31. heinäkuuta 2017

Havaste: Lumen armo


Pari vuotta sitten, jollain niistä kaoottisista kolmen alle viisivuotiaan kanssa suoritetuista kirjastoreissuista bongasin kirjan, jonka kansi näytti kovin kauniilta silmääni ja takakansikin lupaili suuresti armastamaani suomalaista mytologiaa. Kirjan päähenkilö, nuori ja määrätietoinen nainen nimeltään Kertte kävi kohtuullisen pahasti hermoilleni, mutta juoni kaikkine elementteineen vei minua mennessään. Ärsyttävästä päähenkilöstä muodostui lopulta kertomukselle vahvuus, joka toi sille uskottavuutta, ja Kerten löydettyä rinnalleen Larrin tarinan sävy alkoi muuttua vielä vangitsevammaksi: sitä tiesi, että jotain suurta, mullistavaa ja todennäköisesti myös sangen synkkää on pakko tapahtua ennemmin pikemmin kuin myöhemmin. Kun jossain kohtaa Larrin lähtiessä metsälle tajusin (mukamas) puolihuolimattomasta kuvailusta, kenen tarinaa oikeastaan luenkaan ja mitä seuraavaksi olisi luvassa, nousivat niskakarvani pystyyn ja tajusin, että peli oli kohdaltani tietyllä tapaa pelattu. Ihan sama, mitä Paula Havaste tämän jälkeen heittäisi eteeni, lukisin sen ahmimalla ja vieläpä nauttisin siitä silmittömästi. En ollut väärässä. Tuulen vihojen jälkeen ahmin Maan vihat ja Veden vihat tuskallisen tietoisena siitä, että tarinan loppuhuipennus lähestyi koko ajan.

Tältä pohjalta ei liene kovinkaan suuri ihme, että nähdessäni Vihojen viimeisen osan nimipäiväni aattona kaupan hyllyllä, huudahdin ääneen. Vierelläni kävellyt viisivuotiaani säikähti ja luuli minun nähneen joko pelottavan jättihämähäkin tai jotain hirmu hienoa kuten yksisarvisen. Yksisarviskategoriaan Lumen armo kirjoissani sujahtikin, sillä oletin ja odotin sen ilmestyvän vasta tukevasti ensi kuun puolella. Nakkasin kirjan kärryihin, kuittasin miehen kattoa kohti kipuavat kulmakarvat semiviattomalla “nimipäivälahja sinulta minulle”-kuittauksella ja nimipäiväaamuna otin ja ahmin koko kirjan yhdellä istumalla.

Jälkiviisastellen olisi toki ehkä kannattanut säännöstellä kirjaa, mutta kovin vaikeaa se on, kun Havaste pääsee kunnolla vauhtiin, mitä taas ei tarvitse odottaa monenkaan sivun vertaa. Ennalta tuttujen hahmojen (ja pitkälti miljöönkin) ansiosta olo on kuin olisi itsekin palaamassa kotiin, ja vaikka kirjasarjan loppu lähestyi uhkaavasti jokaisen sivun kääntämisen myötä, tämän lukijan oli pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Teksti vilisee (taas kerran) satakuntalaislukijan silmään mukavan kotoisia ja vanhahtavia sanoja, ja suomenusko on läsnä voimakkaasti. Kristinusko alkaa kuitenkin Suomenkin puolella olla läsnä jo uhkaavissa määrin, eikä veronkannolta, kirkoilta ja muulta voi enää välttyä metsäpirtissäkään - paitsi jos tarpeeksi kauas tarpoo! 

En pystynyt enkä kyllä oikeastaan kovin tosissani edes yrittänyt kirjoittaa seuraavaa ilman juonipaljastuksia. Niitä karttelevien kannattaa jättää lopputeksti lukematta.

Kertte on epookin huomioiden onnistunut kirjasarjan kuluessa matkustamaan hirmuisen matkan Pohjois-Satakunnan metsäpirtistä Turukylän kautta Tokholmiin ja sieltä Koluvanista koukaten kotimatkalle. Matkan aikana hän on saanut tietenkin uusia ystäviä, mutta juonen jännittävyyden kannalta onnekkaasti myös roppakaupalla vihollisia, joista monet ehditään tavata Lumen armossa uudestaan. Suurin osa näistä kohtaamisista ja vihollisuuksista jää kuitenkin ilman loppuratkaisua ja -fanfaaria. Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista pistettä Uvannan tarinalle: ensimmäisen osan vanhaa, viisasta naista olin kaipaillut, ja mikäli hänen kuolemastaan (tai kuolemattomuudestaan, heh) jotain Lumen armossa kerrottiin, meni se täysin ohi minulta.

Niin kuin olenkin Kertteen viime vuosina kiintynyt, pelkäsin hänen kotiinpaluunsa olevan jollain tapaa liian onnellinen ja täydellinen: kotitila on kuitenkin ollut vuosikausia Kerten äitipuolen ja tämän uuden puolison huomassa, samoin Kerten ja Larrin tytär, Mimerka, joka on vanhempiensa poissaollessa kasvanut huimasti, kuten lapset yleensäkin tapaavat salakavalasti tehdä. Havaste ei kuitenkaan petä lukijaansa, ja maailmaa (tai ainakin Pohjois-Eurooppaa) poikkeuksellisen paljon kiertäneen Kerten suoranainen kulttuurishokki kauan odotetun kotiinpaluun rinnalla on mojova ja sydäntä riipaiseva. Myöskään Larrin kanssa ei avioelämään palaaminen suju aivan niin helposti, kuin Kertte oli toivonut, eikä vähiten Kerten povella viihtyvän Usvan vuoksi! Kotiseutujen luontokaan ei lopulta tarjoa lohtua samalla tavalla kuin ennen, mutta veden, metsän ja kirkonmiesten vihoja välttelevät päähenkilömme löytävät lopulta lohdun ja rauhan, olkoonkin se hyvin erilainen kuin Kertte kotimatkalle lähtiessään kuvitteli.

Ei sillä, että Lumen armo loppuisi niin kuin minäkään kuvittelin. Olisin vielä reilu viikko sitten voinut laittaa pennoseni likoon sen puolesta, että kirjan lopussa Kertte tapaa vielä poikansa Tuonelassa tai vähintään kohtaa loppunsa Toomaksen miekan kautta. Kirjan loppu jää toki niin auki, että minun ei ole täysin tarpeetonta luopua kuvitelmistani.

Kertestä minun sen sijaan täytynee jollain tapaa luopua. Hänestä kertova kirjasarja on nyt loppu, slut ja finito. Päällimmäinen tunnetila on karvan verran murheellinen, mutta toisaalta onpa tässä aika matka yhdessä kuljettu, Kertte kirjan sivuilla ja minä niitä käännellen!

Tiivistettynä
Kuka:
Havaste, Paula
Mitä: Lumen armo (Gummerus, 2017)
Tuomio: 5/5 – Katkeransuloinen lopetus Kerten kanssa kuljetulle yhteiselle matkalle, joka on ollut silkkaa priimaa alusta saakka.

Sarjan aiemmat osat ovat:
Tuulen vihat (Gummerus, 2014)
Maan vihat (Gummerus, 2015)
Veden vihat (Gummerus, 2016)

2 kommenttia:

  1. Mietinkin juuri, joko olet saanut tämän kirjan käsiisi. Minä odotin vielä hieman dramaattisempia tarinoita, mutta hienon matkaromaanisarjan Havaste on kirjoittanut. Nyt kun sanot, niin jääpä Uvannan kohtalo minuakin hämmästyttämään - häneenhän viitattiin romaanin alussa. Myös Mimerkan ja Usvan kohtalot pohdituttavat - saammekohan joskus lukea niistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mimerkan ja Usvan kohtaloista lukisin myös mielelläni! :)

      Poista