1. toukokuuta 2017

Kaunisto: Corpus


Milja Kaunisto kiinnitti huomioni jo Olavi Maununpoika -trilogiallaan, mutta Purppuragiljotiini-sarja viimeistään vakuutti minut viime keväänä ahmimallani aloitusosallaan: vaikka kouluaikoina en suurempia kicksejä Ranskan vuoden 1789 meiningeistä saanut, näin kaunokirjallisesti esitettynä ne iskevät. Corpus jatkaa tarinaa siitä, mihin Luxus jäi, markiisi de Saden (jep!) pyörittämästä luksusilotalosta Maison de Luxesta keskellä Ranskan suuren vallankumouksen pyörteitä. Ex-pyövelinkisälli Isidore ja hänen pelastamansa ja kaukaa rakastamansa ex-comtesse Marie-Constance joutuvat pulaan jos jonkinlaiseen sekä yhdessä että erikseen, kirjan aikana muuan Louis pääsee päästään ja eräs Napoleone Buonapartekin tekee ensiesiintymisensä. Historia ei ole vahva aineeni, mutta arvelen, että sarjan jatkuessa tapaamme hänet vielä uudestaan.

Kauniston kieli on edelleen kirjan kantava voima. Jo neljästi ennenkin olen yrittänyt sitä kuvata sitä muun muassa sellaisilla sanoilla kuin rohkea, rehevä ja epookille uskollinen, ja nämä kaikki pätevät yhä. Jatkoksi lisäisin vielä ehkä maanläheisen. Kauniston kerronnan rosoisuudesta ja särmästä valtaosa tulee juuri kirjailijan uskomattoman taidokkaasta kielenkäytöstä, jonka läpi lukija tarinaa seuraa. Vaikka pikkusievällä hienostelukirjallisuudella on aikansa ja paikkansa, tarvitsee ainakin tämä blogitekstiä näpyttelevä lukija ajoittain myös suodattamatonta, raakaakin kieltä.

Corpusta lukiessani en kokenut lainkaan jonkin sortin shokkireaktiota tai siveyden sipuliutta toisin kuin Kauniston aiempien teosten yhteydessä: inhorealistisuus yhdistettynä voimakkaaseen kerrontaan ja kielenkäyttöön on ennen lyönyt menneisyyden nuorta ja naiivia lukijaa kasvoille aivan eri tavoilla kuin kaltaistani kyynistä kolmekymppistä. En suostu uskomaan, että kirja olisi oikeasti ollut jollain tapaa lepsumpi näillä saroilla, vaikka tuo epämiellyttäväksi kokemani alkujärkytys jäi tällä kertaa kokematta. Jos näin olisi kuitenkin ollut ja Kauniston kerronta olisi pehmentynyt ja menettänyt särmäänsä, olisi kyseessä suuri surku, murhe ja harmi. 

Vaikka vaahtoankin Kauniston kielellisistä ansioista, ei Corpuksen juoni kehno ole. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, eikä lukija tämän kirjan äärellä ainakaan tylsistymään pääse. Isidore on päähenkilönä miellyttävän epätäydellinen ja pitää siten lukijan mielenkiintoa yllä silloinkin, kun Marie-Constance alkaa tökkiä. (Olen huomannut usein empatiani kohdistuvan miespuolisiin päähenkilöihin, kun taas naiset ärsyttävät. En ehkä tahdo pohtia tätä asiaa tämän enempää, mutta tahdoin mainita havainneeni sen.) Olen yhä edelleen varsin iloisesti pihalla kuin se kuuluisa lumiukko siitä, mitä Ranskan historiaan tulee, poislukien ne peruskoulun ja lukion pakollisten historian- ja filosofiantuntien annit, ja tahdon kuvitella sivistyneeni Kauniston hovitanssin lailla yhteen keriytyvästä faktasta ja fiktiosta ainakin keskiverron hovihemmon lyijypuuterikerroksen verran.

Minä pidin kirjasta. Se on viihdyttävä, mukaansatempaava ja kaikin puolin kelpo ajanvietettä. Ahmin Corpusta jokseenkin samoissa mittasuhteissa kuin Aurinkokuninkaan hovin jäsenet herkkuja ja olin kovin kiitollinen siitä, ettei kirjallinen ja kielellinen herkuttelu näy lanteillani (paitsi silloin, kun kirjallisen ja kielellisen herkuttelun tukena on maallisempia herkkuja). Corpus ei horjuttanut sielunelämääni tai mullistanut maailmankatsomustani, mutta yhden sitkeänpuoleisen lukujumin se saatteli mestauslavalle ja teloitti sen taidokkaasti. Ei huono saavutus sekään.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Corpus (Gummerus, 2017)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 3/5 – Kaikin puolin viihdyttävä ja hienosti kirjoitettu teos, vaikka jotain Mullistavaa jäi uupumaan, kuten (oletettujen) trilogioiden keskimmäisistä osista usein jää.

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

2 kommenttia:

  1. Minulle vaikuttavampi oli Olavi Maununpoika-trilogia. Kyllähän siinäkin oli kaikenlaista ilonpitoa, mutta jotenkin ne miljöökuvaukset olivat luonnollisempia kuin Purppuragiljotiinisarjassa, jossa muuten on kaikkea yltäkylläisesti ja päät putoilee. Se markiisi de Sade on todella yököttävä hahmo tässä sarjassa. Kirjan loppukoukku oli hyvä.

    VastaaPoista
  2. Nää on kyl hyviä kirjoja, sellasia jotka on pakko ahmia heti. Tykkään myös älyttömästi sekä Luxuksen että Corpuksen kansikuvista <3

    VastaaPoista