19. maaliskuuta 2017

Andersen: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä


Viime vuoden lopulla luin Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjoja, jotka antoivat minulle sen viimeisenkin tarvittavan kipinän etsiä käsiini Jens Andersenin kehuttu elämäkerta Astrid Lindgren - Tämä päivä, yksi elämä. Kynnys tarttua kirjaan oli hirmuinen: olin ihastunut Astridiin henkilönä Sotapäiväkirjoja lukiessani (ja kehittänyt erinomaisen suuret ennakkoluulot Astridin Sture-puolisoa kohtaan!) ja pelkäsin, että Andersenin kuvaus jollain tapaa pilaisi tämän mielessäni luoman kuvan kirjailijasta ihmisenä ja äitinä.

Kuten asiaan elämäkerroissa kuuluu, Andersen aloittaa kirjansa kartoittamalla lyhyesti Astrid Lindgrenin sukuhistoriaa ja lapsuuskodin sosio-ekonomista asemaa. Varsinainen lapsuuskuvaus on lyhyt, mutta kertoo kaiken tarpeellisen, ja jotenkin kirja tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin Astridin ollessa myöhäisteini-iässä ja nuoressa aikuisuudessa. Jollain hämmentävällä tavalla onnistuin samaistumaan isovanhempieni vanhempien ikäisen Astridin nuoruuteen niissä määrin, että selitinkin miehelleni, että kirja voisi tavallaan olla minunkin lapsuudestani, vaikka tosin en ollut kirjallisesti yhtä lahjakas kuin Astrid, elin ylipäätään vuosisadan vastakkaisessa päässä, enkä sitä paitsi synnyttänyt pomolleni lehtolasta. "Mutta siis kuitenkin!"

Niin, näennäisiä yhtymäkohtia minun ja Astrid Lindgrenin elämässä ei juuri ole, ellei oteta huomioon sitä, että olemme molemmat naisia ja puhumme ruotsia, toinen tosin huomattavasti paremmin kuin toinen. Osa tunnereaktiosta johtuu varmasti Lindgrenin persoonasta ja ylipäätään hänestä itsestään, mutta koen, että suuri osa gloriasta kuuluu Jens Andersenille (ja hienon suomennustyön tehneelle Kari Koskelle), joka onnistuu kirjoittamaan Lindgrenistä samaan aikaan inhorealistisesti ja kunnioittavasti.

Ihastukseni tai ehkä pikemminkin kuitenkin ihailuni Lindgreniä kohtaan ei lainkaan Tämän päivän, yhden elämän myötä laimennut. Päinvastoin. Mikähän siinä on, että viisaat ja vahvat naiset iskevät niin faktassa kuin fiktiossakin minuun aina vastaavansorttisia miehiä voimakkaammin? Osittain tähän löytyy syy varmasti omassa sukupuolessani ja siitä, että kaipaan heikkouteni hetkenä tsemppiä vaikka sitten muistini syövereistä: "Jos se-ja-se nainen selvisi siitä-ja-siitä, kyllä minäkin nyt tästä selviän." Toisaalta huomaan alitajuisesti etsivän roolimalleja niin itselleni kuin kahdelle pienelle tyttärellenikin. Miesten maailmasta viisaita ja vahvoja löytyy niin helposti, ettei perusteluja juuri kaivata, ja toisaalta vielä nykyäänkin miehet ovat usein jollain tapaa vahvempia osittain ehkä juuri siksi, että heidän odotetaan olevan vahvempia.

Astrid Lindgrenin elämästä löytyy kuitenkin miehistä heikkouttakin. Astridin puoliso, Sture Lindgren, oli tietysti suuressa sivuroolissa myös Sotapäiväkirjoissa, mutta elämäkerrassa saadaan paremmin selvyys siihen, mitä Astrid käsitteli päiväkirjoissaan avoimesti mutta kuitenkin ikään kuin rivien välissä. Toisaalta on aika karua ja surullistakin, että Sturen alkoholismia ja pettämisiä vatvotaan julkisesti vielä 65 vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin. Ei sillä, etteikö saisi ja pitäisikin, mutta jollain tapaa vihlaisee silti ajatus siitä, että teoriassa minunkin virheitäni voidaan vatvoa vielä, kun olen ollut mullan alla kauemmin kuin sen päällä. 

Elämäkerran suuressa osassa ovat lapset. Ottaen huomioon, miten työteliäs ja eittämättömän taitava lastenkirjailija Astrid Lindgren oli, ei kai olisi pitänyt yllättyä siitä, miten hyvin hän lapset tunsi ja miten aikaansa edellä hänen ajatuksensa lapsista, lapsuudesta ja vanhemmuudesta olivat.  Mieleeni painui kirkkaasti Lindgrenin ajatus siitä, että maailman kohtalo ratkaistaan lastenhuoneissa:

"Siellä ratkaistaan, tuleeko huomispäivän miehistä ja naisista ihmisiä, joilla on terve sielu ja hyvä tahto, vai surkastuneita yksilöitä, jotka eivät jätä käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta tehdä lähimmäistensä elämästä vähän vaikeampaa ja hankalampaa. Nekin valtiomiehet, joiden on määrä hallita ihmisten kohtaloita huomispäivän maailmassa ovat tänään pieniä lapsia." (s. 247)

Astrid Lindgrenille äitiys oli omakohtaisesti vaikea asia ja kipeä aihe: joutuihan hän jättämään vastasyntyneen Lars-poikansa kasvattiäidille Tanskaan tämän synnyttyä avioliiton ulkopuolisena. Enimmäkseen erossa vietetyt vuodet muovasivat niin Astridia kuin ymmärrettävästi Larsiakin. En harrasta psykologiaa enkä freudilaisuutta, joten jätän aiheeseen isommin liittyvät pohdinnat julkisesti tyystin pohtimatta, mutta totean ehkä ohimennen, että äitiys taitaa olla kaikille (minun tuntemilleni) äideille juurikin sellainen kipeä aihe.

Jens Andersen tuo Suuren Kirjailijattaren äänen esiin niissä määrin, että koen jonkinlaista läheistä yhteyttä Astrid Lindgreniin, olkoonkin, että luin Tämän päivän, yhden elämän loppuun päivälleen viisitoista vuotta tämän kuoleman jälkeen. Upea elämäkerta upeasta ihmisestä. Mitä muuta tähän voisi muka sanoa – tai mikäpä päivä parempi kirjoittaa tästä teoksesta blogissa kuin Minna Canthin päivä?

Tiivistettynä
Kuka:
Andersen, Jens
Mitä: Astrid Lindgren – Tämä päivä, yksi elämä (WSOY, 2016)
Alkuteos: Denne dag, et liv. En Astrid Lindgren-biografi. (2014)
Käännös: Kari Koski
Tuomio: 4/5 Jos joku joskus kirjoittaa minusta näin hienon elämäkerran, tiedän, että olen saanut jotain aikaiseksi. (Tai siis tuskin olen enää tietämässä, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan.)

2 kommenttia:

  1. Näin tämän hyllyssä viime kirjastoreissulla, mutta kädet olivat jo niin täynnä painavista kirjakasseista, lapsista ja niiden kantokopista, että jätin hyllyyn. Nyt harmittaa! Hitsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Ehkä se löytyy sieltä vielä joskus uudestaan, kun kädet ovat vapaampina. Ehdottomasti lukemisen väärtti.

      Poista