31. tammikuuta 2017

Waltari: Sinuhe egyptiläinen


Kirjabloggaaminen on harrastusten ehdotonta eliittiä, mutta se haittapuoli sillä on, ettei klassikoita oikein tule enää luettua: uusia, hienoja kirjoja tulee jatkuvalla syötöllä, ja onhan se vähän noloakin myöntää, että tuotakaan en ole lukenut, vaikka näin vanhaksi olen elänyt. Koska ongelma on ilmeisen yleinen, on siihen kirjablogistania kehittänyt hoitomuodoksi Klassikkohaasteen, jonka turvin itsekin sain selätettyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tämän talven haasteeseen lähdin henkselit paukkuen ja selkä väärässä, selässäni Mika Waltarin tiiliskivieepos Sinuhe egyptiläinen. Muiden osallistujien urakoiden onnistumista voi käydä selvittelemässä haastetta emännöivässä Yöpöydän kirjat -blogissa.

Minua on peloteltu Sinuhen raakuudesta ja, noh, laadun puutteesta vuosikaudet, enkä voi väittää tarttuneeni kirjaan mitenkään kovin avoimin mielin. Elättelin jotain, jota itse pidin epätoivoisena optimismin pilkahduksena, sillä olen niin kauan kuin muistan ollut kiinnostunut antiikin Egyptistä. Siitä huolimatta melkein kahdeksansataa sivua jonkun lääkärihepun omaelämänkertaa ei oikein jaksanut houkutella lukijaa luokseen, ja päädyinkin nappaamaan kirjan kätösiini vasta pienen henkisen itsepiiskauksen jälkeen.

Se oli menoa se. Waltari olisi voinut yhtä hyvin humauttaa minua obeliskillä takaraivoon ja nakata hautaluolaan, sen verran tarmokkaasti Sinuheen syvennyin. Raahasin vapaaehtoisesti tiiliskiveä niska-hartiaseutuani jo valmiiksi rääkkäävässä repussani kouluun ja takaisin, jotta saisin lukea sitä matkoilla. Ei ollut ihan ilta tai kaksi, jolloin tietoisesti päätin uhrata kullanarvoisia uniminuutteja (ja -tuntejakin) Sinuhelle. Kun kirja sitten loppui, jäi sisälleni tyhjiö. Kuukautta vaille kolmenkymmenen ikävuoden ja noin viidentoista lukuvuoden jälkeen tiedän, ettei tuota tyhjiötä täytä enää koskaan mikään toinen kirja.

Sitä, miksi Sinuhe vei minut niin mennessään, en osaa sanoa. Kaikki ei mene kiinnostavan asetelman ja jännittävien juonenkäänteiden piikkiinkään. Henkilöhahmot olivat kaikki ihmisinä ihan kamalia: Sinuhe käyttäytyy kuin mikäkin sisäsiittoinen idiootti (tälle toki löytyi selitys kirjan loppupuolella), Kaptah on rasittava moottoriturpainen juoppolalli, Merit vaikuttaa alkuun vahvalta ja hienolta naishahmolta mutta paljastuukin, noh, ihmiseksi, Muti on yksiulotteisuudessaan selkeästi muinaiseen Egyptiin siirretty "Pekka Puupään" Justiina ja Neferneferneferistä voisin kirjoittaa pitkän ja hartaan kiukkukohtauksen verran kirosanoja. Inhorealisminjanoinen lukija sisälläni ehkä huomauttaisi, että ehkä juuri henkilöhahmojen epätäydellisyyden luoman ylirealismin vuoksi rakastuin tarinaan niin silmittömästi, mutta en taida viitsiä kuunnella mokomaa mörökölliä. En minä nyt niin yksinkertaisesti höynäytettävä lukija ole. (No olenpas. En vain tahdo myöntää sitä.)

Jo muinaisessa Egyptissä (hehheh) osattiin teologiset kommervinkkelit, ja vaikka olinkin etukäteen tietoinen siitä, miten faaraot vaihtelivat pääjumalaa kuin lannevaatetta, onnistui Sinuhe jotenkin tekemään tuosta pikkuprojektista paljon vaikuttavamman kuin se oli ajatuksissani ollut. Todennäköisesti Waltarin visio oli lähempänä muutaman vuosituhannen takaista todellisuutta kuin oma siloiteltu ex-näkemykseni. Ammon ja Aton, nuo Sinuhessa jumalaiseen kädenvääntöön ryhtyneet entiteetit, toivat mieleeni reaalimaailmassa usein eteeni tupsahtavat tulkinnat kristinuskon Jumalasta: toisaalla on armoton ja ylevä, korkeuksistaan ihmisiä tuomitseva Herra Sebaot, joka ohjaa kansakuntien kohtaloita ja pitää yllä sopivaa hierarkiaa ja auktoriteettiasemia (ts. Ammon), toisaalla sosiaaliluokkien ja eri kansanryhmien välistä tasa-arvoa, transsendenttia rauhaa ja agape-rakkautta huokuva Taivaan Isä (ts. Aton). Niin, niin, ajatusmallini on yksinkertaistettu ja todennäköisesti erittäin kaukana siitä, mitä Waltari on Sinuhea kirjoittaessaan hakenut, mutta minkäs sitä kuupalleen kukaan mahtaa. Sinuhen voisi helpommin ja järkevämmin lukea poliittisena teoksena, jossa naiivilla sosialismilla yritetään syrjäyttää olemassaolevat ja vakiintuneet kylmät konventiot. Akhenatenin projekti päättyy, miten päättyy, ja sisäinen vallankumoukselliseni lähtee hissuksiin keittelemään iltateetä.

Tämä kaikki on minulle jotenkin kovin tyypillistä. Vuosikaudet välttelen klassikkoteosta X, koska oletan sen olevan ihan silkkaa kuraa. Kun sitten lopulta siihen tartun, en tyynen rauhallisesti totea ymmärtäväni, mistä se on klassikkoasemansa ammentanut, vaan todennäköisesti suhtaudun teokseen suorastaan fanaattisesti ja mätkin sillä päähän jokaista, joka kehtaa epäillä kyseisen teoksen ylivertaista mahtavuutta. Sääli sinänsä, että esimerkiksi Lokki Joonatanin kaltaiset fyysiseltä muodoltaan kevyemmät teokset luin aikanaan ilman ennakkoluuloja ja totesin hillitysti ja hallitusti niiden olevan hyviä, kun taas Sinuhen kaltaiset tiiliskivet saavat osakseen tämän ikäkriisissään kärvistelevän täti-ihmisen maanisen fanituksen.

Tiivistettynä
Kuka:
Waltari, Mika
Mitä: Sinuhe egyptiläinen (WSOY, 1945/199)
Tuomio: 5/5 – Kotimaisten klassikkojen klassikko (tai ainakin yksi niistä) ansaitusti. Upea lukukokemus, joita ei montaa ihmiselämän mitalle mahdu.


28. tammikuuta 2017

Jalonen: Kirkkaus


Riitta Jalosen Kirkkaus on juuri sellainen kirja, johon rakastun korvankärkiäni myöten, mutta josta blogaaminen suorastaan kauhistuttaa minua. Koen riittämättömyyden tunnetta ja suoranaista avuttomuutta yrittäessäni mahduttaa lukukokemustani sanojen sisään. Siinä missä kasvokkain kirjasta keskustellessani yrittäisin (epätoivoisesti!) antaa sanoille lisäulottuvuuksia nonverbaalisin keinoin, mutta blogissa niistä ei ole apua. Yritettävä kuitenkin on jollain tavoin saada naputettua näytölle tuntojani, sillä Kirkkaus ei ole teos, josta voisin vaieta.

Kirjan päähenkilö on Janet Frame, ihan reaalimaailmassammekin vaikuttanut uusiseelantilainen kirjailija. Tunnustan heti kättelyssä sivistymättömyyteni ja myönnän, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjailijattaresta. (Toki kuuntelin haltioissani viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla, kun Jalonen puhui kirjastaan ja kertoi Janetista, jonka kanssa koen kirjan luettuani tehneeni sinunkaupat, mutta ymmärtänette, mihin pyrin.) Jossain vaiheessa Kirkkautta taisin ehtiä päättää lukea koko reaali-Janetin tuotannon, mutta sittemmin tulin siihen tulokseen, etten ehkä pysty. Jalonen tekee kirjailijakollegastaan niin oikean ja tuo hänet niin lähelle, että en ehkä osaisi tehdä eroa kirja-Janetin ja reaali-Janetin välillä ja hämmentyisin tai jopa kiusaantuisin. Kirkkauden Janet tulee lukijan iholle ja puhutteli sisäistä introverttiani niissä määrin, että jäin tapailemaan sanoja pitkäksi aikaa aina kirjankansien sulkeuduttua edessäni. Minä, joka yleensä papatan kuin paraskin papupata unissanikin!

Goodreadsissa pohdin Kirkkauden alkumetreillä käsissäni olevan kirjan olevan "vähän omituinen mutta poskettoman hyvä". Pitäydyn mielipiteessäni vielä kirjan loputtuakin. Eksentrinen ja puhutteleva päähenkilö, preesensmuotoinen ensimmäisen persoonan kerronta ja Jalosen uskomaton taito käyttää sanoja ja siirtää fiktiivisen oikean henkilön mielenmaisema ja -liikutukset lukijan kalloon. Siitä se omituisuus kai tuli, kun päässäni eli uusiseelantilainen, minua puoli vuosisataa aiemmin syntynyt nainen. (Tältäköhän kirjailijoista tuntuu?)

Janetin kautta Jalonen kertoo lukijalleen paljon siitä, miten tämä maailma oikeastaan toimii. Hän osoittaa, että sanojen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden avulla voi tehdä paljon: voi pitää itsensä ja maailmansa kasassa, pitää kiinni mielenterveytensä rippeistä ja silotella traumojaan jos ei nyt vallan kadoksiin niin vähän matalammiksi kuitenkin. "Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet", pohtii Jalonen kirja-Janetin suulla, ja onnistuu taas puhuttelemaan tätä oman ajattelunsa solmuja erinäisten muistikirjojen sivuilla selvittelevää lukijaa. Toinen silmittömän tärkeä teema Kirkkaudessa on itsestäänselvästi mielenterveyden häiriöihin vielä tänä päivänäkin liittyvät stigmat ja epäkohdat. Vaikka mielenterveystyö on paljon Janet Framen ajoista edistynytkin, paljon on vielä matkaa jäljellä. Eikä tarvitse kovin paljon silmiään siristellä lukeakseen kirjan feministisestä vinkkelistä.

En minä tiedä. Aina välillä haaveilen kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta tällaiset Oikeasti Hienot Kirjat (isoilla alkukirjaimilla) tuppaavat torppaamaan epämääräiset haavekuvani. Miten minä voisin kirjoittaa kirjan, kun en osaa kirjoittaa edes toisten kirjoittamista kirjoista? Toisaalta Oikeasti Hienojen Kirjojen äärellä se ei edes harmita: miksi minä edes tahtoisin kirjoittaa, kun voin lukeakin? Jotain kuitenkin kertoo kai sekin, että Kirkkaus tuli toiselle sijalle tuoreimmassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Tiivistettynä
Kuka:
Jalonen, Riitta
Mitä: Kirkkaus (Tammi, 2016)
Tuomio: 5/5 – Jos aloittaa kirjavuoden näin upealla kirjalla, että ajatuskin siitä blogaamisesta ahdistaa, kun ei kuitenkaan osaa verbalisoida sen upeutta, voi odottaa loppuvuoden olevan erinomaisen hieno.
arvostelukappale

P.S. Varsinainen Blogistanian Finlandian sai Minna Rytisalon Lempi, Globalian Sadie Jonesin Kotiinpaluu, Kuopuksen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tiedon myös Tieto-Finlandian voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Onnea voittajille!

23. tammikuuta 2017

Turtschaninoff: Naondel


Taannoin Helsingin Kirjamessuilla kirosin äkisti köyhtyvässä sielussani sitä, etten ollut ehtinyt tahi jaksanut ennen messuja lukea Maria Turtschaninoffin uusinta, Naondelia. Spoiler-kammoisena päädyin suorastaan välttelemään Turtschaninoffin esiintymisiä, vaikka hän alkuperäisellä vainoamislistallani ohjelmalehtiselläni olikin tukevasti edustettuna. Messujen jälkeen klikkailin itseni jupisten kohti kirjaston varauslehtistä ja edelläni olleiden varaajien määrä masensi minut totaalisesti – kunnes sattumalta muistin käydä erään koulupäivän jälkeen vilkaisemassa pääkirjaston ruotsinkielistä nuorisohyllyä. Siellähän se olla mötkötti, ilman sekuntiakaan jonotusta! Luinhan minä sitä paitsi Maresinkin sillä germaanisemmalla kotimaisella kielellä, joten miksi valitsisin suomennosta tälläkään kertaa.

Naondel tuntui syksyllä karvan verran pelottavalta luettavalta lähinnä siitä syystä, etten muistanut Maresista juuri mitään muuta kuin naisluostarin jollain syrjäisellä saarella, jotain yliluonnollista siinä oli ja kunniamurhahommeleita. Olisinpa tiennyt (tai malttanut selvittää asioita) sen verran, että olisin hoksannut kyseessä olevan Maresin esiosan! Naondel kertoo tarinan Punaisen luostarin perustamisesta ja siitä, miten syrjäiselle ja kallioiselle saarelle ylipäätään perustettiin Maresin sivuilla tutuksi tullut sisarkunta, kuten kirjan takakansikin kertoo. Mikään Luostarinrakennus For Dummies kirja ei kuitenkaan ole, vaan luostarisaarelle päädytään vasta kirjan loppumetreillä: kun kirjan loppuratkaisu on selvillä jo ennen kuin sitä varsinaisesti alkaa lukeakaan (se nimittäin tulee ilmi myös alkusanoista, blogg. huom.) ja alkuasetelma on mikä on, tulee lukukokemuksesta vähän dekkarimainen. Naondelissa mysteerinä ei kuitenkaan ole murhaajan henkilöllisyys, murha-ase ja/tai veriteon motiivi, vaan se, miten ystävällisesti sanottuna erikoinen naislauma päätyy tekemään yhteistyötä ja perustamaan luostarin ja miten tuo ylipäätään logistisesti onnistuu.

Kirjan naisista voisin kirjoittaa sanan jos toisenkin, mutta en tahdo paljastaa juonta liiaksi. Sen sijaan mainittakoon, että harvoin törmää yhtä herkullisen hirveään pahikseen kuin tässä kirjassa! Kahden pienen tyttären äitinä vietän surullisen paljon elämästäni jokin Disney-elokuva taustalla pyörien, niin myös Naondelia lukiessani. Tältä pohjalta ehkä ymmärrette, kun selitän Iskanin olevan vähän niin kuin "Frozenin" Hans, pilaantunut Prinssi Rohkea, "Aladdinin" Agrabahiin nakattuna. Lähi-Idän kulttuurit ja mytologia ovat vahvasti läsnä Naondelissa, samoin kuin tiettyjä samojen kulttuurien elementtejä vilahteli myös Maresissa. 

Naondelissa on edeltäjäänsä huomattavasti enemmän yliluonnollisia elementtejä. Tekisi mieleni sanoa, että kirja on fantastisempi. Huonot vitsit sinänsä, Naondel oli minun silmääni jos ei nyt aikuisempaa niin ainakin synkempää fantasiaa. Jos Maresissa oli synkkiä hetkiä ja vivahteita, mutta yleistunnelma oli hatarien muistikuvieni mukaan ei välttämättä aivan valoisa mutta kuitenkin optimistinen, saa Naondelissa valonpilkahduksia etsiä pitkään ja odottaa hartaasti. Tämä ei sinänsä ole millään tapaa huono asia. Reaalimaailmassa asiat aika harvoin menevät niin kuin Strömsössä tai nuorten naisten naiiveissa kuvitelmissa, joten miksi fantasiamaailma olisi tässä suhteessa millään tapaa erilainen?

En tiedä, etenikö Naondelin lukeminen hitaasti sen synkkyyden vuoksi, joka pakotti muutenkin neljännesvuosittain murenemaan taipuvaisen psyykeeni laittamaan lukemiselle stopin muutaman luvun välein, tai ehkäpä joulua edeltäneen monella tapaa stressaavan ja ryhmätyöprojektien täyttämän opiskelurupeaman johdosta. Saattaa syy löytyä Turtschaninoffin kielestäkin. Hänen ruotsinsa ei ole sitä simppeleintä kaltaiselleni lukijalle, jonka äidinkieli on sieltä suomalais-ugrilaisemmasta päästä ja joka pääsee ruotsiksi haastamaan valitettavan harvoin. Ei sillä, etteivätkö monimutkaiset ja usein arkaaisetkin rakenteet kauniine maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksineen (noin muutamia esimerkkejä mainitakseni) silti ansaitsisikin arvoistansa kunnioitusta ja tekstin hiljaista ihastelua. "Hiljaista" viittaa siis tässä yhteydessä sekä lukijan hiljaisiin, ihaileviin huokauksiin että lukuvauhtiin. 

Luen liian vähän kotimaista nuortenkirjallisuutta ja fantasiaa tehdäkseni suuria julistuksia ja ollakseni asiassa minkään sortin auktoriteetti, mutta rohkenen silti väittää, että Maria Turtschaninoff on ehdottomasti parhaita nykyfantasiakirjailijoitamme.


Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Naondel: Krönikor från Röda Klostret (Förlaget Berghs, 2016)
Kansi: Laura Lyytinen
Tuomio: 5/5 – Kaikessa ahdistavuudessaan ja synkkyydessään (tai ehkä juuri niiden vuoksi!) vaikuttava ja vangitseva lukukokemus, joka jää mieleeni yhtenä vuoden 2016 parhaista.

P.S. Tekstin kuvituskuvassa kuopukseni lukee Naondelia iltasaduksi kissallemme. Äidin korvaan tarina kuulosti erehdyttävästi Punahilkalta.

18. tammikuuta 2017

Kotimaista sarjakuvaa yhteen merkintään tehokkaasti tiivistettynä


Minä tapaan blogissani toistuvasti uhota, että nyt alan lukea enemmän sarjakuvia ja kirjoittaa niistä enemmän ja taitavammin blogiini. Ongelmana on lähinnä se, etten koskaan oikein tiedä, mitä noista mokomista kirjoittaisin, vaikka kuinka niistä pitäisin. Olen kuvataiteen sanalla jokseenkin totaali urpo, enkä osaa usein perustella, miksi joku miellyttää silmääni ja toinen ei. Sarjakuvakirjoja koskevat merkintäni olisivat siis keskimäärin yhden, korkeintaan kahden kappaleen pituisia, enkä ihan hirveästi välittäisi moisia raapaleita blogissani julkaista, ellei ole aivan pakko.

Viime vuoden aikana luin kuitenkin niin hienoja suomalaisia sarjakuvia, etten malta niitä käsittelemättäkään jättää. Hätäratkaisuna olen siis päättänyt käsitellä ne kaikki samassa blogimerkinnässä.


Ilpo Koskelan Lusia (Like, 2015) sijoittuu 1600-luvulle, tuohon kristinuskon ja suomenuskon murrosvaiheeseen: osa pappismiehistä tuomitsee kaikki pakanamaisilta haiskahtavatkaan teot ja temput ja metsästävät noitia rovioilleen, osa sallii valkean magian. Päähenkilö Lusia (ts. Lucia, ei sentään Lucifera!) on kansanparantaja ja runonlaulaja, oikeasti eläneeseen Lusia Rusintytär Korhoseen pohjautuen.

Koskelan piirtämistyyli on selkeää, ehkä jopa tyyliteltyä. Puhekuplat vilisevät viitteitä (!), ja voin rehellisesti sanoa lukeneeni historiallisia romaaneita, joihin tunnutaan tehneen taustatyöt huonommin kuin Koskela Lusiaansa. Nostan karvalakkiani! Jollain tapaa itse tarina jää kuitenkin pinnalliseksi ja etäiseksikin, vaikka se sinänsä viihdyttävä onkin, ja bloggaavan lukijan on hirveän vaikea keksiä siitä muuta sanomista kuin jonkinlaisen juonikuvauksen kirjoittaminen. Vaikka kokonaisuudessa on kaikki vaadittavat elementit, tämä lukija jää kuitenkin kylmäksi.

Lusiasta on muuten sävelletty oopperakin.


Mikko A Jeskasen Perkele: Myytillisiä tarinoita (WSOY, 2011) kiinnitti huomioni lähikirjastoni sarjakuvahyllyssä, onnistui yllättämään ja sai minut kikattelemaan kuin minkäkin esiteinin. (Hihi, ruma sana!) Pikainen vilkaisu kirjan sisälle ja takakanteen vakuutti minut kuitenkin: kuusi sarjakuvanovellia 1600-luvun Ruotsi-Suomesta, jolloin kristinusko ja suomenusko elivät murrosvaihetta - huomaatteko tässä sarjakuvamerkinnän sisällössä jo vissin teeman? Jep.

Jeskasen kuvat ovat jollain tapaa vaikeampia kuin vaikkapa Koskelan. Minä, Aku Ankkojen, Asterixin ja Lucky Luken ystävä, simppelimpään tottunut, en alkuun hankkinut saada selvää kuvista, mutta hiljalleen silmä harjaantui. Välillä koin, että Jeskasella on ollut jollain tapaa kiire kertoa itse tarina, ja kuvat ovat siksi ajoittain tyyliteltyjä, mutta tokkopa asia ihan näinkään mustavalkoinen on. Välillä kuvat ovat hyvinkin yksityiskohtaisia, kun taas välillä hyvinkin simppeleitä, ja sen verran tussin varressa olen itsekin ollut, että tiedän, ettei yksinkertaiselta näyttävien kuvienkaan luominen välttämättä ole niin, noh, yksinkertaista.

Oli niin tai näin, Perkele nousi ehkäpä suosikikseni näistä sarjakuvista. Sarjakuvat ja tarinat ovat selvästi aikuiseen makuun, lihaisia ja reheviä, ja vaikka kristityt ovat taas kuin lauma pieniä sielunvihollisia (tai ehkä juuri siksi), kokonaisuus on jotenkin kovin realistinen kaikesta yliluonnollisesta huolimatta.


Tältä pohjalta ei liene ihme, että olin haljeta ilosta bongatessani sattumalta samaisen lähikirjaston samaisesta sarjakuvahyllystä samaisen M. A. Jeskasen kynäilemän teoksen Santala: Perkele osa II (WSOY, 2011). Santala ei kuitenkaan ole sarjakuvanovellikokoelma eikä sen nimessä ole kirjoitusvirhettä, joskin olen itse edelleen vakaasti sitä mieltä, että kirjan nimenä noin niin kuin yleisesti huippuhieno olisi "Saatana: Perkele osa II". Aina ei voi voittaa. Oli niin tai näin, Santala on sarjakuvaromaanina sujuva jatko Perkeleelle, ja itse olin erinomaisen tyytyväinen siihen, että edellisessä osassa tutuksi tullut Laurentius Hornaeus tekee paluun. Juonellisesti Santala ei kuitenkaan yllä Perkeleen tasolle ja tuntuu ajoittain vähän venytetyltä.


Petri Hiltusen toimittamasta Eino Leinon Helkavirsiä -kokoelmasta (Arktinen Banaani, 2015) koko sarjakuvaprojektini lähti liikkeelle. Eino Leino on yksi niistä runoilijoista, joista lähes jokaisella on jonkinlainen mielipide. Useimmilla kai positiivinen. Minun ensikokemukseni ja sitä myötä vaikuttavin kokemukseni Leinon runoudesta on isovanhempieni kirjahyllystä esiteininä löytämäni Helkavirsien jonkin sortin valikoima tai yhteisnide. Sarjakuvaversio noista runoista vaikutti jo ajatuksena niin jännittävältä, etten voinut jättää sitä lukematta.

Eino Leinon Helkavirsiä on tosiaankin kokoelma eri tekijöiden tekemiä sarjakuvia, ja sitä myötä tyylillisesti yhden sortin sekametelisoppa. Luulen, että yhden sarjakuvataiteilijan tekemänä olisin pitänyt teoksesta enemmän: nyt koin kiinnittäväni liikaa huomiota visuaalisen esityksen vaihteluun. Oma ikisuosikkini Helkavirsistä, "Ylermi, ylpeä isäntä", on sarjakuvaversiona mukana teoksessa. Muistan lukeneeni runoaihastuksesta kananlihalla mummulassani siinä jossain rippikoulun ja ylioppilaaksi kirjoittamisen välillä kesämyrskyn pauhatessa taustalla. Vieläkin nousevat niskahaivenet pystyyn, kun mokomaa muistelen! Sarjakuvaversioon olin vähän pettynyt. Omat mielikuvani tapahtumista olivat kovin erilaiset. Olin sijoittanut ne tiettyyn kirkkoon - siihen isovanhempieni kotikylän vanhaan puukirkkoon, kuinkas muuten - ja muutenkin sarjakuvaversio ei vain napannut.

Onhan tuo tarinan muodosta toiseen siirtäminen vaikeaa silti. Kaikkia ei voi mitenkään miellyttää, ja omien tulkintojensa julkistaminen näin laajassa muodossa on jollain tapaa niin intiimiä, että kirjabloggarikin kavahtaa. Harva innostuu kirjojen elokuvaversioista: jotain jää aina pois tai tulee väärällä tapaa esitetyksi, eikö totta? Runon muuttaminen sarjakuvaksi ei sinänsä eroa tästä mitenkään.

17. tammikuuta 2017

Kaksituhattaseitsemäntoista.

Tämä merkintä on tyylikkäästi myöhässä noin niin kuin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta ehkäpä parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lienee aiheellista aloittaa tämä merkintä onnittelemalla blogiani viisivuotissyntymäpäivän johdosta. Varsinainen juhlapäivä oli oikeastaan jo kuun alussa, mutta ei kai se niin päivälleen nuukaa enää tässä vaiheessa ole. Aika paljon on elämä ja maailma muuttunut siitä, mitä se oli ensimmäistä merkintääni kirjoitellessani, ja blogikin on vuosien varrella ehtinyt hakea muotoaan: 2,5-vuotiaana sen nimi vaihtui nykyiseksi (alkuperäinenhän oli "Hys, äiti lukee nyt!") ja blogialusta Wordpressiin, josta palasin maitojunalla puolisentoista vuotta sitten tänne Bloggeriin. Lukuinto on silti säilynyt, vaikkakin se ajoittain yrittääkin kätkeytyä kaiken muun alle, eikä blogiharrastuksen mielekkyyskään ole missään vaiheessa kadonnut.

Nyt, kun se tuli sanottua, voimme kai hypätä itse asiaan.

Alkanut vuosi on monellakin tapaa juhlava: blogini täyttää puoli vuosikymmentä, blogin kirjoittaja täyttää tasakymmeniä (ja valmistuu ammattiin kuukautta myöhemmin) ja tietenkin armas Suomemme juhlii satavuotispäiviään. Kaikenlaista jännittävää on siis luvassa. 


Ylellä selvitetään alkavana vuonna sitä, millainen Suomi välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta: millainen maamme oli ennen ja nyt ja miten asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Kirjojen Suomi -kirjallisuushankkeen yhtenä osana esitellään 101 suomalaista kirjaa, ja tässä me kirjabloggaritkin olemme saaneet oman roolimme: minä tosin saan odottaa tovin omaani, sillä minun kirjakseni valikoitunutta Valentinin (eli Ensio Rislakin) Rumaa Elsaa käsitellään vasta elokuun viimeisenä päivänä. Saanpa ihailla bloggarikollegoiden panostuksia ja tutustua Kirjojen Suomi -sivustoon rauhassa.

Sen kummemmin en ole tänä vuonna ajatellut haasteisiin panostaa: lukumaratoneihin osallistun, mikäli työtilanne (ja mahdolliset muut odottamattomat seikat) ne sallivat, ja ainakin tammikuun lopun klassikkohaasteeseen aion osallistua. Aviomieheni kuuli taannoin, etten ole lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja järkyttyi ehkä jopa pahemmin kuin kuullessaan, etten ole lukenut Tuntematonta sotilasta. Muuten lueskelen, mitä kirjasto eteen heittää varaten kuitenkin oikeuden kääntää kelkkani, mikäli joku täydellinen haaste vastaan tuleekin.

No niin, eihän se koskaan noin yksinkertaista ole oikeasti.

Minä tahtoisin lukea yhä edelleen mahdollisimman paljon ruotsiksi. Sarjakuvat ja runous saisivat myös näkyä blogissani ja yöpöydälläni nykyistä enemmän. Näitä samoja teemoja toistan vuosi toisensa jälkeen vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, mutta yrittää voi kuitenkin. Sen sijaan lastenkirjallisuutta aion blogissa käsitellä nykyistä enemmän vaikka sitten väkisin: Tonttujoukon huomiot -sarjaan on jo pari tekstiä aloiteltuna, josko edes kerran, kaksi kuukaudessa onnistuisin lasten pähkäilyjä blogissa tuomaan esille. Ylipäätään vienona toiveenani on, että päivittäisin blogia vähintään kerran viikossa, mutta yritän olla ottamatta tästä silmitöntä stressiä: vuoden ensimmäiset neljä kuukautta yritän pyhittää opiskelulle niin, että paitsi valmistuisin hyvin arvosanoin myös pääsisin (edes) kesätöihin kevättalven työssäoppimispaikkaani. Luetaan sitten työttömänä, heh.

Tavoitteekseni asetin sen, joka viime vuonna jäi saavuttamatta, kuusikymmentä luettua kirjaa poisluettuna lasten kuvakirjat (lastenromaanit lasken mukaan) ja ammattikirjallisuus, joka tuskin suuria intohimoja teissä lukijoissa herättää. Olen jo piirtänyt kalenterini väliin kuusikymmentä kirja-aihiota (ja yhden hyllytontun), joten pakkohan niihin on täytettä saada!


Tuttuun tapaan päivittelen lyhyemmin kuulumisia blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa. Toivottavasti törmäilemme tänä vuonna ahkerasti!

2. tammikuuta 2017

2016 In Memoriam

Kuten tapani tuntuu olevan, teen nyt pienimuotoisen yhteenvedon viime vuoden kirjallisista (ja vähän muistakin lukemiseen vaikuttaneista) kuvioista, vaikka pari viimevuotista merkintää onkin yhä naputtelematta. Huomenna saatte vielä erilliset pähkäilyt ja pohdinnat alkaneen vuoden blogikuvioista, joista niistäkin riittää höpötettävää.


Tasan vuosi sitten uumoilin vuodesta 2016 vähän sellaista rankanpuoleista: keväälle oli luvassa kaksi työssäoppimista, joista ainakin toinen fyysesti(kin) rankkaa kolmivuorotyötä palvelutalossa, kesäksi pitäisi saada töitä jommasta kummasta noista työssäoppimispaikoista, ässätä opinnot ja äitiys, olla kelpo vaimo ja kaikkea muuta sellaista pientä. Uhosin pakenevani todellisuutta kirjojen maailmaan ja asetin lukutavoitteekseni kuusikymmentä kirjaa, kymmenen enemmän kuin edellisenä vuonna. Lupasin kirjoittaa blogiin, noh, ylipäätään enemmän, mutta erityisesti lastenkirjallisuudesta, runoista ja sarjakuvista, samoin kommentoida bloggarikollegoiden blogeihin useammin.

Niinpä niin.

Käsittelin vanhustyön arjen aiheuttamaa pienimuotoista shokkia mitenkäs muuten kuin kirjan avulla.

Kuvitteellinen kristallipalloni ei sinänsä johtanut minua harhaan: viime vuosi oli ihan poskettoman rankka. Kevään työssäoppimiset menivät hyvin, vaikka jaksamista ja mielenterveyttä verottivatkin, ja sain kuin sainkin kesätyöpaikan tuttujen vanhusten ja työkavereiden parista. Keväällä opinnot verottivat lukuaikaa, mutta kesällä aioin lukea, kun tarvitsi "vain" tehdä töitä (eikä opiskella sen ohella). Elämä on kuitenkin siitä jännittävä asia, että harvoin mikään menee niin kuin on suunnitellut. 


Keväällä kuusi vuotta täyttänyt poikani sai eräänä alkukesän iltapäivänä päiväkodissa jalkapallon päähänsä, ja siitä alkoi erilaisten sinänsä viattomien oireiden sarja, joiden aiheuttajaksi lopulta paljastui ei aivotärähdys vaan lähes 6 cm halkaisijaltaan ollut aivokasvain vasemmalla lateraaliventrikkelissä. Sairaalabyrokratian rattaat pyörivät nopeasti ja viikkoa ennen juhannusta hyppäsin vanhuspuolelta lapseni omaishoitajaksi. Loppukesää värittivät leikkaus, keskuslaskimokatetri ja sädehoito, joiden jäljiltä onneksemme saimme Martin takaisin jossei nyt entistä ehompana niin ainakin omana itsenään. Opin kuitenkin, että stressikertoimen noustua tietyn kriittisen pisteen yli, ei todellisuutta voi enää paeta edes kirjallisuuteen, ja niinpä kesän lukusaldo jäi pettymykseksi. Onnistuin sentään perinteiseen kesälukumaratoniin! Siinä sivussa kaoottiselta tuntuvaa arkeani suitsemaan innostuin aivan uudesta harrastuksestakin.


Loppukesästä, aika tasan puolivälissä Martin sädehoitojaksoa, toivotimme tervetulleeksi uuden perheenjäsenemme, josta minä olen saanut kelpo lukukaverin ja jonka ansiosta lapset muistavat kesästä muutakin kuin isoveikan sairastelut. Tirrimirri on mainio elukka, vaikka edelleen pidän itseäni enemmän koiraihmisenä.

Loppuvuosi meni taas opintojen ja perhearjen kanssa tasapainoillessa, ja koko vuoden lukusaldo jäi vähintäänkin surulliseksi. Helsingin Kirjamessut olivat yksi syksyni ehdottomista kohokohdista, mutta en näemmä koskaan julkaissut niistä kirjoittamaani postausta. (Kehtaako sitä edes enää?) Kuudestakymmenestä kirjasta sain luettua karvan yli kolmekymmentä, jos ei lasketa ammattikirjallisuutta ja iltasatuja. Samoin blogi ja kirjabloggaajayhteisö jäivät vähintäänkin paitsioon. 

Jos jotain positiivista on vuodesta kaivettava, on todettava, että luin oikeastaan pelkästään erinomaisen hyviä kirjoja: lukemieni kirjojen arvosanakeskiarvoksi tuli 4,2, enkä lukenut yhtään kolmosta kehnompaa kirjaa. Lasten kanssa saimme taas iltasaturutiinit pyörimään. Samoin luin aiempaa enemmän sarjakuvia, kuten uhosinkin.

Lukemistani kirjoista
  • 24 (73%) oli kaunokirjallisuutta (sis. yhden näytelmän käsikirjoituksen)
  • 5 (15%) oli tietokirjallisuutta
  • 4 (12%) oli sarjakuvia
  • 0 oli runoja
  • 29 (88%) oli suomeksi
  • 2 (6%) oli ruotsiksi
  • 2 (6%) oli englanniksi

Toisin sanottuna luin poikkeuksellisen vähän englanniksi, ja kaksi kertaa enemmän ruotsiksi kuin "normaalisti". Tietokirjallisuuden prosentuaalinen osuus lukemistani on yleensä ollut 20% luokkaa, mihin se toisaalta nytkin yltäisi, mikäli mukaan laskettaisiin syksyn aikana läpi kahlaamani pino hammaslääketieteellisiä teoksia.

Mitään yksittäistä erinomaisen hyvää teosta en tohdi viime vuodelta nimetä, sillä luin niin hirveän monta kirjaa, joille annoin blogiarvosanaksi kirkkaan vitosen: neljätoista kirjaa eli yli 40% lukemistani teoksista osui tuohon silkan parhauden lokeroon. Ne löytää menneen vuoden luettujen kirjojen listalta, mikäli sille päälle sattuu.

Mitä kauneimmat kiitokseni teille, armaat lukijani, menneestä vuodesta ja siitä, että hiljaisuudesta huolimatta olette pysyneet mukana, ja hillittömän hyvää vuotta kaksituhattaseitsemäntoista teistä jokaiselle!