29. toukokuuta 2017

Atwood: Orjattaresi


Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka:
Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)
Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)
Suomennos: Matti Kannosto
Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)
Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

21. toukokuuta 2017

Gaiman: American Gods


Amerikkalainen kaapelitelevisiokanava Starz alkoi hiljattain pyörittää televisioversiota Neil Gaimanin American Gods -romaanista. Kanava on minulle ennestään tuttu lähinnä Diana Gabaldonin Outlander-sarjan filmatisoinneista, joista olen pitänyt kovin, joten päätin ottaa Gaimanin kirjan käsittelyyni ihan siltä varalta, että joku suomalainen kanavakin viitsisi ottaa sarjan levitykseen, ettei minun tarvitsisi dvd-versiota vartoa. Sitä paitsi kaltaiselleni mytologiafanille kirjan lähtökohdat kuulostivat varsin mukavilta: pakanajumaluuksia permanto piukassa taistelemassa uudempien vastineittensa kanssa ihmisten amerikkalaisten sieluista. Mikäs sen mukavampaa! 

Pohjois-Amerikan mannerta tulee kirjassa reissattua ristiin rastiin, ja se jos jokin tulee selväksi niin se, että maa on monimuotoisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi äärimmäisen epäsuotuisaa maata eri entiteeteille. Kulttuurien ja uskontojen sulatusuunissa perinteisemmät jumalolennot, kuten Odin, Anubis ja Kali, saavat tehdä tietä uudemmille, vaikkapa mediaa ja teknologiaa edustaville jumaluuksille. Tämä tietenkään ei miellytä muinaisjumaluuksia, joiden koko olemassaolo (tai ainakin voimat, mutta mitä on voimaton jumalolento?) on riippuvainen siitä, että heihin uskotaan:
"Gods die. And when they truly die they are unmourned and unremembered. Ideas are more difficult to kill than people, but they can be killed, in the end." (s. 65)
Ihmisten tehtävä on uskoa ja kuvitella, täyttää heitä ympäröivä pimeys kummituksilla, jumalalilla ja ties millä maahisilla, ja vanhojen jumalien kohdalla myös ruokkia heidän voimaansa sopivin uhrein, joiden laatu tietysti riippuu täysin siitä, kenelle uhrataan. Kuten nykyiseen, sekulaarisagnostiseen ajatteluun jollain tapaa sopii, ovat jumalat pikkumaisia otuksia, joille ihmiset ovat vain pelinappuloita jumaltenvälisissä sodissa kiukkukohtauksissa.

Kirjailijana Gaiman on sitä kategoriaa, että hänet voisi sijoittaa uusien jumalien joukkoon. Kieli on taidokasta, virkkeet sopivan monimutkaisia ja sanasto sen sorttista, että ajoittain harkitsin sanakirjan käyttämistä (mitä en tee koskaan englanniksi tai ruotsiksi lukiessani). Raskaista teemoistaan huolimatta American Gods vilisee huumoria, joka saa ainakin minut naurahtelemaan ajoittain ääneen (mitä en tee lähes koskaan). Intertekstuaalisten ja interkulturaalisten viittausten määrä on huimaava, eikä Gaiman juuri vaivaudu selittelemään sutkautuksiaan. Joko lukija tajuaa tai sitten ei.

Varsinaisen pääjuonen lisäksi American Gods vilisee enemmän ja vähemmän oleellisia sivujuonia: on zombie-vaimoa, on näennäisen täydellisen pikkukaupungin pinnan alla kuplivia kauhuja ja ties mitä. Kuvittelisin tämän kirjan aspektin toimivan erinomaisen hienosti televisioversiossa. Kirjassa jokin nimittäin tökki ainakin tällä lukijalla. En nyt varsinaisesti joutunut pakottamaan itseäni lukemaan kirjaa, mutta ei se ihan omalla painollaankaan edennyt. En tiedä, mistä tämä johtuu. Kieli, juoni, hahmot, kaikki perustekijät ovat vähintäänkin kunnossa, usein enemmänkin. Ehkä kirja oli vain liikaa kaikkineen.

Samaan efektiin olen törmännyt George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire -sarjan kanssa. Vaikka kirjat sinänsä toimivatkin ja olen ne kaikki lukenut, on lukeminen takunnut, kestänyt ja venynyt. Sen sijaan televisioversiona homma on toiminut viittä vaille sekopäiseen fanitukseen saakka. Mieheni ehdotti, että alkaisin suosiolla vältellä nykyfantasiaa ja pitäytyisin Tolkienissani, mutta ihan noin yksioikoinen ei asia (kaiketi) ole.

Mikäli joku innostui kirjasta, mutta ei halua tarttua siihen alkukielellä, Mika Kivimäki on suomentanut teoksen osuvalla nimellä Unohdetut jumalat, ja suomennoksen on kustantanut Otava (2002).

Tiivistettynä
Kuka: Gaiman, Neil
Mitä: American Gods (2001)
Tuomio: 3/5 – Moderni klassikko ei istunut täysin minun makuuni ainakaan ensimmäisellä lukukerralla, vaan paljoutensa vuoksi pikemminkin työnsi luotaan. Ehkä televisioversio osuu makuuni paremmin: tarina on kuitenkin kovin hieno!

3. toukokuuta 2017

Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta


Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 
"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)
Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:
"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."
Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä
Kuka: Marsh, Henry
Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)
Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)
Suomennos: Ulla Lempinen
Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.
arvostelukappale 

1. toukokuuta 2017

Kaunisto: Corpus


Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.