31. heinäkuuta 2017

Havaste: Lumen armo


Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)
Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

24. heinäkuuta 2017

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat


Terho Miettinen ja Raija Pelli ovat työntäneet kynänsä yhden sortin muurahaispesään kirjoittaessaan teoksensa Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa. Kirjassa pureudutaan karismaattisiin kristillisiin liikkeisiin ja niissä tapahtuviin epäkohtiin, joista suurin osa tuntuu juontuvan johtohenkilöön tai -henkilöihin kohdistuvasta suoranaisesta henkilökultista. Jo kirjan johdannossa tehdään sängen selväksi, että paukkuja ei tulla säästelemään: kirjailijat toteavat uskon yhteisöissä olevan paljon hyviä puolia ja hengellisten tarpeiden kuuluvan ihmisyyteen, mutta"[t]ässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia" (s. 12). 

Oma asennoitumiseni ateismin ja teismin välisellä kentällä lienee blogin historian aikana jo tullut selväksi. Koen kuitenkin osaavani olla uhriutumatta ja toisaalta tiedostavani kristinuskoon aikojen saatossa liittyneet ja yhä liittyvät epäkohdat, olivatpa ne sosiaalisia, poliittisia tai muunsorttisia. Koska omat henkiset juureni eivät ole helluntailaisuudessa tai muissa kirjassa ruoskituissa yhteisöissä, en koe oman maailmankatsomukseni millään tapaa järkkyneen tai järisseen, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi saanut ajatuksen aihetta.

Miettinen ja Pelli käsittelevät aihettaan kohtuullisen laajasti: mukaan mahtuu tuttuja ja ennestään tuntemattomiakin uskonyhteisöjä tai suoranaisia lahkoja, joiden toiminta pohjaa pitkälti (lähes poikkeuksetta moraalisesti erittäin arveluttavan) johtohenkilön ympärille rakennettuun henkilökulttiin. Väärän profeetan käsite pyöri tajunnassani varsin etualalla Harhaanjohtajia lukiessani. Teemat vaihtelevat "perinteisestä" henkisestä (ja fyysisestäkin) väkivallasta seksuaalisuuteen ja taloudellisiin temppuiluihin. Mukaan mahtuu esimerkkejä jo kokoon kuihtuneista tai kuihtumaisillaan olevista yhteisöistä aina niihin, joista olemme viime vuosina saaneet iltapäivälehdissä lukea, esimerkkinä vaikkapa Uskon sana -seurakunta. Reilu vuosi sitten lukemani tohtori Eben Alexanderin Totuus taivaastakin saa osansa.

Mitä kirjasta lopulta sitten jää lukijalle käteen? Ainakin ahdistava tunne, vaikka oma uskonelämä ei millään tapaa kolhuja saanutkaan. Luin kirjaa epäonnisen, migreenikohtaukseen päättyneen lukumaratonin alkuun, ja hirmu hitaasti sen sivut kääntyilivät, ikään kuin painava aihe olisi painanut myös lukuvauhtia. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä, vaikkakaan ei enää yllättävältä, miten kertakaikkisen erilaisilla (välttelen sanaa "väärä", koska joku varmasti pitää omaa Raamatun tulkintaani juuri sellaisena, vääränä) tavoilla kristinuskon pyhää teosta voidaankaan lukea ja miten ihmisten kipeääkin kaipuuta ja tarvetta uskoa Johonkin isolla J:llä käytetään häikäilemättä hyväksi.

Jotain jää silti puuttumaan. Vaikka kirja on asiasisällöltään ja aiheeltaan painava ja käsittelee kattavasti sitä, mitä lupaakin, se jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa. Vaikka kirjaa on vaikea laskea käsistään (olkoonkin, että välillä tekee mieli!), lukukokemus jää pinnalliseksi. Harhaanjohtajat on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta, sitä ei käy kieltäminen, mutta odotin siltä jollain tapaa enemmän.

Tiivistettynä
Kuka:
Miettinen, Terho & Pelli, Raija
Mitä: Harhaanjohtajat: Vahvassa uskossa (Docendo, 2017)
Tuomio: 3/5 –  Ahdistavaa aihetta käsittelevä kattava teos, josta jää kuitenkin uupumaan jotain.

13. heinäkuuta 2017

Sanderson: Viimeinen valtakunta


Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka:
Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale

7. heinäkuuta 2017

Kesälukumaraton nro 2 (päivittyvä merkintä)


Blogirästejä on kiitettävästi vielä edellisen maratonin jäljiltäkin, mutta ei anneta sen hidastaa, kun uusi maraton on jo alkamassa. Kolme alamittaista häiriötekijää on tällä kertaa lähetetty isänsä kanssa kesälomareissuun, jääkaappi on täytetty kaikella laadultaan ja terveysvaikutuksiltaan kyseenalaisella eväällä ja vaikka suoranaista lukusuunnitelmaa ei ole, lukemista kuitenkin piisaa runoudesta faktakirjallisuuden kautta dystopiaklassikkoihin. Todennäköisesti en pysty maratoonaamaan kokonaista 24-tuntista, sillä huomenissa minulla on kaikenlaista ohjelmaa, mutta katsotaan, miten tädin käy!

Kuten viimeksikin, päivittelen reaaliajassa kuulumisiani paitsi tänne blogiin myös Instagramiin (@hyllytonttu) ja blogin FB-sivulle. Muita osallistujia löytää emännän blogin avulla ja tietty #lukumaraton-hashtagillä.


klo 12:00 Valmiit, paikat, hep! Aloitan Terho Miettisen ja Raija Pellin teoksella Harhaanjohtajat vahvassa uskossa, johon törmäsin aivan vahingossa: olen jonotellut kirjaa puolisentoista kuukautta (tällä hetkellä sijalla 108) Pirkanmaan maakuntakirjastosta, ja nyt sainkin sen viikon pikalainaan kauppareissulla. En valita! Paikallinen lukupeto (ei pedon luku, blogg. huom.) ei vaikuta kovin innostuneelta emäntähenkilön maratonsuunnitelmista.


klo 15:20 247 tuskaisen painavaa sivua takana. Jospa jotain vähemmän ahdistavaa seuraavaksi. Facebook ei jostain syystä suostu päivittämään blogin statusta enkä tahdo tuhlata siihen nyt juuri aikaa enempää.

klo 18:00 Sanojen lahja on nyt luettu, eli plakkarissa on yhteensä 788 sivua. Jotta elämä ei kävisi liian helpoksi, silmieni takana sykkii suunnaton migreenikohtaus, joten nappaan lääkkeen naamariini ja menen hetkeksi torkkumaan, josko mokoma menisi ihan vain sillä ohi.


klo 9:00 Niinhän se migreeninpentele tuli, oli ja pilasi koko maratonin. Sain yön pimeinä tunteina luettua kesken olleen Sarah Besseyn teoksen Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women, josta sain vielä 204 sivua listalleni. Nyt valitettavasti lukuaikani on loppu ja joudun suuntaamaan kirjankansien ulkopuolisiin rientoihin.

Koko maratonin saavutukseksi jäi siis 992 sivua, mikä sinänsä on ihan ok, mutta olisin ehtinyt lukea niin kovin paljon enemmän, elleivät aivoni olisi sabotoineet maratonia. Kovin olen pettynyt, mutta minkäs teet...

Luetut teokset ovat siis:
 Miettinen, Terho & Pelli, Raija: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa. (247 sivua)
Jansson, Tove: Sanojen lahja: valitut sitaatit. (541 sivua)
Bessey, Sarah: Jesus Feminist: An Invitation to Revisit the Bible's View of Women. (Osittain, 204 sivua)

Nyt tekisi kovin mieleni yrittää vielä kerran elokuussa saada kunnon maraton suoritettua, vaan nähtäväksi jää... Kiitos kaunis emännälle ja tsemppiä vielä puurtaville!