31. maaliskuuta 2017

Kanto: Lahtarit


Luin Anneli Kannon Veriruusut aika tasan vuosi sitten, enkä ollut ihastukseltani pystyä suitsuttamaan sitä pienessä blogissani tarpeeksi. Aikuisiän kotikaupunkiini (nääs!) sijoittuvaa, näin vuosisadan päästä tähysteltynä ah-niin-kiehtovan-ja-dramaattisen vuoden 1918 sodan vatvontaa ripauksella tuon ajan naiskuvaa ja kaikkea. Oih! Voih! Olin myyty. Edelleen muistelen kirjaa lämmöllä ja saatuani hiljattain kesäksi töitä, joihin osana kuuluu pari työpäivää viikossa Valkeakoskella, ajattelin ensimmäiseksi Veriruusujen valkeakoskelaistyttöjä. Vasta vähän sen jälkeen tuli mieleeni se varsinainen työnkuva ja sen mukanaan tuomat kicksit, mutta ei niistä täällä sen enempää.

Olin seurannut Lahtareihin liittyviä kirjailijahaastatteluja ja yleistä hypetystä jo hetken, ja ostinkin kirjan lopulta syntymäpäivälahjaksi minulta minulle. Osasin odottaa jotain vavisuttavaa Veriruusujen jälkeen, ja Kannon antamat haastattelut vain lisäsivät intoani. Olen itse alkujani satakuntalainen, joten hieman ehdin murehtia siitä, miten selviän murteellisemmista ilmaisuista: vaikka mieheni suku onkin Pohjanmaalta lähtöisin, en hallitse murretta kovin hyvin. Hitaastihan se lukeminen alkuun etenikin, vaikka tarina minut kietoi sisäänsä heti. Kanto kertoo kirjan jälkisanoissa karsineensa murteellisia ilmaisuja tehdäkseen kirjasta luettavan myös muilta murrealueilta tuleville, ja väittäisin hänen tehneen oikean ratkaisun. Oli kirjassa onneksi mukana yksi porilainenkin plikka, jota luonnollisesti kannustin kovasti lapsuuskotikaupunkini kunnian vuoksi, mutta hänen murteensa ei aina tuntunut yhtä luonnolliselta kuin minulle oudommat pohjalaismurteet. En tosin ole mikään 1900-luvun alun Porin murteen ekspertti, joten saatanpa olla hakoteilläkin. Murteista ammentavat kertojanäänet tekevät kuitenkin teoksesta vaikuttavamman, vakuuttavamman ja autenttisemman, juuri sellaisen lukukokemuksen, jonka järjellä tietää fiktioksi, mutta jota on silti vaikea siksi mieltää.

Kertojanäänistä puheen ollen, niitä piisaa. Kirjan takakansi lupailee mosaiikkimaisesti rakentuvaa tarinaa, ja myönnän olleeni alkuun vähän hätää kärsimässä kertojien ja keskushenkilöiden lukumäärän kanssa. Kun alkujärkytys alkoi hälventyä, nautin ratkaisusta ehkä vähän liikaakin. Pelkäsin, etten ehtisi kiintyä henkilöihin ja laittaa empatiavaihdettani silmään, mutta toisin kävi. Kanto osoittaa taas kerran, että määrän ja laadun suhde ei ole toisistaan riippuvainen. Siinä, missä joskus lukee pitkänkin romaanin tuntematta juuri mitään henkilöitä kohtaan, Kanto saa sydämeni sykkimään samaan tahtiin kunkin henkilön kanssa jo muutamien kappaleiden ja lukujen aikana.

Sotakuvausta vähän karsastan noin niin kuin periaatteen vuoksi, mutta Kannon kirjoittamana siitä jollain tapaa pidän. Ehkä juuri siksi, että Kanto kuvaa sotaa juuri niin raakana, mielettömänä ja niin ruumista kuin sieluakin rikki repivänä, millaiseksi sen olen kuvitellutkin. Valkoista osapuolta on vuosisadan ajan yleisesti jollain tapaa glorifioitu, ja ehkä juuri siksi ainakin minä rehellisesti yllätyin siitä, miten kaoottista meno "sotilaallisesti järjestäytyneellä" valkoisellakin puolella oli ja miten traagisia kohtaloita myös voittajan puolelle lankesi. Draamanjanoinen sieluni kävi aivan ylikierroksilla erityisesti lukiessani Helenan ja tämän Samuli-sulhasen osia tarinasta. Helenan tarina jäikin päällimmäisenä minun mieleeni jonkinlaisena punaisena, kokoavana lankana. Sitä paitsi vahva, omanarvontuntoinen ja vastoinkäymisistä kunnialla selviävä naishahmo miehisessä maailmassa – kyllähän te minut tiedätte. Ja entä Hermannin henkilökohtainen loppuratkaisu sitten? Luulin, ettei kirja tämän jälkeen minua enää järkyttäisi, mutta niin vain jääkäri-Elias sen teki tiivistäen jotenkin osuvasti koko sodankäynnin mielettömyyden ja sen, miten sodassa voittajatkin jollain tapaa häviävät.

Etukäteen vähän pelkäsin, onnistuuko Kanto asettumaan valkoisiin porvarissaappaisiin, niin väkevästi hän kuvasi punakengissä kulkemista vajaa vuosikymmen sitten Veriruusuissa. Turhaan pelkäsin. Kannon valkokaartilaiset taustajoukkoineen ovat moninaista väkeä, samoin kuin Veriruusujen punaiset. Absoluuttista hyvää ja pahaa ei ole, kuten ei monesti oikeassakaan elämässä, vaan henkilöhahmot ovat ensisijaisesti ihmisiä kaikessa kurjassa inhimillisyydessään. Valkoisten joukosta löytyy niitä, jotka suorastaan nauttivat saadessaan teurastaa ja teloittaa vihollisiaan, mutta löytyihän punapuoleltakin moraalisesti vähintään arveluttavia kulkijoita.

Lahtareiden viehätys tiivistyy juuri näihin tekijöihin: upeasti kirjoitettuihin henkilöhahmoihin, mukaansatempaaviin ja loppuun asti otteessaan pitäviin juonenkäänteisiin ja kieleen, jonka hienoutta ja elävyyttä kuvaamaan kaikki ylistyssananikaan eivät tunnu riittävän. En keksi kirjasta muuta negatiivista sanottavaa kuin että se loppui. Ei ehkä liian aikaisin tai muutenkaan, vaan ylipäätään loppui.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Lahtarit (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 5/5 – Raakuudessaankin koskettava romaani lähes vuosisadan takaisista hetkistä, tällä kertaa rintamalinjan toiselta puolelta.

19. maaliskuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä


Viime vuoden lopulla luin Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoja, jotka antoivat minulle sen viimeisenkin tarvittavan kipinän etsiä käsiini Jens Andersenin kehuttu elämäkerta Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Kynnys tarttua kirjaan oli hirmuinen: olin ihastunut Astridiin henkilönä Sotapäiväkirjoja lukiessani (ja kehittänyt erinomaisen suuret ennakkoluulot Astridin Sture-puolisoa kohtaan!) ja pelkäsin, että Andersenin kuvaus jollain tapaa pilaisi tämän mielessäni luoman kuvan kirjailijasta ihmisenä ja äitinä.

Kuten asiaan elämäkerroissa kuuluu, Andersen aloittaa kirjansa kartoittamalla lyhyesti Astrid Lindgrenin sukuhistoriaa ja lapsuuskodin sosio-ekonomista asemaa. Varsinainen lapsuuskuvaus on lyhyt, mutta kertoo kaiken tarpeellisen, ja jotenkin kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin Astridin ollessa myöhäisteini-iässä ja nuoressa aikuisuudessa. Jollain hämmentävällä tavalla onnistuin samaistumaan isovanhempieni vanhempien ikäisen Astridin nuoruuteen niissä määrin, että selitinkin miehelleni, että kirja voisi tavallaan olla minunkin lapsuudestani, vaikka tosin en ollut kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Astrid, elin ylipäätään vuosisadan vastakkaisessa päässä, enkä sitä paitsi synnyttänyt pomolleni lehtolasta. "Mutta siis kuitenkin!"

Niin, näennäisiä yhtymäkohtia minun ja Astrid Lindgrenin elämässä ei juuri ole, ellei oteta huomioon sitä, että olemme molemmat naisia ja puhumme ruotsia, toinen tosin huomattavasti paremmin kuin toinen. Osa tunnereaktiosta johtuu varmasti Lindgrenin persoonasta ja ylipäätään hänestä itsestään, mutta koen, että suuri osa gloriasta kuuluu Jens Andersenille (ja hienon suomennustyön tehneelle Kari Koskelle), joka onnistuu kirjoittamaan Lindgrenistä samaan aikaan inhorealistisesti ja kunnioittavasti.

Ihastukseni tai ehkä pikemminkin kuitenkin ihailuni Lindgreniä kohtaan ei lainkaan Tämän päivän, yhden elämän myötä laimennut. Päinvastoin. Mikähän siinä on, että viisaat ja vahvat naiset iskevät niin faktassa kuin fiktiossakin minuun aina vastaavansorttisia miehiä voimakkaammin? Osittain tähän löytyy syy varmasti omassa sukupuolessani ja siitä, että kaipaan heikkouteni hetkenä tsemppiä vaikka sitten muistini syövereistä: "Jos se-ja-se nainen selvisi siitä-ja-siitä, kyllä minäkin nyt tästä selviän." Toisaalta huomaan alitajuisesti etsivän roolimalleja niin itselleni kuin kahdelle pienelle tyttärellenikin. Miesten maailmasta viisaita ja vahvoja löytyy niin helposti, ettei perusteluja juuri kaivata, ja toisaalta vielä nykyäänkin miehet ovat usein jollain tapaa vahvempia osittain ehkä juuri siksi, että heidän odotetaan olevan vahvempia.

Astrid Lindgrenin elämästä löytyy kuitenkin miehistä heikkouttakin. Astridin puoliso, Sture Lindgren, oli tietysti suuressa sivuroolissa myös Sotapäiväkirjoissa, mutta elämäkerrassa saadaan paremmin selvyys siihen, mitä Astrid käsitteli päiväkirjoissaan avoimesti mutta kuitenkin ikään kuin rivien välissä. Toisaalta on aika karua ja surullistakin, että Sturen alkoholismia ja pettämisiä vatvotaan julkisesti vielä 65 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sillä, etteikö saisi ja pitäisikin, mutta jollain tapaa vihlaisee silti ajatus siitä, että teoriassa minunkin virheitäni voidaan vatvoa vielä, kun olen ollut mullan alla kauemmin kuin sen päällä. 

Elämäkerran suuressa osassa ovat lapset. Ottaen huomioon, miten työteliäs ja eittämättömän taitava lastenkirjailija Astrid Lindgren oli, ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, miten hyvin hän lapset tunsi ja miten aikaansa edellä hänen ajatuksensa lapsista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta olivat.  Mieleeni painui kirkkaasti Lindgrenin ajatus siitä, että maailman kohtalo ratkaistaan lastenhuoneissa:

"Siellä ratkaistaan, tuleeko huomispäivän miehistä ja naisista ihmisiä, joilla on terve sielu ja hyvä tahto, vai surkastuneita yksilöitä, jotka eivät jätä käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta tehdä lähimmäistensä elämästä vähän vaikeampaa ja hankalampaa. Nekin valtiomiehet, joiden on määrä hallita ihmisten kohtaloita huomispäivän maailmassa ovat tänään pieniä lapsia." (s. 247)

Astrid Lindgrenille äitiys oli omakohtaisesti vaikea asia ja kipeä aihe: joutuihan hän jättämään vastasyntyneen Lars-poikansa kasvattiäidille Tanskaan tämän synnyttyä avioliiton ulkopuolisena. Enimmäkseen erossa vietetyt vuodet muovasivat niin Astridia kuin ymmärrettävästi Larsiakin. En harrasta psykologiaa enkä freudilaisuutta, joten jätän aiheeseen isommin liittyvät pohdinnat julkisesti tyystin pohtimatta, mutta totean ehkä ohimennen, että äitiys taitaa olla kaikille (minun tuntemilleni) äideille juurikin sellainen kipeä aihe.

Jens Andersen tuo Suuren Kirjailijattaren äänen esiin niissä määrin, että koen jonkinlaista läheistä yhteyttä Astrid Lindgreniin, olkoonkin, että luin Tämän päivän, yhden elämän loppuun päivälleen viisitoista vuotta tämän kuoleman jälkeen. Upea elämäkerta upeasta ihmisestä. Mitä muuta tähän voisi muka sanoa – tai mikäpä päivä parempi kirjoittaa tästä teoksesta blogissa kuin Minna Canthin päivä?

Tiivistettynä
Kuka:
Andersen, Jens
Mitä: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2016)
Alkuteos: Denne dag, et liv. En Astrid Lindgren-biografi. (2014)
Käännös: Kari Koski
Tuomio: 4/5 Jos joku joskus kirjoittaa minusta näin hienon elämäkerran, tiedän, että olen saanut jotain aikaiseksi. (Tai siis tuskin olen enää tietämässä, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.)

2. maaliskuuta 2017

Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta


Ylihuomenna kolmekymmentävuotiaana minä kuulun siihen ikäluokkaan, jonka ensimmäinen muistikuva presidentistä henkilöityy Mauno Koivistoon. Fanitan kaiken maailman kruunupäitä uppiniskaisesta periaatteesta, vaikka itse en ikinä prinsessan korkokenkiin tahtoisikaan, ja yritän kanavoida monarkistista juonnetta itsessäni presidenttiemme ja heidän puolisoidensa seuraamiseen (aika kehnolla menestyksellä). Alkuvuodesta Tellervo Koivistolta ei voinut välttyä: uunituoreen elämäkerran ansiosta tyylikästä rouvaa näki ja kuuli ihan joka mediassa. Ensireaktioni rouva Koiviston elämäkerrasta oli jokin haukotuksen tapainen, jota seurasi jupina siitä, etten vielä ole sentään niin keski-ikäinen, että tuota lukisin. Niin siinä kuitenkin lopulta kävi, että löysin itseni lukemasta nettilehtijuttua nettilehtijutun perään, ja lopulta klikkailin itseni kirjaston varausjonoon. Koska painetun kirjan jono oli karmivan pitkä, mutta e-version sai nopeasti laskettuna kuukaudessa puhelimelleen, päädyin pitkästä aikaa jälkimmäiseen - ja ensimmäistä kertaa ikinä lainaamaan kirjastosta e-kirjan!

Vähintäänkin epäileväisistä lähtökohdistani huolimatta Anna Mattssonin kirjoittama teos nappasi minut heti mukaansa. Syntyperäisenä satakuntalaisena nautin suunnattomasti yllättävänkin pitkistä pohdinnoista siitä, miten kotimaakunta on muovannut Tellervo Koivistoa ja miten satakuntalaisuus näkyy hänessä vielä tänäkin päivänä, kaikkien muualla vietettyjen vuosien jälkeenkin. Liki kymmenen Pirkanmaalla vietetyn vuoden jälkeen pystyy itsekin tarkastelemaan omaa, satakuntalaista sielunmaisemaansa vähän eri silmin. 

Ylipäätään koin juuri kirjan alun kaikkein mielenkiintoisimpana. Lapsuus ja nuoruus, opinnot ja sosiaalinen elämä, sotien (niiden kaikkien 1900-luvulla Suomen maaperällä sodittujen!) vaikutus elämään, Mauno Koiviston ilmestyminen kuvioihin ja suhteen eteneminen. Kierolla mielenkiinnolla seurasin rouva Koiviston (joka silloin vielä oli neiti Kankaanranta) äidin taistelua aivosyöpää vastaan, hieman hymistellen huomautin miehelleni, että olisiko meidänkin pitänyt lähetellä toisillemme ällösöpöjä kirjeitä meseviestien sijasta ja niin edelleen. 

Kun sitten kuitenkin päästiin seitsemänkymmentäluvulle ja rouva Koivisto lähti mukaan politiikkaan, ei mielenkiintoni enää pysynyt yllä aivan samaan tapaan. Tämä varmasti osin johtuu siitä, että politiikka ylipäätään aiheuttaa minussa usein lähinnä raivonsekaista turhautumista, olkoonkin, ettei rouva Koivisto mitään hölmöyksiä tunnu tehneen - päinvastoin. Naisasianainen parhaimmillaan, sellainen, jonka ajatukset ja mielipiteet eivät särähdä korvaan näin vuosikymmeniä myöhemminkään. Toisaalta politiikan puuduttavasta vaikutuksesta huolimatta nautin suunnattomasti Koiviston presidenttiydestä kertovista luvuista. 

Ennen elämäkertaan tarttumistani, mielikuvani presidentti Koivistosta oli vähän sellainen epämääräinen. Tiesin satamajätkäjutut ja sotaveteraaniuden, jotain poliittisesta urasta ja sitä rataa. itse ihmisestä en näemmä kuitenkaan tiennyt mitään. Ei mielikuvani millään muotoa negatiivinen ollut, vaan pikemminkin epämääräisen neutraali, ehkä sellaisella positiivisella vivahteella. Nyt taas sympatiseeraan presidentti Koivistoa silmittömästi, ja olen muutamalle kirjaa lukiessani vastaan sattuneelle tuttavalle ja sukulaisellekin hehkuttanut jotenkin itsekin yllättyneenä, että tiesittekös, miten hienosti ja komiasti Manu sitä sun tätä. 

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen lienee yllätys, että annoin kirjalle viisiportaisella asteikollani "vain" kolmosen. Koin siitä vähän huonoa omatuntoakin. Voiko elävästä henkilöstä kirjoitetulle elämäkerralle antaa mitään muuta kuin täydet pojot, varsinkin, kun henkilö on niin monipuolinen ja monella tapaa ihailtava kuin rouva Koivisto? Minä ainakin yritän. Kyse ei ole kritiikistä rouva Koivistoa kohtaan, ja Anna Mattssonkin on kirjoittanut kaikin puolin kelpo elämäkerran. Jotenkin se jää kuitenkin ajoittain pinnalliseksi. Ehkä kyse on siitä, että kun kirjan keskushenkilö ja varsinainen aihe on elossa ja lukee kirjan, liian syvällisiin tulkintoihin ja pinnan alle kaivautumisiin ei kerta kaikkiaan vain voi lähteä. Taivas yksin tietää, etten minä ainakaan itse sellaisia uskaltaisi kirjoittaa - tai osaisi (tai tahtoisi!) omasta elämästäni esittää, jos minusta joku elämäkertaa kirjoittaisi. Jotain sellaista minä kuitenkin jäin vielä kaipaamaan, jotain enemmän.

Tellervo Koivisto sen sijaan on nimenomaan jotain enemmän. Kuten Mattsson kirjan loppupuolella kirjoittaakin, Tellervo Koiviston elämäntarina on nimenomaan suomalaisen naisen tarina: "Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle --." Koivisto oli yhteiskunnan valokeilassa, mutta pyrki silti olemaan (Mattssonin sanoin) osa joukkovoimaa, omalla asemallaan ja esimerkillään auttamaan ja rohkaisemaan muita naisia nousemaan päättäviin asemiin. Rouva Koivisto on ehdottomasti elämäkertansa ja kaiken mahdollisen gloorian ansainnut, niin merkittävä henkilö hän on, kuten puolisonsa oli elämäkertaprojektista kuullessaan luonnehtinut.

Tiivistettynä
Kuka:
Mattsson, Annea
Mitä: Tellervo Koivisto - elämäkerta (Siltala, 2017)
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin kelpo elämäkerta, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain enemmän.

P.S. Kuvassa vilahtavaan kahvipurkkiin ja -kuppiin tiivistyy minun satakuntalaisuuteni.