2. maaliskuuta 2017

Mattsson: Tellervo Koivisto - elämäkerta


Ylihuomenna kolmekymmentävuotiaana minä kuulun siihen ikäluokkaan, jonka ensimmäinen muistikuva presidentistä henkilöityy Mauno Koivistoon. Fanitan kaiken maailman kruunupäitä uppiniskaisesta periaatteesta, vaikka itse en ikinä prinsessan korkokenkiin tahtoisikaan, ja yritän kanavoida monarkistista juonnetta itsessäni presidenttiemme ja heidän puolisoidensa seuraamiseen (aika kehnolla menestyksellä). Alkuvuodesta Tellervo Koivistolta ei voinut välttyä: uunituoreen elämäkerran ansiosta tyylikästä rouvaa näki ja kuuli ihan joka mediassa. Ensireaktioni rouva Koiviston elämäkerrasta oli jokin haukotuksen tapainen, jota seurasi jupina siitä, etten vielä ole sentään niin keski-ikäinen, että tuota lukisin. Niin siinä kuitenkin lopulta kävi, että löysin itseni lukemasta nettilehtijuttua nettilehtijutun perään, ja lopulta klikkailin itseni kirjaston varausjonoon. Koska painetun kirjan jono oli karmivan pitkä, mutta e-version sai nopeasti laskettuna kuukaudessa puhelimelleen, päädyin pitkästä aikaa jälkimmäiseen - ja ensimmäistä kertaa ikinä lainaamaan kirjastosta e-kirjan!

Vähintäänkin epäileväisistä lähtökohdistani huolimatta Anna Mattssonin kirjoittama teos nappasi minut heti mukaansa. Syntyperäisenä satakuntalaisena nautin suunnattomasti yllättävänkin pitkistä pohdinnoista siitä, miten kotimaakunta on muovannut Tellervo Koivistoa ja miten satakuntalaisuus näkyy hänessä vielä tänäkin päivänä, kaikkien muualla vietettyjen vuosien jälkeenkin. Liki kymmenen Pirkanmaalla vietetyn vuoden jälkeen pystyy itsekin tarkastelemaan omaa, satakuntalaista sielunmaisemaansa vähän eri silmin. 

Ylipäätään koin juuri kirjan alun kaikkein mielenkiintoisimpana. Lapsuus ja nuoruus, opinnot ja sosiaalinen elämä, sotien (niiden kaikkien 1900-luvulla Suomen maaperällä sodittujen!) vaikutus elämään, Mauno Koiviston ilmestyminen kuvioihin ja suhteen eteneminen. Kierolla mielenkiinnolla seurasin rouva Koiviston (joka silloin vielä oli neiti Kankaanranta) äidin taistelua aivosyöpää vastaan, hieman hymistellen huomautin miehelleni, että olisiko meidänkin pitänyt lähetellä toisillemme ällösöpöjä kirjeitä meseviestien sijasta ja niin edelleen. 

Kun sitten kuitenkin päästiin seitsemänkymmentäluvulle ja rouva Koivisto lähti mukaan politiikkaan, ei mielenkiintoni enää pysynyt yllä aivan samaan tapaan. Tämä varmasti osin johtuu siitä, että politiikka ylipäätään aiheuttaa minussa usein lähinnä raivonsekaista turhautumista, olkoonkin, ettei rouva Koivisto mitään hölmöyksiä tunnu tehneen - päinvastoin. Naisasianainen parhaimmillaan, sellainen, jonka ajatukset ja mielipiteet eivät särähdä korvaan näin vuosikymmeniä myöhemminkään. Toisaalta politiikan puuduttavasta vaikutuksesta huolimatta nautin suunnattomasti Koiviston presidenttiydestä kertovista luvuista. 

Ennen elämäkertaan tarttumistani, mielikuvani presidentti Koivistosta oli vähän sellainen epämääräinen. Tiesin satamajätkäjutut ja sotaveteraaniuden, jotain poliittisesta urasta ja sitä rataa. itse ihmisestä en näemmä kuitenkaan tiennyt mitään. Ei mielikuvani millään muotoa negatiivinen ollut, vaan pikemminkin epämääräisen neutraali, ehkä sellaisella positiivisella vivahteella. Nyt taas sympatiseeraan presidentti Koivistoa silmittömästi, ja olen muutamalle kirjaa lukiessani vastaan sattuneelle tuttavalle ja sukulaisellekin hehkuttanut jotenkin itsekin yllättyneenä, että tiesittekös, miten hienosti ja komiasti Manu sitä sun tätä. 

Kaiken tämän hehkutuksen jälkeen lienee yllätys, että annoin kirjalle viisiportaisella asteikollani "vain" kolmosen. Koin siitä vähän huonoa omatuntoakin. Voiko elävästä henkilöstä kirjoitetulle elämäkerralle antaa mitään muuta kuin täydet pojot, varsinkin, kun henkilö on niin monipuolinen ja monella tapaa ihailtava kuin rouva Koivisto? Minä ainakin yritän. Kyse ei ole kritiikistä rouva Koivistoa kohtaan, ja Anna Mattssonkin on kirjoittanut kaikin puolin kelpo elämäkerran. Jotenkin se jää kuitenkin ajoittain pinnalliseksi. Ehkä kyse on siitä, että kun kirjan keskushenkilö ja varsinainen aihe on elossa ja lukee kirjan, liian syvällisiin tulkintoihin ja pinnan alle kaivautumisiin ei kerta kaikkiaan vain voi lähteä. Taivas yksin tietää, etten minä ainakaan itse sellaisia uskaltaisi kirjoittaa - tai osaisi (tai tahtoisi!) omasta elämästäni esittää, jos minusta joku elämäkertaa kirjoittaisi. Jotain sellaista minä kuitenkin jäin vielä kaipaamaan, jotain enemmän.

Tellervo Koivisto sen sijaan on nimenomaan jotain enemmän. Kuten Mattsson kirjan loppupuolella kirjoittaakin, Tellervo Koiviston elämäntarina on nimenomaan suomalaisen naisen tarina: "Siinä tiivistyy hänen uskollisuutensa toisaalta työväenliikkeen periaatteille, kuten tasa-arvolle, ja toisaalta paljon vanhemmalle talonpoikaiselle perinteelle --." Koivisto oli yhteiskunnan valokeilassa, mutta pyrki silti olemaan (Mattssonin sanoin) osa joukkovoimaa, omalla asemallaan ja esimerkillään auttamaan ja rohkaisemaan muita naisia nousemaan päättäviin asemiin. Rouva Koivisto on ehdottomasti elämäkertansa ja kaiken mahdollisen gloorian ansainnut, niin merkittävä henkilö hän on, kuten puolisonsa oli elämäkertaprojektista kuullessaan luonnehtinut.

Tiivistettynä
Kuka:
Mattsson, Annea
Mitä: Tellervo Koivisto - elämäkerta (Siltala, 2017)
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin kelpo elämäkerta, vaikka jäinkin kaipaamaan jotain enemmän.

P.S. Kuvassa vilahtavaan kahvipurkkiin ja -kuppiin tiivistyy minun satakuntalaisuuteni.

1 kommentti: