17.12.2017

Oikea Joulu™ (Kirjabloggareiden joulukalenterin 17. luukku)



Omista lapsuusjouluistani muistan kiireettömän tunnelman, Joulupukin kuuman linjan, roppakaupalla tuoksuja ja odottamisen. Kahdeksan vuotta sitten, Marttia odottaessani, vietimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa joulua kahdestaan omia perinteitä aloitellen ja molemmat uhosimme sillä kirkasotsaisella ja naiivilla tavalla, joka vain lapsettomilla lapsiperhe-elämästä on, miten meidän joulumme olisivat juuri sellaisia tunnelmallisia, kiireettömiä, kiiltokuvamaisia, ruoantäytteisiä elämyksiä alusta loppuun.

Jokainen varmaan arvaa, miten siinä sitten lopulta kävi.

Joulua haukutaan joskus kulutusjuhlaksi eikä aivan aiheetta. Itse koen sen kuitenkin vielä selkeämmin suoritusjuhlaksi. Täytyy siivota, kuurata ja kiillottaa, ommella, neuloa ja virkata, paketoida, piilottaa ja kuljettaa, kuoria, viipaloida ja muussata, paistaa, keittää ja imeltää, laulaa, lausua ja veisata, kyläillä, vierailla ja sosialisoida. Siinä sivussa lapset imuroivat koulusta, päiväkodista ja harrastuksista kaikki mahdolliset taudit. Kun viimeinenkin antibioottiannos supersitkeän flunssan jälkitautikorvatulehdukseen on nautittu, tulee päiväkodista tuliaisena mahatauti. "Hei! Ryhmässämme on nyt mahatautia, vesirokkoa, sitkeää flunssaa ja täitä. Naapuriryhmässä, jossa vietämme välillä aikaa, on enterorokkoa ja kihomatoja. Kiitos!" No olepa hiton hyvä.

On työstressiä, ei ole aikaa kavereille, lasten harrastusten joulujuhlat ja lopputurnaukset osuvat kaikki samalle iltapäivälle (ja siihen kahden lapsen parhaiden ystävien synttärijuhlat vielä päälle), posti hukkaa esikoisen odotetuimman (ja kalleimman) joululahjan, sukulaiset ihmettelevät Facebookissa katoamistamme maan pinnalta, parisuhde pysyy pystyssä silkalla laiskuudella (kaikki romahtamiseen liittyvät asiat vaativat liikaa paperitöitä), normaalisti ongelmitta sujuneet jouluruokavalmistelut leviävät käsiin (piparitaikina menee pipariksi, pullat palavat uuniin ja laatikot lipsahtavat lattialle metrin matkalla pöydältä uuniin) ja mitähän vielä. Oikea Joulu™ on jossain kamalan kaukana.



Isotädin luona vanhainkodissa vieraillessani törmäsin
tähän tyyppiin, jonka kuvan tahdoin jakaa
kanssanne, vaikka se ei tekstiin varsinaisesti istukaan.

Oikea Joulu™ vaatii paljon ja antaa takaisin parhaimmillaankin jonkin verran. Lasten riemun näkeminen on toki ihanaa sikäli, mikäli tiskivuoren takaa sitä ehtii nähdä. Oikean Joulun™ vaatima rentoutuminenkin on suorittamista: jos joululahjakirjan lukemisesta villasukat jalassa sohvannurkassa ei ole kuvaa Instagramissa, onko sitä tapahtunutkaan?

Oikea Joulu™ ei ole mikään vähäpätöinen asia. Saarioisten äitien sapuskat saattavat vaikkapa vääristää lasteni joulukäsityksiä niin, että heistä aikuisina itkevät terapiassa sitä, miten se äidinpentele ei edes räätikäslooraa itse vääntänyt! (Uskon näemmä vakaasti, että kotiseutuni murteellisen ilmaisun lanttulaatikolle he kuitenkin sisäistävät Tampereellakin, vaikken itsekään sitä käytä, ja että lapset ylipäätään traumatisoituvat ruoasta, jota eivät suostu edes maistamaan.) Maksalaatikko on ehkä ainoa, jonka saa ostaa ilman pelkoa lastensuojeluviranomaisten ilmestymisestä aattoiltana oven taakse joulupukin vanavedessä. (Ja se punanuttukin! Seitsemänkymmentä euroa kahdestakymmenestä minuutista! Pyydän kuitin mokomalta veronkiertäjältä!)

Oikea Joulu™ on jokaisen äidin (ja isänkin) tulikoe. Sillä mitataan vakaumuksen voimakkuus - enkä puhu nyt uskonnollisesta vakaumuksesta, vaan silkasta tahdosta tuottaa jälkikasvustaan kelvollisia suomalaisia, jotka syövät kummallisia (joskin herkullisia) ruokia aikuisena ja lukevat kerran vuodessa ruokarukouksen ja pätkän Raamattua, vaikka eivät ole enää vuosikausiin kuuluneet kirkkoon. (Minä kuulun, rauhoitu, äiti.)

Oikea Joulu™ ei ole oikea joulu. Minulta meni valitettavan kauan ymmärtää mokoma, kaivaa muistikuvistani koko yön kinkkua paistaneen isän silmänalusten tarkka mustan sävy tai aamuyöllä keittiöstä ruoanlaiton kilinöiden ja kolinoiden keskeltä kantautuva lahjapaperin rapina.

Oppiikohan sitä koskaan olemaan itselleen ihan aidosti armollinen? Malttaisiko sitä näin, viikko (!) ennen jouluaattoa, istua pehvalleen alas sohvalle glögilasi toisessa ja joku sopivan helppo kirja toisessa kädessä? Onko mahdollista laittaa joululaulut soimaan ja sammuttaa telkkari ja valot, ihan olla ja rentoutua kesken kaiken suorittamisen, vaikka onkin vasta kolmas adventti?`

Moni ruuhkavuosien tai pikkulapsiajan keskellä räpiköivä äitikollegani on huokaillut kateissa olevan joulumielensä perään. Onko olemassa joulumielialalääkkeitä, joilla kaiken stressin ja suorittamisen keskeltä oppisi ottamaan hengähdystauon - vaikka sitten niiden sohvalle kasaantuneiden, viikkaamista odottavien puhtaiden pyykkien keskellä - ja jollain tapaa saavuttaa edes ripaus lapsuusjoulujen tunnelmasta, odotuksesta ja jännityksestä?


Tämä teksti ei ole millään muotoa perinteinen kirjablogiteksti, mutta koska blogitauko on venähtänyt niin pitkäksi, että jatkaminen on mielettömän vaikeaa, julkaisen sen kuitenkin. Tämä toimikoon myös kirjabloggaajien joulukalenterin 17. luukkuna. 16. luukku löytyy Aarrekirjastosta, ja huominen 18. luukku aukeaa Hemulin kirjahyllyssä.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti