30. marraskuuta 2015

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden


Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka:
Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

3 kommenttia:

  1. Kuten puhuimme jo messuilla, niin kyllä tämä on kirja, joka varmasti kannattaa lukea - sinun kirjoituksesi perusteella kuitenkin aika erilainen kuin oletin! Tuo mainitsemasi kansallinen draama on muuten tutkijoiden mukaan nähtävissä Suomessakin. Sisällissodan ja maailmansodan jättämät traumat ovat kuulemma sellaisia, että sukupolvet toisensa jälkeen kantavat niitä mukanaan - edes tietämättä sitä. Toki palestiinalaisten kohdalla haavat ovat tuoreempia, syvempiä ja varmasti myös "kuolettavampia". Niin surullista. Ja tuo, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisestä stressihäiriöstä on kerrassaan karmaiseva ajatus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hankin tämän eilen Otavan ja Liken ystävämyynnistä! :) Sinulle on haaste blogissani.

      Poista
    2. Mä olen niiiiiin jäljessä kaikissa blogihommissa, että ihan nolottaa. :D Käyn poimimassa haasteen tässä välissä jossain. Ja Abulhawan kirja on edelleen tuossa jossain tietoisuuden rajalla kummittelemassa. Täytyy etsiä se Jeninin aamut kätösiini!

      Poista