15. elokuuta 2017

Vik: Seleesian näkijä


Sain alkukesästä vihdoin aikaiseksi lukea Erika Vikin esikoisteoksen, Hän sanoi nimekseen Aleian, jota jo kevättalvella katselin vähän sillä silmällä. Tempauduin päätä pahkaa mukaan Vikin luomaan steampunk-henkiseen maailmaan ja kirjan sankarijoukon seikkailuihin, vaikka kuinka yritin fantasianirsoilla ja asettaa itseni YA-kirjallisuuden yläpuolelle (tästä lisää vielä myöhemmin). Tieto siitä, että sarja saisi jatkoa jo alkusyksystä sai minut tanssimaan pienen mutta sitäkin riehakkaamman voitontanssin.

Trilogioiden toiset osat tuppaavat usein olemaan laadullisesti aloitus- ja lopetusosia heikompia, koska niistä luonnollisesti puuttuu sekä kunnon alku että loppu, minkä vuoksi takaraivossani möllötti pieni peikko (tai ehkä pikemminkin liiteli närkästynyt tulilintu) pelottelemassa, että tulisin todennäköisesti parhaassakin tapauksessa pettymään Seleesian näkijään ainakin vähän. Nalkuttavasta taruolennosta huolimatta tartuin kirjaan odotukset ilmakehän ylemmissä kerroksissa, Corildonin kuvat silmissäni, Hän sanoi nimekseen Aleia suhteellisen tuoreessa muistissa ja Loreldonin nimi huulillani. Erika Vik lunasti kaikki odotukseni, vaiensi varsin nopeasti takaraivossani kiukutelleen olion ja nykäisi vieläpä kuvainnollisen maton jalkojeni alta useammin kuin kerran.

Koska Seleesian näkijä jatkaa tarinaa siitä, mihin Hän sanoi nimekseen Aleia päättyy, saattaa tekstissäni olla juonipaljastuksia sarjan ensimmäiseen osaan. Niitä raivokkaasti välttelevien kannattaa siis ehkä paeta pikimmiten.

Vaikka Aleian oleellisemmat "pääsivuhahmot", Arata Erren, Esme ja (tietty) Mateo, ovat jääneet kirjaimellisesti rannalle ruikuttamaan Aleian ja Corildonin seilatessa Seleesiaan, seurataan heidän edesottamuksiaan jonkin verran myös sarjan toisessa osassa. Selkeästi suurempaan osaan nousee kuitenkin Ma'Bathaen perhekunta, toisin sanoen Corildonin perhe siis. Siskoksista nuorin nousee selvästi suurimpaan rooliin, mikä sinänsä passaa minulle mainiosti, sen verran mainiosti Vik on (tämänkin) henkilöhahmon kirjoittanut. Arvasin tosin sekä Tigranin salaisuuden että hänen motivaationsa Aleian kanssa kulkemiseen ennen kuin ne rautalangasta väännettiin, mutta en ehkä kehtaa tästä ottaa sulkaa tonttulakkiini, sen verran Vik vinkeillä lukijaa vinkeillä härnää.

Härnäämisestä puheenollen, kun otetaan huomioon, ettei Aleiasta ja Corildonista mitä ilmeisimmin ole tarkoitus tulla pariskuntaa, Vik tiputtelee satunnaisesti sellaisia shippaajan päiväunipommeja, että olen yhä edelleen, viikko kirjan lukemisen jälkeen, vähintäänkin hämilläni. Ymmärrän, että ihmisten (ja seleesienkin) välillä voi olla hyvinkin läheisiä ja lämpimiä mutta samaan aikaan tyystin platonisia ystävyyssuhteita riippumatta näiden ihmisten (ja seleesien) sukupuolesta, mutta taivaan tähden nyt, oikeasti! 
Kavioiden kumu kuului jo kauan ennen kuin vaahtoava Osir ilmestyi näkyviin. Corildon oli hädin tuskin pysäyttänyt ratsunsa, kun hän heitti jalkansa orin kaulan yli, pudottautui maahan ja juoksi suoraan Aleian luo. -- Kellanvihreät silmät luotasivat kuumeisesti Aleian vartaloa nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa.
     Corildon kiskaisi Aleian hengästyneenä rintaansa vasten ja rutisti hänen hiuksiaan. "Loreldonin nimissä, mitä ihmettä oikein ajattelit?"
     Aleia nipisti silmänsä kiinni ja tunsi tahtonsa alkavan murentua. "En halua, että sinulle käy samoin kuin Eyralille tai Edeanalle", hän kuiskasi hiestä kostunutta kauluspaitaa vasten ja tunsi selvästi tutun ihon tuoksun.
No niin, no niin, olihan kirjassa muutakin kuin rivien välistä puoliväkisin esiin revittävä orastava rakkaussuhde. Vik syventää maailmansa magiasysteemin lainalaisuuksia ja muutenkin seleesien taikuus avautuu Seleesian näkijän jälkeen aivan eri tavalla. Corildonin menneisyydestä paljastuu paljon: joissain määrin lukijalle iskee annakareninamainen tunnelma, kun perhesuhteita puidaan urakalla ja silmissä vain vilisee nimiä ja lempinimiä, jotka sekoittuvat iloisesti toisiinsa. (Tämä saattaa kyllä johtua siitä, että luin teininä Anna Kareninaa läpi yön ja nyt yli-ikäisenä teininä Seleesian näkijää sekopäisten työpäivien päälle.) Aleian identiteetin ja, öh, entiteetin selviäminen on jo niin lähellä, että melkein uskaltaisin spekuloida, jos moista harrastaisin.

Young adult -kirjallisuus eli kavereiden kesken YA-kirjallisuus on minulle yhden sortin semisalainen pahe. En tiedä, liittyykö tämä paheellisuus jotenkin YA:n viihteellisyyteen vai ikääni, jonka perusteella en enää ole edes nuori aikuinen vaan ihan vain aikuinen. En silti muutenkaan lue yksinomaan (tai ylipäätään paljoa) Hienoa Korkeakirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla, eikä sen ikäpuolenkaan kai pitäisi haitata ihmistä, joka kulkee tyytyväisenä julkisilla paikoilla niin Pikachu-pipo päässään kuin H&M:n lastenpuolelta ostamassaan Stormtrooper-hupparissakin. Kyse saattaa toki olla siitä, että YA-kirjallisuus on (useimmiten) helposti samaistuttavaa, mikä puolestaan aiheuttaa minussa epämääräisen hymistely- ja peukutusreaktion. Ylenpalttinen hymistely ja peukuttelu mutuhuttuilublogissa taas käy nopeasti vähän tylsäksi, olkoonkin, että harrastuspohjalta ei ole kovin mielekästä lukea ja blogata kirjoja, jotka eivät iske.

Olipa YA-kirjallisuuden sielunelämän suhteen niin eli näin, Seleesian näkijän loppuhuipennus oli sitä luokkaa, että minun mielenmaisemani sujahti heittämällä sinne jonnekin puolentoista vuosikymmenen taakse. Sarja muistuttaa minua kovin jostain kirja(sarja)sta, josta pidin kovasti, mutta en kuollaksenikaan saa mieleen sen paremmin kirjan kuin kirjailijankaan nimeä. Puhukaamme siis jostain mystillisestä [sic! kuulostaa paljon mystillisemmältä kuin "mystinen"], nuorille nuorehkoille lukijoille suunnatun fantasiakirjallisuuden elementistä, joka esiintyy vain ja ainoastaan erinomaisen hienoissa ja taiten kynäillyissä sarjoissa. Sellainen Kaksosauringoista nimittäin on selvästi tulossa, erinomaisen hieno ja taiten kynäilty sarja, jota toivon mukaan (ja jos minulta kysytään myös todennäköisesti) tullaan kääntämään myös muille kielille.

Tiivistettynä
Kuka: Vik, Erika
Mitä: Seleesian näkijä (Gummerus, 2017)
Kansi: Erika Vik
Tuomio: 5/5 – Upeaa fantasiaa, joka puree sekä nuorempaan että vähemmän nuoreen lukijaan.

2 kommenttia:

  1. Luin tämän loppuun aamulla ja bloggasin juuri, joten nyt voin tulla viimein lukemaan tämän sinun tekstisi. Ja oijoijoi, miten olen niin paljon samaa mieltä! Ihan loistavan mainio kirja(sarja)!!
    Tykkäsin tosi paljon tuosta tunnemylläkkähommasta, kun en enää ole ollenkaan varma, ketkä lopulta rakastavat ketä ja millä lailla. Aaah! Ja silti nää rakkauskoukerot ei ole edes mitenkään korostetussa osassa tarinaa. Aivan ihana kirja. <3

    (Mullakin on pieni YA ongelma. Moni kirja kuulostaa tosi kiinnostavalta, mutta jostain syystä aikuisten aikuisten (AA) kirjat tahtoo aina kiilata edelle. Pitäisi vain lykätä omia ennakkoluuloja enemmän syrjään, ettei jäisi näistä nautinnoista paitsi.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee, en ole yksin mielipiteineni! :D Vähän jo pelkäsin höynähtäneeni. (Ja kiva myös kuulla, etten ole ainoa YA-ongelmainen!)

      Poista