11. huhtikuuta 2017

Pohjola: 1827


Pari vuosikymmentä sitten olin hillitön Turku-fani ja yksi maailmanhistorian suurimmista epäkohdista oli mielestäni se, että Turku ei enää ole Suomen pääkaupunki. Suunnittelin häitä Turun tuomiokirkkoon milloin minkäkin ihastukseni kanssa, aioin vakaasti lähteä opiskelemaan joko Turun yliopistoon tai Åbo akademiin (osasin laskea ruotsiksi kahteenkymmeneen, kai se nyt riittää?) ja sitä rataa. Sittemmin päädyin Tampereelle, menin naimisiin Aleksanterin kirkossa (eli en edes tuomiokirkossa!) ja opiskelinkin muutaman vuoden yliopistorupeaman jälkeen itseni lähihoitajaksi (joskin paperit saan käteen vasta ensi perjantaina). Vaikka Turku-fanius on jäänyt taustalle, on sillä edelleen aivan erityinen paikka sydämessäni.

Tältä pohjalta ei liene ihme, että Mike Pohjolan 1827 kiinnitti huomioni jo ilmestyessään viime syksynä. Kirjan ympärillä pyöri paljon kaikenlaista markkinointitempausta, josta minun harmaisiin aivosoluihini asti kantautui lähinnä ajatus siitä, että 1827 kertoisi Sen Lopullisen Totuuden Turun viimeisimmästä kunnon kärähdyksestä historiallisen romaanin muodossa. Kun kirjaan sattumoisin kirjastossa sitten törmäsin, lainasin sen vilkaisemattakaan takakantta, ja voitte ehkä kuvitella huvittuneen hämmentyneisyyteni asteen, kun aloin pulp-henkistä, kieli poskessa kirjoitettua kirjaa lukea.

1827 etenee kahdella eri aikatasolla: kirjailija Mike Pohjola selvittää tällä kuluvalla vuosituhannella totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta Da Vinci -koodi -henkisessä kehyskertomuksessa, kun taas varsinaisessa kertomuksessa seurataan, noh, sitä totuutta Turun vuoden 1827 tulipalosta. Mukana ovat ymmärrettävästi jokseenkin kaikki epookin vähääkään kuuluisammat suomalaiset, muun muassa muuan Johan Ludvig Runeberg, joka erinäisten kommelluksien kautta päätyy tanssiaisissa erästä Fredrika-neitiä tanssittamaan. Kansallisromantiikan perusteet hallitsevalle lukijalle kirja tarjoaakin mukavasti oivalluksen ja onnistumisen tunteita. 

Anneli Kannon Lahtareista kirjoittaessani mainitsin ohimennen, että historiallisia romaaneja lukiessani usein tempaudun kirjan mukaan niissä määrin, että vaikka järjellä ymmärrän lukemani olevan fiktiota, en silti oikein hanki sitä ymmärtää. 1827 menee niin kovaa ja korkealta yli kaiken realistisen paatoksen, ettei ongelmaa pääse muodostumaan. Ei sillä, että se varsinaisesti haittaisi, sillä monen äänen kertoma tarina etenee sellaista vauhtia ja niin yllättävin kääntein, ettei lukijalla ole aikaa eikä haluakaan kuluttaa liikaa aikaa erinäisten epätotuuksien vatvomiseen. Kun samassa sopassa on lusikkansa Venäjän vodkaan menevällä tsaarilla, Ruotsin valtaistuinta takaisin Bernadotteilta haikailevilla ex-kruunupäillä, okkultismiin ja saatananpalvontaan turvautuvilla kirkonmiehillä (ja hiukan rajummista petipuuhista innostuvilla vaimoillaan), muuan Elias-nimisellä Karjalasta vasta runonkeruumatkalta palanneella ylioppilaalla ja tämän rakastarettarella, Hellmanin talon Maria-piialla, Karjalan kunnailta Turkuun näytille raahatulla runonlaulaja-Väinöllä ja monella, monella muulla, saattaa käydä niin, että bloggari unohtaa ennen virkkeen loppuun pääsemistään, mihin oli pyrkimässäkään, mutta Pohjola pitää karnevaalikulkueensa aisat tiukasti käsissään. 

Vaikka 1827 ei lukijaansa varsinaisesti tylsistymään päästäkään, vitsi alkaa kulua aika nopeasti ja vanhenee jo hyvissä ajoin ennen kirjan loppua. Nautin kirjan lukemisesta ja ajoittain suorastaan ahmin sitä, mutta lopputulos jää silmissäni valjummaksi kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Henkilökohtaisesta pettymyksestäni huolimatta 1827 on taitavasti kirjoitettu teos, kotimaan mittapuulla lajissaan ilmeisen ainutlaatuinen ja yhtään aiheesta kiinnostuneelle lukijalle antoisa pläjäys siitä, miten homma olisi teoriassa melkein 190 vuotta sitten mennä. Todistustaakkahan on syyttäjällä, eikä ainakaan minulla ole eväitä kieltää juuri mitään Pohjolan esittämää.

Tuomio
Kuka: Pohjola, Mike
Mitä: 1827 (Gummerus, 2016)
Kansi: Tuomo Parikka
Tuomio: 3/5  – Vähintäänkin kieli poskessa kirjoitettu, mukaansatempaava kertomus siitä, miten Turku paloi 190 vuotta sitten.