31. joulukuuta 2016

Pettersen: Mahti


Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanovat viisaat. Sanonta ei päde loputtoman pitkältä tuntuneeseen vuoteen 2016, mutta Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaan valitettavasti kyllä. Odininlapsi vei minua reilu vuosi sitten kuin sitä kuuluisaa pässiä narussa ja Mätä tämän vuoden alkupuoliskolla sai pääni vieläkin enemmän pyörälle - tosin vain positiivisella tavalla. Mahdin ostin Helsingin Kirjamessuilta ja kipaisin siihen ihanalta Siriltä signeerauksenkin. Valitettavasti messujen jälkeen arki ajoi täysperävaunuineen ylitseni mennen tullen, ja kirjaa pääsin lukemaan vasta varsin myöhään messujen jälkeen. Blogauskin on ollut pitkään luonnosasteella, kun päivän tunnit eivät vain tunnu riittävän kaikkialle.

Tämä teksti ei sisällä kriittisiä juonipaljastuksia uusimmasta kirjasta, mutta kahta aiempaa en voi luvata olla spoilaamatta. Mikäli Odininlapsi ja Mätä eivät ole vielä tuttuja, suosittelen harkitsemaan kahdesti tai vaikka neljästi lukemisen jatkamisen mielekkyyttä.

Siinä missä Mätä sijoittui tutumpiin ulottuvuuksiin, heittää Mahti lukijan kahtaalle: Hirkan kanssa kammottujen sokeiden - tai umpireiden - keskelle ja Rimen kanssa valtataistelun keskelle. Draamaa, Suuria Juonenkäänteitä isoilla alkukirjaimilla ja yllätyksiä piisaa kautta linjan, mutta jotain tuttua ja turvallistakin: Hirka on edelleen Hirka, kaikessa sympaattisuudessaan ja tolkuttomassa turhauttavuudessaan, vaikka nyt tiedämmekin, että hänen syntyperänsä ei olekaan aivan niin simppeli kuin alkujaan ajateltiin. Eipä se silti kovin yksinkertainen silloinkaan ollut, mutta kuitenkin.

Kirjassa vilisee mielenkiintoista tematiikkaa. Umpireiden tunnekylmyys tuntuu nyky-yhteiskunnan koventuneessa arvomaailmassa  valitettavan tutulta teemalta, ja inhimillisyytensä ja, noh, epäinhimillisyytensä rajalla tasapainoilevan Hirkan tuskailusta voi sitä kautta johtaa yhtä jos toistakin omasta elämästä tuttua huttua. Ekologiset arvot ja luonnonvarojen käytön ja jakamisen kaltaiset aiheet vilisevät tekstissä hädin tuskin pinnan alla: Pettersen ehkä kirjoittaa "mahdista", mutta jos minun kaltaiseni kroonisesti univelkainen otuskin onnistuu tämän lukemaan rivien välistä, ei se kovin hyvin kätketty voi olla. Mikäpä sen mukavampaa, kuin reaalimaailman ongelmia käsittelevä fantasiakirja! (Älkäämme tässä yhteydessä takertuko siihen, että niinhän ne kaikki taitavat tehdä.) 

Rime hahmona jäi kaivelemaan minua. Olen ehkä liian vanha ja kyyninen lukija, mutta en vain jaksa ymmärtää Hirkan viehätystä häneen: minua Rime ärsyttää. Vaikka toivoin lukiessani onnellista, kaikkia osapuolia tyydyttävää loppua, draamanjanoinen ja kyyninen puoli minusta heilutteli pientä viiriä, joka kannusti Rimeä potkaisemaan tyhjää vaikka sitten uhraamalla itsensä Hirkan puolesta. Lopulta kirjan loppuratkaisu ei yllättänyt minua millään muotoa, joskaan en arvannut, miten siihen päädyttäisiin.

Mitä Hirkaan tulee, no joo. Hirka on hienosti kirjoitettu, monivivahteinen hahmo, jolla on edellytyksiä vaikka mihin niin kirjan sisällä kuin ulkokirjallisestikin. Minä en kuitenkaan aivan täysin onnistu hänestä pitämään: minulle Hirka on liian täydellinen, liian hyvä ja jalo. Yksi puoli minusta tahtoo lukea juuri tällaisia (fantasia)kirjoja, joiden päähenkilö on vahva ja määrätietoinen nainen, joka ei kaihda keinoja suojellakseen rakkaitaan ja päästäkseen oikeaksi näkemäänsä lopputulokseen. Ehkä tässä puskee pintaan taas tämän nimenomaisen lukijan ikä, kyynisyys ja kaikki muu sellainen epämääräinen. Kulunut vuosi on ollut äärimmäisen rankka, ja jollain lapsellisella tavalla otan itseeni siitä, että joku, kuka tahansa selviää suuren paineen ja epätoivoisten tulevaisuudennäkymien alla paremmin kuin itse selvisin. Olin itse välillä kirjaimellisestikin polvillani oman henkilökohtaisen kriisini edessä, vaikka Hirka-plikka se vain porskutti eteenpäin kuolleenakin. (Umpirejahan kutsutaan kuolleina syntyneiksi. Lisäksi edellisessä virkkeessä on pieni viittaus yhteen Mahdin vaikuttavimmista kohtauksista, mutta sitä älköön spoileriksi laskettako.) Oli niin tai näin, juuri tällaisia sankarittaria, yli-inhimillisyydessäänkin inhimillisiä, mahdottomienkin esteiden edessä hammasta purren vahvoja tahdon tyttärieni (ja miksei poikanikin) vähän isompana fanittavan.

Eikä kritisointini tarkoitus ole kuitenkaan ilmaista, ettenkö olisi pitänyt Mahdista tai Korpinkehistä. Päinvastoin. Harvoin kirjasarja saa minut niin lumoihinsa kuin tämä nimenomainen trilogia. En kuitenkaan osaa eritellä syitä sille. Pidän kirjan henkilöistä, mutta en rakasta heitä ehdoitta. Pidän kirjan juonesta, mutta jotkin osat siitäkin tuntuvat vähän turhilta. Siri Petterseniä fanitan ilman epäluuloja ja epäuskon hetkiä, mutta en kai sitäkään tekisi, elleivät hänen kirjansa olisi tehneet minuun sellaista (tällaista!) vaikutusta. Tiedä häntä, motiivini ja perusteluni jäävät ehkä ikuiseksi arvoitukseksi myös itseltäni, mutta upea kirjasarja tämä on.

Pettersen on luonut hienon ja monivivahteisen fantasiamaailman, josta en tahtoisi millään päästää irti. Helsingin Kirjamessuilla tiedustelin ohimennen, aikooko hän ehkä tehdä jkrowlingit ja palata vielä Yminmaahan vaikka sitten vuosikymmenen kuluttua: "Jeg kan vente!", kyllä minä odotan. Sitä Pettersen ei valitettavasti luvannut, vaikka vihjaili vähän meneillä olevasta kirjoitusprojektistaan, joka jollain tapaa liippaa Korpinkehät-trilogiaa, vaikka itsenäinen onkin. Niin, ja ovathan Hirka, Rime ja muut pääsemässä valkokankaallekin, eli lopullisia jäähyväisiä ei Mahdin takakannen edessäkään tarvitse vielä jättää. 

Tiivistettynä:
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Mahti (Jalava, 2016)
Alkuteos: Evna (2015)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5  – En osaa tarpeeksi ylistyssanoja kuvatakseni täysin lukukokemustani. Järisyttävä ja tärisyttävä lopetus kertakaikkisen silmittömän hienolle kirjasarjalle. 

P.S. Kuluneen vuoden summauspostaus on luvassa ehkäpä vielä tänään, vaikka pari merkintää vielä rästissä onkin. 

27. joulukuuta 2016

Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945


Ensimmäinen ajatus Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoista on varmasti monella, että nuo päiväkirjat ovat varmaan varsin lyhyitä: eihän Ruotsi sotinut toisessa maailmansodassa! Vähän ehkä lähetti vapaaehtoisia sinne tänne ja Hitlerin Saksalle antoi materiaa ja materiaaleja, hiukan läpikulkuoikeuksiakin, mutta eihän se nyt sotaa ole. Minä opiskelin villissä nuoruudessani pohjoismaisia kieliä Tampereen yliopistolla ja tapaan ajatella olevani Ruotsin historiasta kohtuullisen hyvin perillä. Tässä kohtaa on kuitenkin olla möllöttänyt aukko. Toinen maailmansota nimittäin vaikutti Ruotsiin varsin paljon: itsestäänselvän pelon lisäksi ruotsalaisten arkea leimasivat säännöstely ja liikekannallepano. Jälkimmäinen ei liene mikään ihme, kun miettii, mitä Ruotsin ympärillä tapahtui. Saksa marssi läpi Tanskan ja Norjan napaten molemmat oman lippunsa alle, itäpuolen tapahtumat me suomalaiset tunnemme varsin hyvin. Mitä säännöstelyyn tulee, on se selvästi vaikeuttanut taloudenpitoa, mutta varsin runsailta kuulostavat Lindgrenin perheen kattaukset...

Sotapäiväkirjojen aikaan Lindgren työsti esikoiskirjaansa ja työskenteli Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Lindgren kertoo päiväkirjoissaan varsin avoimesti kirjeissä esiintyneistä tiedoista ja siteeraa ja mukailee niitä pitkiä pätkiä. Nykyisessä vaitiolovelvollisuuksien kulttuurissa tuo tuntuu vähintäänkin oudolta, vaikka Lindgren olisikin tarkoittanut Sotapäiväkirjat yksityisiksi. Sosiaali- ja terveysalaa opiskelevana ja siellä satunnaisia keikkatöitä heittävänä en tahdo tai uskalla kirjoittaa edes omaan päiväkirjaani pidempiä pätkiä työpäivistäni: satunnaisia anekdootteja, joista potilasta tai asiakasta ei voi millään muotoa tunnistaa korkeintaan. O tempora, o mores, pitää kai tähän todeta.

Kirjaa lukiessa huomaa selvästi lukevansa nimenomaan naisen kirjoittamaa päiväkirjaa. Maailmanhistorian Suurien Tapahtumien ja sodan käänteiden rinnalla kulkee arkipäiväistä huushollausta, lasten sairasteluja, teinin teineilyjä, miehen seikkailuja (Vad för fan, Sture?) - ja ruokaa: ruokalistoja, ruoanlaittoa, tuskailua siitä, että säännöstelyn vuoksi tuotetta X ei ehkä saada jouluksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. En tarkoita tätä mitenkään negatiivisena seikkana. Minä en vielä ole saanut käsiini "sitä toista Lindgren-elämänkertaa" (eli Jens Andersenin kirjaa Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä; WSOY, 2016), joten Sotapäiväkirjojen kautta pääsin vähän sisälle Lindgrenin elämään, joskin vain lyhyeksi ajanjaksoksi.

Ruotsi ei ollutkaan Lindgrenin Sotapäiväkirjojen mukaan syrjässä sodasta, vaan pikemmin kahden tulen välissä: lännessä (ja etelässä ja pohjoisessa) vaanii Hitler, idänpuoleisessa horisontissa häämöttää Stalin. Vaikka Lindgrenin (ja uskoakseni monen aikalaisruotsalaisen) pelko omasta tulevaisuudesta ovat kirjassa suuressa roolissa, eivät ne kuitenkaan nouse pääosaan. Sen paikan vievät naapurikansoja kohtaan koettu empatia ja lähimmäisenrakkaus. Säännöstelystä huolimatta ruotsalaisten pöydät notkuvat sodasta kärsivien Euroopan maiden mittakaavassa, mistä Lindgren kokee jollain kierolla tavalla hurmaavaa syyllisyyttä. 

Tämä itsessään on aiheellinen muistutus siitä, ettei ihmiskunta ole vajaassa vuosisadassa muuttunut mitenkään määrättömästi mihinkään suuntaan. Jollain tasolla tapaan pitää viime vuosisadan alun ihmisiä jollain tapaa naiiveina ja helposti vietävinä, omaan ajatteluun kykenemättöminä ja epäempaattisina. Tällä ajattelumallilla olen selittänyt itselleni muun muassa sitä, että Hitler onnistui Saksassa tekemään, mitä teki. Tänä syystalvena olen saanut jo kaksi muistutusta siitä, miten väärässä olen: Lindgrenin Sotapäiväkirjat ovat niistä toinen, syynä selkeästi omilla aivoillaan ajatteleva ja koko sydämellään tunteva Astrid. Toinen on tietty Katarina Baerin He olivat natseja, jossa natsi-isovanhemmat muuttuvat eläviksi ja ajatteleviksi yksilöiksi, jotka eivät lainkaan sovi siihen sopulimaiseen laumasieluun, jonka olen omassa päässäni luonut.

Lindgren kirjoittaa tarkkanäköisesti maailman tapahtumista. Hän analysoi ja pohtii sodan kulkua paremmin kuin moni ammattilainenkaan. En voi olla ihailematta ja alkamatta taas haaveilla "kunnollisen päiväkirjan" pitämisestä. Toisaalta kai se olisi parempi opetella pitämään edes blogia suunnilleen säännöllisesti. Loppuvuodeksi on luvassa loppukiri!

Tiivistettynä
Kuka: Lindgren, Astrid 
Mitä: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY, 2016)
Alkuteos: Krigsdagböcker 1939-1945 (2015)
Suomennos: Kari Koski
Tiivistettynä: 4/5 – Silmiä avaava kertomus siitä, miten paljon meidän menomme vaikutti puolueettomaan länsinaapuriin.

1. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri - 1. luukku


Tip tap, kuulkaahan, se on taas joulukuun ensimmäinen päivä ja sitä myötä polkaistaan näin juhlallisesti käyntiin kirjablogistanian jo perinteiseksi muotoutunut joulukalenteri, jonka ensimmäistä luukkua tällä hetkellä arvon lukija katselee. Kaikki osallistuvat blogit löytyvät tämän merkinnän lopusta, kunhan sinne saakka päästään.


Jonkinlainen joulukalenteriprojekti alkaa olla omassa blogissanikin jo jonkin sortin perinne. Kuopukseni vauvavuonna (joka tuntuu muinaishistorialta, mutta ei siitä nyt niin kauan taida ollakaan) pidin ihan kokonaisen oman kalenterin Wordpressin puolella. Viime vuonna osallistuin yhteiskalenteriin yhdellä luukulla, ja tänä vuonna saan, kuten sanottua, aloittaa koko kalenterin. Mietin pitkään ja hartaasti, kirjoitanko tähän kuopukseni runojoulukalenterista vai annanko epätoivosta tekohengitystä Kääpiökirjabloggarin karjahduksien nimellä kulkeneelle lasteni sanelemille kirjabloggauksille. Lopullinen valinta oli kuitenkin helponpuoleinen ja sen myötä saan karistaa harteiltani hereetikon viitan: nyt meilläkin luetaan Tatuja ja Patuja, vaikka taannoin päädyin outojen tyyppien elokuvaa katsomaan ilman, että olin ainottakaan kirjaa lukenut. Samalla päivitettäköön lastenkirjaosion nimeä, sillä nykyään karjahtelevia kääpiökirjabloggareita on yhden sijasta kolme: toivottavasti Tonttujoukon huomioita piisaa siis tasaiseen tahtiin jatkossakin!


Kuusivuotias Martti on perheemme Tatu ja Patu -konkari: hänen viimevuotisessa päiväkotiryhmässään luettiin outolalaispoikien seikkailuja ahkerasti, myös jouluaiheinen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Onpa eskarissakin luettu kuulemma ainakin Tatun ja Patun avaruusseikkailua. Martti ei vielä lue itse, mutta nauttii suunnattomasti sanaleikittelyistä, joita tatupatuissa vilisee.

Tässä kirjassa parasta oli kaikki. Se on tosi hauska kirja. Tatu ja Patu menee Veeran luo, mutta vahingossa naapuriin. Sitten niillä menee joulupukki ja joulukuusi ihan sekaisin, ja ne yrittää tehdä kaikki kuusijutut ja koristelut ihan oikeaan ihmisjoulupukkiin! Sitten ne vahingossa varastaa sen tonttulakin ja luulee naapuria tontuksi. Sen jälkeen ne tekee kaikki joulujutut ihan hassusti väärin kovalla kiireellä. Kirja on hyvän pituinen iltasaduksi, jos ei ole ollut kovin rankka päivä eskarissa, mutta muuten se pitää ehkä lukea vaikka puoliksi kahtena iltana. Hyvä kirja viisaille neljän vanhoille ja siitä vanhemmille. Kahden vanhoille ei kannata lukea lainkaan, kun ne ei kumminkaan tajua, vaan häiritsee muita.

Neljävuotiaalle Ainolle Tatut ja Patut ovat vähän uudempi tuttavuus: hän kävi kanssamme elokuvissa ja tunnisti sitä ennenkin hahmot kuvista, mutta (tietääkseni) hän ei ennen ole itse kirjoja lukenut. Kuten elokuvaa katsottaessakin, osa sanaleikeistä meni Ainolta vähän ohi: osan selitin ja osan jätin sikseen, koska rautalangasta vääntämään pysähtyminen on aina vähän tylsää kaikille asianosaisille.

Tatun ja Patun joulukirja on aika pitkä, mutta siinä on paljon kuvia. Eniten hauskaa oli, kun se pinkki tyyppi heilutti käsiä niin-niin-niin nopeasti ja kun ne teki hassusti. Ne kiusasi joulupukkia ja se on tuhmaa. Onneksi ei vartija vienyt niitä ihan putkaan! Emmää enää muista oikein muuta. Kivoja kuvia oli varmaan, monta kuvaa aina sivulla silleen. Lopussa kaikki meni hyvin ja ne söi jouluruokaa ja laittoi yökkärit päälle. 
2,5-vuotias kuopuksemme Maija jaksoi kuunnella Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pätkän sieltä ja toisen täältä. Kuvien tutkimiseen hänkin osallistui innolla, mutta kirja tuntui selvästi olevan vähän haastava. Joko näin tai sitten äitilukija oli liikkeellä epäsuotuisaan aikaan, sillä Mauri Kunnaksista Maija selviää leikiten.

Tossa meidän äiti luki meille kaikille kirjaa. Minä oon kaksi vuotta vanha, en minä jaksa kuunnella isoja kirjoja. Patu ja Patu [sic!] meni kauppaan ja kotiin. Paljon sotkua tuli, voi voi. Äiti varmaan siivoaa. Joulu tuli. Sen pituinen se ja sitten ne meni etelään kaikki.

Heti kättelyssä on äitihenkilön kai myönnettävä, että joo, kyllähän minäkin Tatun ja Patun ihmeellisestä joulusta pidin enkä lainkaan vähän. En osannut odottaa kirjan olevan noinkin sarjakuvamainen ja kuvituspainotteinen, vaan odotin jotain maurikunnasmaista tekstiseinää. (Meillä luetaan paljon Kunnasta, mutta aina välillä äiti ja isä vähän hyppivät kerronnassa...) En ole ollenkaan pahoillani siitä, että olin väärässä: lukemaan opettelevalle ja vasta oppineelle lapselle tämäntyyppinen kirjallisuus on silkkaa parhautta, kuten ensinmainittuun kategoriaan sujahtava eskarilaisesikoisemme osoittaa. Kuvitukseen sinne tänne donrosamaisesti sijoitellut humoristiset yksityiskohdat olivat ääneen luettaessa vähän haastavia: tekstuaalisten hauskuuksien osoittaminen tuntui vähän teennäiseltä, joten jätin osan niistä sinne odottamaan ne itse bongaavia lukijoita. Mainittakoon kuitenkin nyt tässä, että aion vakaasti hankkia keittiöömme purkit, joissa lukee: "TEE" ja "ÄLÄ TEE". Seuraava outolalaispoikien seikkailuista odottava kirja odottaakin kaapin perällä joulupaketointia...

Tiivistettynä
Kuka:
Havukainen, Aino & Toivonen, Sami
Mitä: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu (Otava, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hienoa kotimaista lastenkirjallisuutta, jota olin tähän saakka jostain syystä karttanut luullen sen olevan "isommille" tarkoitettua. Jokaiselle lukijalle löytyi jotain.


Kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuvat tänä vuonna seuraavat blogit. Pyrin päivittämään tai suorastaan korjaamaan listan linkit viemään suoraan kyseisiin luukkuihin kalenterin edetessä.

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Luetaanko tämä?
3. Limalepakon kirjablogi
4. Lukuhumua
5. Aarrekirjasto
6. 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
7. Pieni kirjasto
8. Tuntematon lukija
9. Kirja hyllyssä
10. Hurja Hassu Lukija
11. Dysphoria
12. Annelin kirjoissa
13. Lukutoukan kulttuuriblogi
14. Aina joku kesken
15. Satun luetut
16. Kirjaluotsi
17. Tuulevin lukublogi
18. Hannan kirjokansi
19. Kirjakaapin avain
20. Pauline von Dahl
21. Unelmien aika
22. Luettua elämää
23. Karvakasan alta löytyi kirja
24. Pikun kirjablogi