on koontipostaus kuitenkin uudelleen koottu.

Olen selvyyden vuoksi ottanut mukaan vain blogit, joissa on ilmestynyt jonkinlainen koontipostaus tai vastaava nimeämääni päivämäärään (31.10.) mennessä, kuten haasteen aloituspostauksessa yritin osallistujia velvoittaa. Olen perusluonteeltani vähän turhankin höveli, mutta osallistujien määrän vuoksi olisi vähän kohtuutonta olettaa, että selaan käytännössä koko vuoden merkinnät läpi Pottereita metsästäen, eikö? (Käytin kuitenkin googlea ja blogin mahdollista hakutoimintoa yrittäessäni haalia mahdollisimman monta osallistujaa mukaan.)

Osallistujia näillä ehkä vähäsen mielivaltaisilla kriteereillä oli hienot kuusitoista (16), vaikka ehtoisa emäntä unohtikin muistutella haasteen loppumisesta. Yhteensä he (te!) lukivat kahdeksankymmentäkolme Potter-verseen lukeutuvaa kirjaa. Aika huippusaavutus, kuulkaa! Luetuimman teoksen pystin jakavat (J. K. Rowlingin) Harry Potter ja salaisuuksien kammio sekä Harry Potter ja Azkabanin vanki, jotka luki seitsemän lukijaa kumpaisenkin. Kuuden osallistujan listalta löytyi Harry Potter ja viisasten kivi sekä Harry Potter ja liekehtivä pikari. Mikäli yhdistetään erikieliset Potter-versiot – niitä kun luettiin suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi – kiilaa liekehtivä pikari jaetulle ykkössijalle kahden jo mainitun kirjan kanssa.

Kaikkiaan osallistujat lukivat seuraavat kirjat:

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi 
J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki 
J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari 
J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta 
J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi 
J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset 

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher’s Stone 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Goblet of Fire 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Order of Phoenix 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince 
J. K. Rowling: Harry Potter and the Deathly Hallows 

J. K. Rowling: Harry Potter och Fenixorden

J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter and the Cursed Child 

J. K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
J. K. Rowling: Huispaus kautta aikojen 
J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat 
J. K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Heroism, Hardships and Dangerous Hobbies
J. K. Rowling: Short Stories from Hogwarts of Power, Politics and Pesky Poltergeists 
J. K. Rowling: Siuntio Silosäkeen tarinat 

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja Posityyhtynen 
Brian Sibley: Harry Potter – Suuri velhouskirja
Jody Revenson: Harry Potter – Suuri hahmokirja 
Tomi Kontio, Heta Mulari, Riitta Oittinen, Jari Sinkkonen & Sisko Ylimartimo: Kuka Harry Potter? Avain fantasian maailmaan

Haastepostauksessa nimesin seuraavat lukutasot osallistujien tavoiteltaviksi. Tulokset jakautuivat lopulta varsin tasaisesti, joskin niin, ettei ankeuttajia ollut lainkaan.

0 kirjaa: Ankeuttaja. (Ankeuttajat eivät osallistu arvontaan.)
1 kirja: Jästi.
2 kirjaa: Surkki.
3 kirjaa: Kotitonttu.
4 kirjaa: Huispaaja.
5 kirjaa: Aurori.
6 kirjaa: Albuksen kaartilainen,
7 kirjaa: Tylypahkan rehtori.
8 kirjaa tai enemmän: Taikaministeri

Kahdeksan kirjan Taikaministerejä (joille nostan lajitteluhattuani!) oli upeat neljä kappaletta, mutta pisimmän korren vei Tuntematon lukija -blogin Hande neljällätoista (14!!!) luetulla kirjallaan. Onnea, Hande!


Kuten haastehommiin kuuluu, lupasin arpoa pienen palkinnon. Kutsukaa minua mielikuvituksettomaksi, mutta olen niin poskettoman rakastunut näihin Jim Kayn kuvittamiin Potter-kirjoihin, etten malta olla arpomatta mitään muutakaan. Kokosin osallistuneet blogit Excel-taulukkoon ja annoin random.orgin arpoa voittajan. Botti Fortuna suosi tällä kertaa Kiaa Luetaanko tämä? -kirjablogista. Onnea, onnea, onnea! (Voittajalle lähtee aivan näillä hetkillä viesti matkaan. Mikäli hänellä sattumoisin on jo kyseinen mestariteos, saa hän kirjan arvon edestä lahjakorttikoodia valitsemaansa kirjakauppaan.)

Kiitos kaunis teille kaikille osallistuneille velhoille ja noidille. Oli ilo olla emäntänänne ja seurata etenemistänne, vaikka kommentoinnissa olinkin kelvoton.

Anekdoottiluonteisesti todettakoon, että itse osallistuin haasteeseen puolellatoista kirjalla. Luin kesällä uudenkarhean Harry Potter and the Cursed Childin, ja loppukevään ja alkukesän aikana luin esikoiselleni, silloin juuri kuusi vuotta täyttäneelle Martille juurikin Jim Kayn kuvittaman version Harry Potterista ja viisasten kivestä vakaana tarkoituksenani herättää henkiin Kääpiökirjabloggarin karjahduksia -nimellä kulkenut blogini lastenkirjaosio, jossa lapseni sanelivat blogitekstin. Martti kuitenkin sairastui kesällä vakavasti, ja vaikka hänet TAYS:ssa hoidettiin upeasti lähes entistäkin ehommaksi, oli Potterin poijaan ensimmäinen kouluvuosi yksi niistä (Luojan kiitos ainoista!) asioista, jotka kraniotomia häneltä vei. Aloitimme uusintakierroksen sädehoitojakson päätyttyä syyskuussa ja tänään isimies ja Martti saivat Harryn lajiteltua Rohkelikkoon, kun minä nukutin pikkusiskoja. 

Mutta niin! Tämän merkinnän oli tarkoitus ilmestyä jo eilen, ja tänään oli tarkoitus muistella vielä vähän viime viikonlopun upeita Helsingin Kirjamessuja. Joudutte kuitenkin odottamaan messumuisteloita vielä huomiseen, sillä bloggaria laiskottaa bloggarin herätyskello pärähtää soimaan armottomasti seitsemän tunnin kuluttua. Huomiseen siis!