12.8.2018

Bloggarin kootut selitykset


Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia aikoja, että kaikki on periaatteessa kaikilla mahdollisilla mittareilla aivan hiivatin hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan jotenkin väärin ja vialla? Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun kaaoksesta, stressistä, epävarmuudesta ja entäjossittelusta on tullut niin tavallista, tuttua ja turvallista, että arki rakentuu oikeastaan niiden varaan, ei osaakaan enää elää tilanteessa, jossa lähes kaikki niistä vuosien varrella asetetuista mikro- ja makrotavoitteista on saavutettu.

Kaipa kaikesta sellaisesta muokkaantuu identiteettikriisi, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi olla onnellinen. Ikäkin osaltaan varmasti vaikuttaa asiaan, luulin kyllä jo kolmenkympin kriisin läpikäyneeni, mutta ehkä olin väärässä. 

Yli vuosikymmenen olen rakastanut tätä kaupunkia, jossa olen viettänyt koko aikuisikäni, tavannut mieheni, synnyttänyt lapseni, opiskellut ammattini (ja viritellyt varsin kattavat ammatilliset verkostot) ja muutenkin kokenut enemmän kuin kahtena sitä edeltäneenä vuosikymmenenä kuunaan. Silti kaipaan takaisin kotiseudulle, kaipaan niin, että ihan fyysisesti sattuu. Sata kilometriä on verrattain lyhyt matka (galaktisessa mittakaavassa), mutta syöpälapsen kanssa sata kilometriä kauemmas yliopistollisesta kuulostaa järjettömyydeltä, olkoonkin, että olemme enää kolmasti vuodessa tuomiolla.

Minä olen kasvanut luterilaiseksi, ponnistanut tapauskovaisesta perheestä kiihkeäksi lutheristiksi [sic!]. Nyt huomaan olevani hengellisesti koditon - en eksyksissä ainakaan vielä, mutta hämilläni ja koditon. Kun työ ja perhe vievät kaiken likenevän ajan ja energian (ja vähän ylikin), missä vaiheessa sitä ehtii sieluaan silitellä ja etsiä sille kiintopistettä?

Kun on aika monta vuotta identifioinut itsensä kirjaihmisenä (tai -tonttuna) ja kirjabloggarina, kriisi saattaa kääntyä yhtäkkiä lukemista vastaan. Mitäpä jos minä olisinkin leipuri-ihminen tai vaikka muotibloggari? (No joo, en, mutta esimerkin vuoksi, näettehän.) Ei. Johtaa tämä kriisi nyt, mihin sitten johtaakaan, takaisin kotimaakuntaan tai koulunpenkille, tonttuilevasta kirjabloggari-identiteetistäni en ole valmis luopumaan. Blogataan sitten vaikka epämääräinen tajunnanvirtaoksennus aivoni täyttävästä ahdistuksesta, kunhan se saa sormet taas juoksemaan näppäimistöllä!

Sitä paitsi hikikalypsin ja hellekupolin siirtyessä  muille maille (ja viedessään noin 25% kokemastani ilmastonmuutosahdistuksesta mennessään), huomaan jaksavani taas lukea. Tänään hain jalkaani villasukat, jotka osaltaan muistuttavat siitä, miksi pidän työstäni, ja nappasin John Bunyanin Kristityn vaelluksen luettavakseni.

Kyllä tämä tästä. 

2 kommenttia:

  1. <3 Muuten selailin tässä yhtenä päivän Kristityn vaellusta ja mietin pitäisikö lukea. Vahvasti tuntuu siltä että pitää. Mutta villasukat pysyvät vielä kaapissa :)

    VastaaPoista
  2. Kyllä näitä kriisejä ja hukassa olemisia tuntuu tulevan. Itse taidan olla aika kroonisesti pihalla! :) En ole vielä 45-vuotiaanakaan keksinyt, mikä minusta tulee isona. Enkä asuisi täällä missä asun, jos saisin yksin päättää asioistani, mutta minultahan ei kysytä... :) Se on joka tapauksessa mahtavaa, että nyt jaksaa tosiaan taas lukea!! Ehkä elämä voittaa?! :)

    Kristityn vaelluksen luin varmaan joskus lapsena... Pidin sitä varmaan lastenkirjana? :)

    VastaaPoista