31. tammikuuta 2017

Waltari: Sinuhe egyptiläinen


Kirjabloggaaminen on harrastusten ehdotonta eliittiä, mutta se haittapuoli sillä on, ettei klassikoita oikein tule enää luettua: uusia, hienoja kirjoja tulee jatkuvalla syötöllä, ja onhan se vähän noloakin myöntää, että tuotakaan en ole lukenut, vaikka näin vanhaksi olen elänyt. Koska ongelma on ilmeisen yleinen, on siihen kirjablogistania kehittänyt hoitomuodoksi Klassikkohaasteen, jonka turvin itsekin sain selätettyä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Tämän talven haasteeseen lähdin henkselit paukkuen ja selkä väärässä, selässäni Mika Waltarin tiiliskivieepos Sinuhe egyptiläinen. Muiden osallistujien urakoiden onnistumista voi käydä selvittelemässä haastetta emännöivässä Yöpöydän kirjat -blogissa.

Minua on peloteltu Sinuhen raakuudesta ja, noh, laadun puutteesta vuosikaudet, enkä voi väittää tarttuneeni kirjaan mitenkään kovin avoimin mielin. Elättelin jotain, jota itse pidin epätoivoisena optimismin pilkahduksena, sillä olen niin kauan kuin muistan ollut kiinnostunut antiikin Egyptistä. Siitä huolimatta melkein kahdeksansataa sivua jonkun lääkärihepun omaelämänkertaa ei oikein jaksanut houkutella lukijaa luokseen, ja päädyinkin nappaamaan kirjan kätösiini vasta pienen henkisen itsepiiskauksen jälkeen.

Se oli menoa se. Waltari olisi voinut yhtä hyvin humauttaa minua obeliskillä takaraivoon ja nakata hautaluolaan, sen verran tarmokkaasti Sinuheen syvennyin. Raahasin vapaaehtoisesti tiiliskiveä niska-hartiaseutuani jo valmiiksi rääkkäävässä repussani kouluun ja takaisin, jotta saisin lukea sitä matkoilla. Ei ollut ihan ilta tai kaksi, jolloin tietoisesti päätin uhrata kullanarvoisia uniminuutteja (ja -tuntejakin) Sinuhelle. Kun kirja sitten loppui, jäi sisälleni tyhjiö. Kuukautta vaille kolmenkymmenen ikävuoden ja noin viidentoista lukuvuoden jälkeen tiedän, ettei tuota tyhjiötä täytä enää koskaan mikään toinen kirja.

Sitä, miksi Sinuhe vei minut niin mennessään, en osaa sanoa. Kaikki ei mene kiinnostavan asetelman ja jännittävien juonenkäänteiden piikkiinkään. Henkilöhahmot olivat kaikki ihmisinä ihan kamalia: Sinuhe käyttäytyy kuin mikäkin sisäsiittoinen idiootti (tälle toki löytyi selitys kirjan loppupuolella), Kaptah on rasittava moottoriturpainen juoppolalli, Merit vaikuttaa alkuun vahvalta ja hienolta naishahmolta mutta paljastuukin, noh, ihmiseksi, Muti on yksiulotteisuudessaan selkeästi muinaiseen Egyptiin siirretty "Pekka Puupään" Justiina ja Neferneferneferistä voisin kirjoittaa pitkän ja hartaan kiukkukohtauksen verran kirosanoja. Inhorealisminjanoinen lukija sisälläni ehkä huomauttaisi, että ehkä juuri henkilöhahmojen epätäydellisyyden luoman ylirealismin vuoksi rakastuin tarinaan niin silmittömästi, mutta en taida viitsiä kuunnella mokomaa mörökölliä. En minä nyt niin yksinkertaisesti höynäytettävä lukija ole. (No olenpas. En vain tahdo myöntää sitä.)

Jo muinaisessa Egyptissä (hehheh) osattiin teologiset kommervinkkelit, ja vaikka olinkin etukäteen tietoinen siitä, miten faaraot vaihtelivat pääjumalaa kuin lannevaatetta, onnistui Sinuhe jotenkin tekemään tuosta pikkuprojektista paljon vaikuttavamman kuin se oli ajatuksissani ollut. Todennäköisesti Waltarin visio oli lähempänä muutaman vuosituhannen takaista todellisuutta kuin oma siloiteltu ex-näkemykseni. Ammon ja Aton, nuo Sinuhessa jumalaiseen kädenvääntöön ryhtyneet entiteetit, toivat mieleeni reaalimaailmassa usein eteeni tupsahtavat tulkinnat kristinuskon Jumalasta: toisaalla on armoton ja ylevä, korkeuksistaan ihmisiä tuomitseva Herra Sebaot, joka ohjaa kansakuntien kohtaloita ja pitää yllä sopivaa hierarkiaa ja auktoriteettiasemia (ts. Ammon), toisaalla sosiaaliluokkien ja eri kansanryhmien välistä tasa-arvoa, transsendenttia rauhaa ja agape-rakkautta huokuva Taivaan Isä (ts. Aton). Niin, niin, ajatusmallini on yksinkertaistettu ja todennäköisesti erittäin kaukana siitä, mitä Waltari on Sinuhea kirjoittaessaan hakenut, mutta minkäs sitä kuupalleen kukaan mahtaa. Sinuhen voisi helpommin ja järkevämmin lukea poliittisena teoksena, jossa naiivilla sosialismilla yritetään syrjäyttää olemassaolevat ja vakiintuneet kylmät konventiot. Akhenatenin projekti päättyy, miten päättyy, ja sisäinen vallankumoukselliseni lähtee hissuksiin keittelemään iltateetä.

Tämä kaikki on minulle jotenkin kovin tyypillistä. Vuosikaudet välttelen klassikkoteosta X, koska oletan sen olevan ihan silkkaa kuraa. Kun sitten lopulta siihen tartun, en tyynen rauhallisesti totea ymmärtäväni, mistä se on klassikkoasemansa ammentanut, vaan todennäköisesti suhtaudun teokseen suorastaan fanaattisesti ja mätkin sillä päähän jokaista, joka kehtaa epäillä kyseisen teoksen ylivertaista mahtavuutta. Sääli sinänsä, että esimerkiksi Lokki Joonatanin kaltaiset fyysiseltä muodoltaan kevyemmät teokset luin aikanaan ilman ennakkoluuloja ja totesin hillitysti ja hallitusti niiden olevan hyviä, kun taas Sinuhen kaltaiset tiiliskivet saavat osakseen tämän ikäkriisissään kärvistelevän täti-ihmisen maanisen fanituksen.

Tiivistettynä
Kuka:
Waltari, Mika
Mitä: Sinuhe egyptiläinen (WSOY, 1945/199)
Tuomio: 5/5 – Kotimaisten klassikkojen klassikko (tai ainakin yksi niistä) ansaitusti. Upea lukukokemus, joita ei montaa ihmiselämän mitalle mahdu.


18 kommenttia:

  1. Tämän lukemisesta on sen verran aikaa että pitäisi oikeastaan lukea uudestaan...mutta parissa muussa näissä Waltarin historiallisissa teoksissa iso osa viehätystä on ollut henkilöiden, no, pienuus, ihannoitavia sankareita ei juuri löydy, kaikki henkilöt ovat heikkoja ja huonoja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on varmasti suuri osa henkilöiden hienoutta. Jotenkin sitä silti toivoisi, että Sinuhe olisi ollut edes vähän rakastettavampi. :D Upea kirja yhtäkaikki!

      Poista
  2. Tiina, olet oikeassa. Olen suuri Waltari -fani sekä proosassa että myös hänen runoissaan ja mietteissään, silti en ole Sinuhea saanut tuotua blogiini. Luin ensin tämän sekä Turm kuolemattoman teininä, MUTTA luin Sinuhen blogini aikana uudestaan. Yhtä suuri jysäys, mutta en halunnut lukea kirjaa vihko kädessä, kuten luen blogiin tulevat kirjat, vaan vein sen nautinnon puolelle. Ei ole näkynyt Mannin Taikavuortakaan minulla. Nämä kaikki kolme kirjaa ovat ihan parasta mitä tiedän, mutta lisäksi on paljon likelle tulevia kuten vaikka Humiseva harju, josta sitten jo postasinkin.

    Olen iloinen, että koit jysäyksen ja pidit - vieläkin<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole ennen Waltaria lukenut, miten lie näin kauan onnistunut välttelemään. Täytyy ehkä uskaltaa tarttua Turmiin tai Mikael Karvajalkaan, jota muinainen poikaystäväkokelas kovin hehkutti. Olet kyllä aivan oikeassa siinä(kin!) suhteessa, että joskus lukunautinto menee blogin edelle: tapaan itsekin tehdä muistiinpanoja lukiessani, mutta joidenkin kirjojen kohdalla se tuntuu melkein pyhäinhäväistykseltä.

      Poista
  3. Onpa sinulla mahtava klassikkokirja haasteeseen. Tämän olen lukenut ja katsonut elokuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä taitaa kyllä olla Klassikko isolla K:lla. :D Mahtava on klassikko! Elokuva on minullakin ns. työn alla, kun vain muistaisin etsiä sen käsiini.

      Poista
  4. Hieno kirjoitus. Luin Sinuhen pari klassikkohaastetta sitten. Aikaa siihen meni, mutta olipa vaikuttava lukuelämys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Paula! :) Aikaa Sinuhe kyllä vei: lukeminen oli kovin hidasta, koska kirjassa oli "niin paljon sanoja", kuten miehelleni yritin selittää. Waltarin kielessä on jotain hotkimista hillitsevää!

      Poista
  5. Onpa hieno valinta haasteeseen, näin oikein juhlavuonna. Sinuhe on vielä lukematta, josko joku päivä! /Tiia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös vain olekin! Pähkäilin itse, että nyt se on luettava, kerta 2017 ja kaikkea. Eikä kyllä kaduta!

      Poista
  6. Olipas mukavaa lukea sinun lennokasta ja innostunutta bloggaustasi. Minä olen lukenut teoksesta vain muutamia katkelmia eräässä kokoelmassa ja niiden pohjalta minulla on varsin vajaa näkemys kokonaisuudesta. Onkohan tästä äänikirjaa? Sellaisena tämä voisi mennäkin, sillä tällä hetkellä aika ei riit noin pitkään lukuprojektiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen aika varma, että jossain äidinkielen kirjassa (ehkä yläkoulussa?) oli katkelmia Sinuhesta. Äänikirjakin löytyy, kuten hdcaniskin tuossa alla huomauttaa, ja se voisi olla hyvä tapa tähän teokseen tarttua. :)

      Poista
  7. Sinuhesta on äänikirja ja sitä ovat jotkut jopa suositelleet erinomaisena.

    VastaaPoista
  8. Sinuhe on roikkunut mun lukulistalla varmaan kohta 20 vuotta ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän taidan pelätä sen aloittamista. :D Ehkä vielä johonkin klassikkohaasteeseen uskallan yrittää tätä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän tunteen. :D Minun yläkouluaikainen ystäväni suositteli kirjaa silloin n. 15 vuotta sitten, mutta silkalla luupäisyydellä sitä välttelin tähän asti. Kannattaa antaa Sinuhelle kuitenkin mahdollisuus. ;)

      Poista
  9. Haha, ymmärrän täysin suhtautumisesi klassikoihin, sen ensin niin hyvin toimivan välttelyn ja sitten suuren riemun, aivan kuin olisi ensimmäinen ihminen, joka on löytänyt tuon kirjan salat ja hienouden, siitä tekee mieli huutaa kaikille :D Sinuhe oli minullekin sellainen, se on hieno kirja. Waltari ylipäätään on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani, pitäisikin taas pitkästä aikaa häneltä jotain lukea. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, onneksi en ole ainoa! :D Minullekin syttyi nyt jonkinlainen kipinä lukea Waltaria enemmänkin. Katsotaan, koska saan aikaiseksi. :)

      Poista
  10. Ihanan intoileva postaus! Ja ihana Sinuhe! Pitäisikin varmaan lukea taas uudelleen. :-)

    VastaaPoista