16. marraskuuta 2016

Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa


Ei mennyt montaakaan viikkoa siitä, kun sain Flavia de Luce -sarjan neljännen osan luettua, kun viides jo huhuili nimeäni kirjastossa. Koska itsehillintäni on lähes olematonta, raahasin kirjan mukanani kotiin, vaikka tiesin, että samalla viikolla alkavat Helsingin Kirjamessut sotkisivat lukusuunnitelmani täysin. Ikioptimistina kuvittelin pysyväni messuille määräämässäni kahden (2!) kirjan ostossuunnitelmassa ja otin siksi Loppusoinnun kaiun kalmistossa matkalukemiseksi yhdessä Pajtim Statovcin hienon Tiranan sydämen lisäksi. Kyllähän minä Flavian uusimpia seikkailuja reissussa sitten luinkin. Kotimatkalla yhdeksäntoista messuostoksen kuumotellessa erinäisissä kantovälineissä.

Alan Bradley on Flaviansa kanssa vienyt minua lukukokemuksesta ja -tunnelmista toisiin ja kolmansiinkin. Tartuin sarjaan sen toisesta osasta ja olin lopettaa sen seuraamisen kolmanteen osaan, joka ei kerta kaikkiaan vain onnistunut viemään minua mukanaan samalla tavalla kuin edellinen. Neljäs osa joulu- ja Hollywood-teemoinen sen sijaan kiehtoi minua silmittömästi ja Loppusoinnun kaiku kalmistossa jopa ylitti sen. Johtuneeko bloggarin muinaisista suunnitelmista ryhtyä kanttoriksi vai yleisestä kirkkofiksaatiosta, mutta tämä taitaa olla Flavia-kirjoista suosikkini!

Jollain tapaa Loppusoinnun kaiku kalmistossa on aivan erilainen kirja kuin sarjan edeltävät osat. Ensinnäkin kalmo löytyy jo sivulla 45, kun yleensä rikoksen tapahtumista (tai vainajan löytymistä) on saanut varrota kolminkertaiselle sivuluvulle saakka. Toisekseen ilmassa on lopullisuuden, jonkinlaisen tuomion varjo: de Lucen perheen taloudelliset vaikeudet ylittävät tietynlaisen lakipisteen, mistä seuraa omat kommervenkkinsä. Flavia siskoineen joutuu pohtimaan suhteitaan paitsi toisiinsa myös ympäristöönsä. Kaukaisuudessa kumuavat hääkellotkin (joskin ne peittyvät sanomakellojen alle), vaan kenelle?

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa dekkarisarjasta spoilaamatta sen tapahtumia.

Kirjan cliffhanger-lopetus oli hurja ja sai minut kananlihalle. Enpä osannut moista odottaa! Uumoilin edellistä osaa lukiessani, että tähän hahmoon ja juonenkäänteeseen ylipäätään liittyisi jotain enemmänkin, ja nyt en millään malttaisi olla googlaamatta, mitä seuraavassa osassa tapahtuu!

Yritän kuitenkin hillitä itseni, sillä Bradley on taas kietonut minut Flavian lumoihin niin, että aloin jo raivata sarjalle tilaa omasta hyllystäni. Flavian negatiivisien puolien ilmaantuminen kirjoihin on mielenkiintoinen seikka, sillä kertojanahan on Flavia itse! Jos minä kirjoittaisin omista seikkailuistani (jos minulla siis ylipäätään olisi seikkailuja), en ehkä ihan hirveän isoa numeroa tekisi vaikkapa omasta potentiaalisesta ylemmyydentunnostani ja aristokraattisesta mielenmaisemastani tai siitä, miten löin vanhaa naista kasvoihin (vaikkakin perustellusti). Flavian omin sanoin: "Voi olla, etten ole ihmisenä niin miellyttävä kuin haluaisin ajatella, sillä minun on myönnettävä, että sain yllättäen [tästä sensuroin nimen pois] lyömisestä runsaasti mielihyvää." (s. 364) Minusta on aika aikuismaista esiteini-ikäiseltä salapoliisittarelta myöntää moinen.

Jäin kirjan loputtua pohtimaan taas sitä, onko Harriet ehkä sittenkin lavastanut kuolemansa ja marssii seuraavassa kirjassa Buckshaw'iin ja laittaa kaiken järjestykseen Flavian hahmon viehätyksen takana sen kertakaikkinen absurdius ja epärealistisuus. Tietenkään tavallisista alakoulun yläluokkalaisista ei ehkä saisi kovin jännittäviä dekkareita aikaan. Itse olin ainakin sen sortin uuvatti Flavian iässä, ettei hiljaa tosikaan! Puhutteleeko Flavia sitä osaa lukijasta, johon Neiti Etsivä vähintäänkin mielikuvituksellisine seikkailuineenkin tarttui? Minä luin Nancy Drew'n seikkailuista alle kymmenvuotiaana, ja kaikesta naiiviudestani ja uuvattiudestani huolimatta olin koko ajan hyvin selvillä siitä, miten mielikuvituksellisia seikkailut olivat. (Tässä kohtaa "mielikuvituksellinen" on "realistisen" vastakohta. Blogg. huom.)

Ei, kuulkaa, sillä ei ole lopulta mitään väliä. Bradley kirjoittaa niin miellyttävää ja viihdyttävää rikoskikkailukirjallisuutta, että en ryhdy analysoimaan lukunautintoa itseltäni pilalle. Tyydyn vain toteamaan, että tässä on hieno dekkarisarja ja hieno salapoliisitar, joka tuo jollain tasolla mieleeni vanhemman tyttäreni, joskin toivon, että hänestä kasvaa vähän ns. kiltimpi ja vähemmän seikkailunhaluinen lapsi kuin Flaviasta.

Tiivistettynä
Kuka:
Bradley, Alan
Mitä: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)
Alkuteos: Speaking from Among the Bones (2013)
Suomennos: Maija Heikinheimo
Tuomio: 4/5 – Flavia on ehkä uusi lempidekkarihahmoni, ei sille mitään voi. Aikuisten Neiti Etsivä -kirjallisuus iskee, viihdyttää ja kiehtoo, vaikka aivojen rationaalinen puoli välillä vastalauseita huuteleekin. Ei siitä aina tarvitse välittää.

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa ovat suomennettuina ilmestyneet seuraavat kirjat:
Piiraan maku makea (Bazar, 2014)
Kuolema ei ole lastenleikkiä (Bazar, 2014)
Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Bazar, 2015)
Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016)
Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016)

P.S. Vieläkö kehtaa postata Kirjamessu-tunnelmiaan, vaikka messuista on melkein kuukausi...? Vähän on blogi jäänyt vähälle huomiolle, juu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti