31. joulukuuta 2016

Pettersen: Mahti


Kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanovat viisaat. Sanonta ei päde loputtoman pitkältä tuntuneeseen vuoteen 2016, mutta Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiaan valitettavasti kyllä. Odininlapsi vei minua reilu vuosi sitten kuin sitä kuuluisaa pässiä narussa ja Mätä tämän vuoden alkupuoliskolla sai pääni vieläkin enemmän pyörälle - tosin vain positiivisella tavalla. Mahdin ostin Helsingin Kirjamessuilta ja kipaisin siihen ihanalta Siriltä signeerauksenkin. Valitettavasti messujen jälkeen arki ajoi täysperävaunuineen ylitseni mennen tullen, ja kirjaa pääsin lukemaan vasta varsin myöhään messujen jälkeen. Blogauskin on ollut pitkään luonnosasteella, kun päivän tunnit eivät vain tunnu riittävän kaikkialle.

Tämä teksti ei sisällä kriittisiä juonipaljastuksia uusimmasta kirjasta, mutta kahta aiempaa en voi luvata olla spoilaamatta. Mikäli Odininlapsi ja Mätä eivät ole vielä tuttuja, suosittelen harkitsemaan kahdesti tai vaikka neljästi lukemisen jatkamisen mielekkyyttä.

Siinä missä Mätä sijoittui tutumpiin ulottuvuuksiin, heittää Mahti lukijan kahtaalle: Hirkan kanssa kammottujen sokeiden - tai umpireiden - keskelle ja Rimen kanssa valtataistelun keskelle. Draamaa, Suuria Juonenkäänteitä isoilla alkukirjaimilla ja yllätyksiä piisaa kautta linjan, mutta jotain tuttua ja turvallistakin: Hirka on edelleen Hirka, kaikessa sympaattisuudessaan ja tolkuttomassa turhauttavuudessaan, vaikka nyt tiedämmekin, että hänen syntyperänsä ei olekaan aivan niin simppeli kuin alkujaan ajateltiin. Eipä se silti kovin yksinkertainen silloinkaan ollut, mutta kuitenkin.

Kirjassa vilisee mielenkiintoista tematiikkaa. Umpireiden tunnekylmyys tuntuu nyky-yhteiskunnan koventuneessa arvomaailmassa  valitettavan tutulta teemalta, ja inhimillisyytensä ja, noh, epäinhimillisyytensä rajalla tasapainoilevan Hirkan tuskailusta voi sitä kautta johtaa yhtä jos toistakin omasta elämästä tuttua huttua. Ekologiset arvot ja luonnonvarojen käytön ja jakamisen kaltaiset aiheet vilisevät tekstissä hädin tuskin pinnan alla: Pettersen ehkä kirjoittaa "mahdista", mutta jos minun kaltaiseni kroonisesti univelkainen otuskin onnistuu tämän lukemaan rivien välistä, ei se kovin hyvin kätketty voi olla. Mikäpä sen mukavampaa, kuin reaalimaailman ongelmia käsittelevä fantasiakirja! (Älkäämme tässä yhteydessä takertuko siihen, että niinhän ne kaikki taitavat tehdä.) 

Rime hahmona jäi kaivelemaan minua. Olen ehkä liian vanha ja kyyninen lukija, mutta en vain jaksa ymmärtää Hirkan viehätystä häneen: minua Rime ärsyttää. Vaikka toivoin lukiessani onnellista, kaikkia osapuolia tyydyttävää loppua, draamanjanoinen ja kyyninen puoli minusta heilutteli pientä viiriä, joka kannusti Rimeä potkaisemaan tyhjää vaikka sitten uhraamalla itsensä Hirkan puolesta. Lopulta kirjan loppuratkaisu ei yllättänyt minua millään muotoa, joskaan en arvannut, miten siihen päädyttäisiin.

Mitä Hirkaan tulee, no joo. Hirka on hienosti kirjoitettu, monivivahteinen hahmo, jolla on edellytyksiä vaikka mihin niin kirjan sisällä kuin ulkokirjallisestikin. Minä en kuitenkaan aivan täysin onnistu hänestä pitämään: minulle Hirka on liian täydellinen, liian hyvä ja jalo. Yksi puoli minusta tahtoo lukea juuri tällaisia (fantasia)kirjoja, joiden päähenkilö on vahva ja määrätietoinen nainen, joka ei kaihda keinoja suojellakseen rakkaitaan ja päästäkseen oikeaksi näkemäänsä lopputulokseen. Ehkä tässä puskee pintaan taas tämän nimenomaisen lukijan ikä, kyynisyys ja kaikki muu sellainen epämääräinen. Kulunut vuosi on ollut äärimmäisen rankka, ja jollain lapsellisella tavalla otan itseeni siitä, että joku, kuka tahansa selviää suuren paineen ja epätoivoisten tulevaisuudennäkymien alla paremmin kuin itse selvisin. Olin itse välillä kirjaimellisestikin polvillani oman henkilökohtaisen kriisini edessä, vaikka Hirka-plikka se vain porskutti eteenpäin kuolleenakin. (Umpirejahan kutsutaan kuolleina syntyneiksi. Lisäksi edellisessä virkkeessä on pieni viittaus yhteen Mahdin vaikuttavimmista kohtauksista, mutta sitä älköön spoileriksi laskettako.) Oli niin tai näin, juuri tällaisia sankarittaria, yli-inhimillisyydessäänkin inhimillisiä, mahdottomienkin esteiden edessä hammasta purren vahvoja tahdon tyttärieni (ja miksei poikanikin) vähän isompana fanittavan.

Eikä kritisointini tarkoitus ole kuitenkaan ilmaista, ettenkö olisi pitänyt Mahdista tai Korpinkehistä. Päinvastoin. Harvoin kirjasarja saa minut niin lumoihinsa kuin tämä nimenomainen trilogia. En kuitenkaan osaa eritellä syitä sille. Pidän kirjan henkilöistä, mutta en rakasta heitä ehdoitta. Pidän kirjan juonesta, mutta jotkin osat siitäkin tuntuvat vähän turhilta. Siri Petterseniä fanitan ilman epäluuloja ja epäuskon hetkiä, mutta en kai sitäkään tekisi, elleivät hänen kirjansa olisi tehneet minuun sellaista (tällaista!) vaikutusta. Tiedä häntä, motiivini ja perusteluni jäävät ehkä ikuiseksi arvoitukseksi myös itseltäni, mutta upea kirjasarja tämä on.

Pettersen on luonut hienon ja monivivahteisen fantasiamaailman, josta en tahtoisi millään päästää irti. Helsingin Kirjamessuilla tiedustelin ohimennen, aikooko hän ehkä tehdä jkrowlingit ja palata vielä Yminmaahan vaikka sitten vuosikymmenen kuluttua: "Jeg kan vente!", kyllä minä odotan. Sitä Pettersen ei valitettavasti luvannut, vaikka vihjaili vähän meneillä olevasta kirjoitusprojektistaan, joka jollain tapaa liippaa Korpinkehät-trilogiaa, vaikka itsenäinen onkin. Niin, ja ovathan Hirka, Rime ja muut pääsemässä valkokankaallekin, eli lopullisia jäähyväisiä ei Mahdin takakannen edessäkään tarvitse vielä jättää. 

Tiivistettynä:
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Mahti (Jalava, 2016)
Alkuteos: Evna (2015)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Tuomio: 5/5  – En osaa tarpeeksi ylistyssanoja kuvatakseni täysin lukukokemustani. Järisyttävä ja tärisyttävä lopetus kertakaikkisen silmittömän hienolle kirjasarjalle. 

P.S. Kuluneen vuoden summauspostaus on luvassa ehkäpä vielä tänään, vaikka pari merkintää vielä rästissä onkin. 

2 kommenttia:

  1. Minä olen aiemmista osista kyllä pitänyt, mutta keskimmäisen kohdalla meinasin täysin kyllästyä tökkiviin virkerakenteisiin, ja siksi mietin, tartunko Mahtiin lainkaan. Toisaalta kyllä kiinnostaisi lukea loppuhuipennus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain siinä kielessä oli siinä toisessa osassa, joka minullakin tökki. Tässä kolmannessa oli jotain vähän sellaisia ikäviä virkkeitä, mutta ei mielestäni niin paljon kuin Mädässä. Tapaan olla (nykyään!) vähän sellainen fiilistelijälukija, että tarpeeksi hyvä tarina vie minut mennessään, vaikka kieli tökkisikin (kunhan ei töki liikaa). :D

      Poista