24.9.2017

Superluku(puoli)maraton - päivittyvä merkintä


Carry on reading -blogin Henna ja Hogwarts Library -blogin Lotta laittoivat pystyyn mainion, kuukausittaisen Superlukumaratonin, johon minäkin tahdon tietenkin tunkea mukaan. Aiemmista suunnitelmistani poiketen en kuitenkaan pysty (ainakaan tänä sunnuntaina) heittäytyä aivan täysin lukumaratonin vietäväksi, koska perheeseen iskenyt superräkätauti vaatii omia toimenpiteitään - tai ei oikeastaan, mutta vetämättömän olon vuoksi kodinhoidollisia tehtäviä on jäänyt suoritettavaksi viime tinkaan. Kahdentoista tunnin puolimaratoniin kuitenkin kykenen ainakin enimmäkseen keskittymään, mitä nyt välissä pitää kipaista pyykkitupaan ja laittaa aamuksi tavaroita kasaan.

Mutta siis! Kello yhdeltätoista pamahtaa tämän puolimaratonin lähtölaukaus ja luen mahdollisuuksien ja silmäluomien lupsumisen mukaan iltayhteentoista. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä luen, koska valmistautuminen on jäänyt heikonpuoleiseksi, mutta kaipa täältä huushollista jotain löytyy. Lisäksi olen luvannut lapsilleni lukea tänään paria kirjaa, joten kaipa nekin voisi lukumaratoniin ympätä.

Nyt tekemään paniikkivalmisteluja siis! Palataan maratoonaamaan puolentoista tunnin kuluttua!


klo 11:00 Aloitan maratoonaamisen Serafim Seppälän Taivaallisilla voimilla, joka on roikkunut lukulistallani viime lokakuun Helsingin kirjamessuista saakka. Olen lukenut kirjasta jo aiemmin ensimmäisen luvun, mutta vielä piisaa sarkaa...

klo 13:30 Taivaalliset voimat on luettu, eikä mennyt (kaikkiaan) ihan vuottakaan! Mielenkiintoinen teos, joskin sen (ymmärrettävästi) ortodoksinen näkökulma oli minulle vähän vieraanpuoleinen. Pienet päiväunet tulin ottaneeksi liian mukavan lukuasennon vuoksi, mutta ehkäpä tämä kahvilla tästä taas käynnistyy. Pieni tauko ruokahuollolle ja sitten seuraavan kirjan kimppuun!

Aloitin kirjan uudelleen alusta, joten luettuja sivuja kasassa 272.


klo 13:45 Jotain kevyempää kaipaan enkeleiden päälle, ja ekaluokkalainen ehdottelee aapista. Heli Laaksosen Aapine käsittelyyn siis.

klo 14:40 Aapisest jäi kyl hyvä ja hymyilyttäv miäli. Ny pitää vähä viikat pyykkei ja hoitaa kotihoirollisii asioi, mut sit jatkuu taas maratooniki!


klo 16:00 Tauko vähän venähti, mutta onpa huusholli pykälää siistimpi. Josko sitä seuraavaksi kahlaisi läpi ihanan Anneli Kannon Pyövelin, joka on jo pitkän aikaa vartoillut vuoroaan kirjahyllyssä.


klo 19:45 Kylläpäs se oli! Minkähän vuoksi olen tätä vuosia lykännyt saamatta aikaiseksi lukea teosta loppuun asti? Nyt vähän hävettää. Lukuaikaa olisi vielä, mutta koska aloitan huomenna uudessa työpaikassa ja muutenkin maanantaimasennusta pukkaa, taidan ottaa enää jotain lyhyttä työn alle. Kun ottaa huomioon, miten häiriintyneeseen tilaan flunssainen päänuppi menee, kun yhdistellään vähän taivaallisia henkivaltoja, noitavainoja ja huushollissa majaileva kiiluvasilmäinen ja tummanpuhuva kissaeläin, taitaa olla turvallisinta valita vaikkapa murrerunoutta, jotta uniosasto pysyy rauhallisena... Heli Laaksosen Sulavoi sattui kirjahyllystä käteen, joten sitä siis!

klo 20:45 Taitaa olla sopiva hetki lopetella maratonia tähän, kun Laaksosen jäljiltä päässä pyörii kotimurre ja silmäluometkin alkavat hiljalleen painaa. Vajaaksihan tämä jäi ajallisesti, mutta tulipa pitkästä aikaa vietettyä päivä pitkälti nenä kirjassa! Blogattavia teoksia on kertynyt jo sen sortin pino, että alkaa vähälleen ahdistaa, joten niiden parissa täytyy viettää laatuaikaa alkavalla viikolla...

Joka tapauksessa tämän maratonin lopputulemaksi tuli sinänsä mukavat (272+72+387+87=)818 sivua vajaassa kymmenessä tunnissa, eli sinänsä ei huono lopputulema lainkaan!


17.9.2017

Jääskeläinen: Väärän kissan päivä


Pasi Ilmari Jääskeläisen uutukainen, Väärän kissan päivä, on viime aikoina ollut voimakkaasti esillä kirjablogistaniassa, enkä minäkään tässä suhteessa mitenkään pyri erottumaan massasta. Semifanaattisen kirjanmetsästysurakan jälkeen sain teoksen sattumalta käsiini kirjastosta ollessani matkalla kirjakauppaan ostamaan sitä, ja päivän käännyttyä iltaan päätin lukea varovasti pari ensimmäistä lukua ja jatkaa kirjaa hissuksiin, sillä ahmimisesta seuraa vain lukukooma. Muutaman tunnin kuluttua havahduin siihen, että kirja oli loppu ja että yöuneni tulisivat sinä yönä jäämään poikkeuksellisen lyhyiksi, mistä toipumiseen menee syysflunssaisessa ruuhkavuosikadotuksessa yllättävän kauan, mikä osaltaan selittäköön viimeaikaista blogihiljaisuutta.

Vaikka kunnon kirjabloggarin tavoin yliviljelen termiä “vangitseva” kirjoista puhuessani, ovat kirjat, jotka saavat minut kadottamaan ajantajuni näin totaalisesti, äärimmäisen harvassa. Jos olisin millään muotoa analyyttinen ihminen tai vakavastiotettava kirjallisuusauktoriteetti, osaisin varmasti eritellä lukukokemuksestani tähän johtaneet tekijät. Koska olen kuitenkin vain armoitettu mutuhuttuilija (ja ylpeä siitä!), tyytynen julistamaan ilosanomaa PIJ:n neroudesta.

No ei, en nyt ehkä yksinomaan sentään niinkään, vaikka aihetta ehkä olisi. Pasi Ilmari Jääskeläinen on minulle verrattain tuntematon kirjailija, jolta olen ennestään lukenut kaksi teosta. Vanhan blogin kätköistä löytyy tekstiä teoksista Sielut kulkevat sateessa (Atena, 2013) ja Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena, 2010). Suitsutustahan ne ovat, sille nyt ei mahda mitään. Maaginen realismi on mainiota ja Jääskeläinen silmittömän taitava kynäniekka. Kolmen vuoden odotus Lovecraftia lainailleiden Sielujen jälkeen on ollut pitkänpuoleinen, ja odotukseni Väärän kissan päivää kohtaan olivat kiitettävän korkealla, kun kirjan näppeihini sain. Koska olen jo useampaan otteeseen suitsuttanut kirjaa kertomatta siitä mitään oleellista, arvannette, etten pettynyt.

Koska Sielut ja Lumikko olivat keskenään kovin erilaisia kirjoja, en oikein tiennyt, mitä Väärän kissan päivän juonelta maagisen realismin lisäksi odottaisin. Näin jälkikäteen voisin ehkä yrittää kuvailla kirjaa realistisen unenomaiseksi jamesbondmaiseksi vakoojaseikkailuksi, mutta eihän se alkuunkaan riittäisi kuvaamaan Jääskeläisen erinomaista kerrontaa ja kielikikkailua yhdistettynä vauhdikkaaseen ja kaikessa nerokkuudessaan enemmän kuin hitusen absurdiin juoneen. Kirjan päähenkilö, Kaarna, on vähintään yhtä eksyksissä kuin lukija, ja vaikka loppuratkaisun pääpiirteissään arvaa jo varsin varhaisessa vaiheessa (mikään suuri saavutus se ei ole, sen verran vihjeitä satelee!), se ei haittaa pätkääkään. Kaarnan inhimillisyys ja, noh, realistisuus ovat niin taiten luotuja, että hihkuin niistää puolisolleni ääneen toistuvasti jo kirjaa lukiessani: hankala äitisuhde, lapsuusmuistojen jakautuminen kahdelle puolen vedenjakajaa, vanhaan hyvään ja uuteen vähemmän hyvään aikaan ja kaikki muukin on juuri sellaista sopivan traumaattista, että jokainen lukija löytää siitä jotain itselleen, vaikka oman äidin kanssa välit olisivatkin kunnossa. (Ei hätää, äiti, jos tätä luet, en yritä vihjailla mitään!) 

Kylmän sodan puskiessa nykypäivään ja miellyttävän suppeaksi jäävän päähahmokavalkadin vetäessä rallia ympäri Marrasvirran kaupunkia kokeellisen dementialääkkeen vauhdittamana kuin parhaankin Bond-lauman, sitä alkaa lukija kummasti vilkuilla kainalossaan nukkuvaa kissaa ja pohtia sitä, miten jännä asia todellisuus oikeastaan onkaan. Vaikka sitä kuinka tiedostaa sen subjektiivisuuden, on kuitenkin aina jännä hoksata, miten elämme oikeassa rinnakkaisten totuuksien multiversumissa aamun ruuhkaisessa bussissa nököttäessämmekin. Väärän kissan päivän unenomaisuus on hienovaraista, maagisuus niin luonnollista ja realismi niin häilyvää, että lukukokemus jää väkisinkin mieleen yhtenä vuoden omituisimmista ja parhaista.

Tiivistettynä
Kuka:
Jääskeläinen, Pasi Ilmari
Mitä: Väärän kissan päivä (Atena, 2017)
Kansi: Sanna Mander
Tuomio: 5/5 – Poikkeuksellisen toimiva muistutus siitä, miten hienoa spefiä kotimaassamme kirjoitetaankaan!