24.12.2018

Joulu, joulu (Kirjabloggareiden joulukalenterin 24. luukku)


Aatonaaton joulukalenterin luukku aukesi Lukijan roolissa -blogissa. Nyt on joulukalenterin ja televisiosta kantautuvan Joulupukin kuuman linjan mukaan jouluaattoaamu. Arkihuolet pitäisi nyt olla kaikki heitetty, maass' hanki ja järvet jäässä ja äiti laittanut kystä kyllä (ehkä yötä myöten energiajuoman voimin - en minä, kaverilta kuulin).

Kysyin huushollini alaikäisiltä, keski-iältään esikoululaisilta, mistä joulussa on kysymys. Sain kuullakseni seuraavan sorttisen keskustelun, jonka koin somessa jakamisen väärtiksi:

M1: - No silloin on ainakin ne Jeesuksen synttärit. Se täyttää jotain varmaan kakstuhatta. 
A: - Jouluna on lomaa, äitillä ja isilläkin, ja on kuusi ja kynttilöitä. 
M2: - Ja lahjoja saa! Toivottavasti tulee kirjoja ja palapelejä ja yksisarvistossut ja raitiovaunu mulle ja puhelimet teille. 
M1: - Sitten jouluna on niitä kaikkia ruokia ja laatikoita. Mä syön kyllä vaan perunaa ja kinkkua ja salaattia. 
(M2: - Kinkku on possua. Äiti laittaa sen uuniin.) 
A: - Ja jouluna voi auttaa toisia, antaa vaikka rahaa sinne pataan tai laittaa sinne Sairaalaklovneille ja syöpälapsille. Se on kivaa kun voi auttaa. 
M2: - Ja voi laulaa kaikki joululaulut yhdessä. 
M1: - Jouluna on kyllä kiva, kun ollaan ja tehdään yhdessä, kun kaikilla on lomaa... 
A: - No mä sanoin sen jo sen loman! 
M1: - ... ja sitten just vaikka luetaan yhdessä tai pelataan. Tai syödään niitä ihmeen ruokia. 
A: - Se on kyllä tärkeää joulussa. Ja sitten saa vielä olla ihan rauhassa, ei tarvitse tehdä mitään.

Tässä kohtaa äitihenkilö saattoi lantunkuorimispuuhissaan hieman tuhahtaa, mutta asiaa tovin harkittuaan totesi, että ehkäpä pilttien suusta kajahtaa satunnaisesti suuria totuuksia.

Niinpä vinkkivitoseni aattoaamuun: Jos tonttulakki jo kiristää vanteen lailla päätä, kinkku on vielä kohmeessa, lapset riitelevät ja puolison lahja on paketoimatta, ei se haittaa loppujen lopuksi. Kaiva nyt heti välittömästi vaikka YouTubesta lempijoululaulusi, ota konvehti (jos et ole jemmannut itsellesi rasiaa, annan poikkeusluvan käydä hakemassa yksi kuusen alta tai lahjajemmasta), laita silmät kiinni ja ota muutaman minuutin tauko. 

Onko parempi? Hyvä. Hengitä. Ota toinen konvehti varmuuden vuoksi. Kinkun voi paistaa jäisenäkin. Lapsia voi vielä tänään kiristää joulupukilla tai vaihtoehtoisesti lähettää mokomat ulos riitelemään. (Siellä ne naapurin lapset tappelivat jo ennen seitsemää, ikkunasta näin.) Niin, ja sen puolison lahjan voi paketoida vaikka vessassa. Kaverilta kuulin.

Rauhallista ja kirjaisaa joulua itse kullekin lukijalle! 
toivottelee (kaikkien kirjabloggareiden puolesta) hyllytonttu Tiina
+ Martti, Aino, Maija ja kotilukukoirapeto Hulda


1.12.2018

Runojoulukalenteri (Kirjabloggaajien joulukalenterin 1. luukku)

En ole ihan varma, miten se on mahdollista, mutta niinpä taas on joulukuu, kaikkien tonttuilevien kirjabloggareiden (ja muutaman muunkin eläjän) lempikuukausi. Taidamme kaikki tietää, miten vuosi on mennyt blogin suhteen, ja voin suureksi surukseni kertoa, ettei se paljon kummoisemmin ole mennyt lukemisen suhteen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, kaikenlaista ehtinyt tämän vuoden aikana tapahtua, monenlaisia päätöksiä on tehty ja ties mitä epämääräistä selittelyä, mutta olennaisinta lienee lopputulema: en minä tahdo bloggaamisesta luopua, joten pakko tätä silloin on jatkaa.

Jatkan metablogaamista myöhemmin, mutta joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi kirjabloggaajien perinteinen joulukalenteri tuntuu hyvältä ponnahduslaudalta (ja piiskalta) päästä takaisin päivittämisen makuun. Kaikki luukut ja osallistuvat blogit löytyvät merkinnän lopusta. Tämänvuotisen, upean logokuvamme on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Huominen luukku aukeaa Kirja vieköön! -blogissa

Esikoiseni, nyt kahdeksanvuotiaan (kahdeksan ja puoli, hän huutaisi itse taustalta, jos tietäisi äitinsä näin kirjoittavan) Martin ollessa reilun vuoden ikäinen päätin tehdä lapsoselleni runojoulukalenterin, johon keräisin kivoja, lyhyitä joulurunoja ja katkelmia joululauluista. Näitä sitten lukisimme idyllisesti aamuisin, kaikki olisi hyvää, lämmintä ja hellää, ja saisin ainakin 55 someäitiyspistettä, koska kalenterihan dokumentoitaisiin uskollisesti blogiin ja Facebookiin. (Liityin Instagramiin vasta seuraavana keväänä, kun appi Android-käyttikselle aukesi.) Yliopisto-opinnot, mahanahan lämpimämmällä puolella möyrivä Bilbo-vauva (sittemmin tunnettu Ainona) ja yleisesti ottaen ihan kaikki epämääräinen vain veivät energiaa niissä määrin, että tuona armon vuonna 2011 Tiimarista (!) ostamani pyykkipoikanaru tykötarpeineen jäi askartelulaatikkoon pölyttymään.

Hetki siis meni tätä hommaa työstäessäni. Saanko esitellä: kääpiöhyllytonttujoukon kautta aikojen ensimmäinen runojoulukalenteri, suoraan kotilähiömme tupakeittiön seinältä!


Pyykkipoikanaru on siis taattua Tiimaria, josta pian varmasti saa ties mitä retro- ja vintage-lisäpisteitä. Glitteriset pakettikortit ostin Sinellistä ehkäpä kuukasi takaperin. Betoniseinään lyödyt taulukoukut toivottavasti pysyvät kiinni seuraavat kolme ja puoli viikkoa. Koska en voi olla aivan varma viimeksi mainitun toteutumisesta, jouduin joustamaan alkuperäisestä suunnitelmastani sen verran, että pyykkipojista ei riipu Julia-konvehteja, joiden värimaailman mukaan kalenterin visuaalisen ilmeen määritin. (Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta mikäli Fazer tahtoo sponsoroida, sähköpostiosoitteeni löytyy jostain tämän blogin syövereistä.)


Mikäkö nyt tänä vuonna oli niin perustavalla tavalla toisin, että jaksoin kirjoittaa runoja kortteihin yötä myöten? Mahanahkani kääntöpuolella ei ole enää muutamaan joulunalusaikaan myllännyt uutta elämää, ja opiskelunikin loppuivat samoihin aikoihin kuin blogi on alkanut hiljentyä, mutta ruuhkavuodet ja orastava burnout ovat ehkäpä varsin tehokkaita vastavaikuttajia kaikenlaiselle näpertelylle. Ei, eiköhän ainoa viime jouluista poikkeava aines istu tänä lauantaiaamuna katsomassa Pikku Kakkosta (tai pelaamasta Minecraftia). 2/3 lapsikatraastani osaa tänä jouluna lukea, ja tämä alkuopetuksessa vaikuttava 40% perheestämme esitti marraskuun puolivälissä vienon toiveen, josko äiti nyt tänä jouluna voisi tehdä heille sellaisen runojoulukalenterin, josta joskus kertoi haaveilevansa. Pakkohan se silloin oli skarpata, tsempata ja ottaa kynä kauniiseen käteensä. (Ei kerrota kenellekään, mutta oikeasti 10 viimeistä luukkua ovat vielä kääntöpuoleltaan puhtaanvalkoiset.)


Systeemimme on simppeli. Aamulla avataan suklaakalenterit ja vilkaistaan liitutaululta, montako kouluaamua ennen joululomaa on. (Päiväkotiaamuja on yksi vähemmän.) Koska arkiaamumme tuppaavat olemaan paitsi hektisiä myös oksettavan aikaisia (herätyskelloni soi usein klo 4:30), runohetket on suosiolla jätetty iltapäiviin, jolloin raahaudumme kotiin. Runot napsitaan pyykkinarulta ikäjärjestyksessä: Maijan runot lausuu äiti, mutta Aino ja Martti lukevat omansa itse. 


Koska ääneen lukijoiden lukutaidot ovat varsin eri tasoilla, myönnän ihan avoimesti taktikoineeni niin, että pidemmät pätkät ovat kuopuksen päivinä, ja pienemmät lukijat saavat omien taitojensa mukaiset runot luettavikseen. Adventtisunnuntaille on varattu virsi 13 ("Nyt sytytämme kynttilän") säkeistö kerrallaan, ja muutama muukin laulettavaksi soveltuva luukku joukosta löytyy. Tänään aloitimme kalenterimme Kaarina Helakisalla, jonka säkein toivotan lukijoille mainiota joulunalusaikaa!

"Joulu kuulostaa kulkuselta.
Joulu tuntuu pumpulilta.
Joulu maistuu piparilta
tai namuselta
tai mantelilta.
Joulu näyttää tähtöseltä.
Joulu näyttää kynttilältä.
Joulu tuoksuu vihreältä
tai punaiselta
tai ruskealta.
Sillä joulukuusi on vihreä
ja kuusen oksan kätkössä
on piparipossun seurana
kirkkaanpunainen omena."


Kirjabloggaajien vuoden 2018 joulukalenterin luukut aukeavat seuraavissa blogeissa:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Kirja vieköön!
3. Elämä on ihanaa
4. Kirjasähkökäyrä
5. Kirsin Book Club
6. Kirjakaapin avain
7. Bibbidi Bobbidi Book
8. Lukijan roolissa
9. Kirjamies
10. Aina joku kesken
11. Kirjaluotsi
12. Luetaanko tämä
13. Kirsin Book Club
14. Tuulevin lukublogi
15. Kirja vieköön!
16. Bibbidi Bobbidi Book
17. Pauline von Dahl
18. Tuntematon lukija
19. Mrs Karlsson lukee 
20. Yöpöydän kirjat
21. Kirjapöllön huhuiluja
22. Pinon päällimmäinen
23. Lukijan roolissa
24. Hyllytontun höpinöitä

12.8.2018

Bloggarin kootut selitykset


Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia aikoja, että kaikki on periaatteessa kaikilla mahdollisilla mittareilla aivan hiivatin hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan jotenkin väärin ja vialla? Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun kaaoksesta, stressistä, epävarmuudesta ja entäjossittelusta on tullut niin tavallista, tuttua ja turvallista, että arki rakentuu oikeastaan niiden varaan, ei osaakaan enää elää tilanteessa, jossa lähes kaikki niistä vuosien varrella asetetuista mikro- ja makrotavoitteista on saavutettu.

Kaipa kaikesta sellaisesta muokkaantuu identiteettikriisi, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi olla onnellinen. Ikäkin osaltaan varmasti vaikuttaa asiaan, luulin kyllä jo kolmenkympin kriisin läpikäyneeni, mutta ehkä olin väärässä. 

Yli vuosikymmenen olen rakastanut tätä kaupunkia, jossa olen viettänyt koko aikuisikäni, tavannut mieheni, synnyttänyt lapseni, opiskellut ammattini (ja viritellyt varsin kattavat ammatilliset verkostot) ja muutenkin kokenut enemmän kuin kahtena sitä edeltäneenä vuosikymmenenä kuunaan. Silti kaipaan takaisin kotiseudulle, kaipaan niin, että ihan fyysisesti sattuu. Sata kilometriä on verrattain lyhyt matka (galaktisessa mittakaavassa), mutta syöpälapsen kanssa sata kilometriä kauemmas yliopistollisesta kuulostaa järjettömyydeltä, olkoonkin, että olemme enää kolmasti vuodessa tuomiolla.

Minä olen kasvanut luterilaiseksi, ponnistanut tapauskovaisesta perheestä kiihkeäksi lutheristiksi [sic!]. Nyt huomaan olevani hengellisesti koditon - en eksyksissä ainakaan vielä, mutta hämilläni ja koditon. Kun työ ja perhe vievät kaiken likenevän ajan ja energian (ja vähän ylikin), missä vaiheessa sitä ehtii sieluaan silitellä ja etsiä sille kiintopistettä?

Kun on aika monta vuotta identifioinut itsensä kirjaihmisenä (tai -tonttuna) ja kirjabloggarina, kriisi saattaa kääntyä yhtäkkiä lukemista vastaan. Mitäpä jos minä olisinkin leipuri-ihminen tai vaikka muotibloggari? (No joo, en, mutta esimerkin vuoksi, näettehän.) Ei. Johtaa tämä kriisi nyt, mihin sitten johtaakaan, takaisin kotimaakuntaan tai koulunpenkille, tonttuilevasta kirjabloggari-identiteetistäni en ole valmis luopumaan. Blogataan sitten vaikka epämääräinen tajunnanvirtaoksennus aivoni täyttävästä ahdistuksesta, kunhan se saa sormet taas juoksemaan näppäimistöllä!

Sitä paitsi hikikalypsin ja hellekupolin siirtyessä  muille maille (ja viedessään noin 25% kokemastani ilmastonmuutosahdistuksesta mennessään), huomaan jaksavani taas lukea. Tänään hain jalkaani villasukat, jotka osaltaan muistuttavat siitä, miksi pidän työstäni, ja nappasin John Bunyanin Kristityn vaelluksen luettavakseni.

Kyllä tämä tästä. 

22.7.2018

Reynolds: Slow Bullets


Jokunen vuosi sitten, tässä puhutaan kaiketi noin vuosikymmenestä, olin jollain tapaa suorastaan ylpeä siitä, etten lukenut scifiä. Selkeää syytä tähän ei ollut, vaan vetosin vain johonkin epämääräiseen periaatteeseen, jonka tarkemmasta luonteesta en itsekään oikein ollut selvillä. Sittemmin tapasin kivan insinööripojan, joka ei lukenut käytännössä mitään muuta kuin scifiä. Ilmeisesti johtuen epämääräisistä ympäristötekijöistä luovuin omasta, vähintään yhtä epämääräisestä periaatteestani, ja opettelin lukemaan scifiä vaikkakin vähän valikoiden. En tiedä, onko tämän anekdootin ja avioliittoni (koska siitä insinööripojasta tuli sittemmin aviomieheni) onnellisuuden välillä minkäänlaista verrannollisuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa riskejä asian suhteen.

Alastair Reynolds on yksi niistä scifi-kynäilijöistä, joiden tarjoamaan laatuun olen oppinut luottamaan sokeahkosti. Se, että Reynolds on puolisoni suosikkikirjailija, ei liene sattumaa. Slow Bullets on Reynoldsin tuotannon uudemmasta päästä, ilmestynyt 2017. Pienoisromaani ehti kummitella kirjahyllyssämme odottamassa, että viitsisin tarttua siihen, lähes vuoden päivät ennen kesäkuista lukumaratonia, jolloin ahmaisin sen yhdellä istumalla ja pidin siitä kuin pieni possu puurosta.

Kirjan juoni on sitä sorttia, josta ei oikein pysty kirjoittamaan ilman, että paljastaa liikaa jo heti alkuun. Mysteerivyyhti aukeaa vähän kerrallaan, mikä osaltaan villitsee alastairreynoldsmaista deus ex machina -loppuratkaisua odottavan lukijan järjettömille kierroksille. Kirjan loppu jää sopivissa määrin auki: ei niin paljon, että se jäisi määrättömästi kaihertamaan, mutta tarpeeksi, että lukija joutuu juoksuttamaan omia aivosolujaan sen äärellä.

Reynoldsin hahmot taiteilevat moraalisella harmaalla alueella, mikä on aina viihdyttävää kaltaiselleni, moraaliseen mustavalkoisuuteen turvaavalle lukijalle. Päähenkilön motivaattorit (ne silkkaa eloonjäämistä monimutkaisemmat ja -syisemmät siis) pysyvät sopivissa määrin piilossa aivan viime hetkiin saakka, elleivät sitten jää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Päähenkilön ja antagonistin välinen, kirjan alkusivuilla loppumaisillaan olevasta sodasta aiheutunut jännite on hienosti kirjoitettua ja yksinkertaisesti toimivaa, ja tässäkin kohtaa hyvisten ja pahisten välinen kahtiajako on hivenen haastavaa. Kuinka pitkälle moraalia voidaan venyttää sodan nimissä?

Kun 182 sivuun saadaan mahdutettua elementtejä korkea-scifistä, psykologisesta trilleristä, suljetun huoneen mysteeristä, filosofisesta pohdinnasta kulttuurin ja uskomusten kannalta oleellisista asioista ja muusta tällaisesta pienestä hömpästä, on kaltaiseni laiskasti scifin pariin palaavan lukijankin lopulta myönnettävä, ettei genre taida ihan toivottomimmasta päästä olla. Noh, ainakaan, kun käsissä on yhden sen Suurista Nimistä kirjoittama teos.

Kaikkiaan Slow Bullets on siis erityisen hieno ja suorastaan suositeltava pienoisromaani, joka ei paukuta lukijaansa tajuttomaksi teknisillä ja tieteellisillä teoreemilla ja spekulaatioilla, vaan onnistuu miellyttämään humanistinsieluista kirjabloggariakin kaivautumalla juuri sopivan syvälle, kuten nimensä antaa ymmärtää.

Kirjaa ei ole (vielä?) suomennettu.

Tiivistettynä
Kuka: Reynolds, Alastair
Mitä: Slow Bullets (Tachyon Publications, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hieno pienoisromaani, joka saa nuivemmankin scifin lukijan pohtimaan, pitäisikö genreen sukeltaa syvemmälle.

P.S. Blogin ulkoasu on muuttunut jonkin verran. Ehkäpä tämän voimin pääsisi taas päivitysrytmiin kiinni. Kesäloma tuli ja meni perheen kanssa pitkin Suomenmaata juostessa ja huomenna odottaa jo arki (noh, minua, muut lomailevat vielä pari viikkoa), mutta syksyisin olen perinteisesti lukenut enemmän joka tapauksessa. Toivotaan parasta!

16.6.2018

Lukumaraton (päivittyvä merkintä)


Kyllähän se nyt vähän niin alkaa olla, ettei kesä ole kesä ilman lukumaratonia. Koska tämän vuoden alku on mennyt lukemisen kannalta vähintäänkin heikosti, ajattelin pyrkiä maratoonaamaan kahdesti, kesäkuussa ja heinäkuussa, saadakseni kirittyä: tällä hetkellä olen vuodelle asettamastani 50 kirjan tavoitteesta lukenut loppuun neljä nimekettä, lastenkirjoja kun en ole tavannut mukaan laskea.

Minä olen aina ollut kilpailuhenkinen otus ja varsin huono häviäjä. Sangen huono yhdistelmä! Aion siis tänä kesänä maratoonata kahdesti saadakseni kirittyä. Kesäkuun maratonille lähden tänään 16.6. klo 15:45, heinäkuussa aloittelen luultavasti jo kuudennen päivän puolella, mutta sitä pohdittakoon likempänä ajankohtaa.

Olen valmistautunut maratonille lukulevolla, nakittamalla lastenhoito- ja kokkailuvastuut puolisolleni ja varaamalla jääkaappiin kofeiinipitoista, kylmää juotavaa. Tällä kertaa erillistä kirjastoreissua ei tarvittu, vaan kaivelin omasta hyllystä vuoroaan odotelleita teoksia ja yhden kirjastokasastakin. Tuskin ihan koko pinoa ehdin tuhota vuorokauden aikana, mutta yrittää ainakin voi!


Maratonia voi seurata tällä kertaa Instagramissa (@hyllytonttu). Päivittelen blogiin satunnaisesti matkan varrelta, mutta FB-päivitykset jätän tällä kertaa tyystin väliin, jotta aikaa jäisi enemmän itse lukemiselle.


lauantai 16.6.
klo 15:45 Lähtölaukaus kajahti! Päätin ottaa alkuun työn alle Mikko Kamulan Ison härän, joka on kärsivällisesti odotellut hyllyssä vuoroaan jo muutaman kuukauden.


klo 20:15 No olipas siinä! Ensimmäinen kirja plakkarissa siis ja pienen tauon paikka.


klo 20:30 Ei parane liian pitkää taukoa pitää! Varaan oikeuden juoda alkoholijuoman, mikäli Reynolds lyö pöytään deus ex machina -tyyppisen loppuratkaisun...


klo 21:58 Kappas! Se kävi sukkelammin kuin odotin! Kokonaissivusaldo nyt 785, aikaa takana karkeasti 6 h 15 min.


klo 22:20 Illan päätteeksi koira-aiheinen iltasatu virallisen valvojapedon protestista huolimatta.


klo 23:10 Tasan 900 sivun kohdalla lienee hyvä mennä nukkumaan. Aamulla joko Gaimanin tai Pettersenin kimppuun. Hyvää yötä!



sunnuntai 17.6.
klo 9:00 Aamumaito kahvilla, Neil Gaimania ja ikuisuuskysymys: sohva vai kiikkustooli? Perinteinen maratonmigreenikin tuli suoritettua yön aikana.


klo 11:10 1193 sivua luettuna ja vielä hiukan yli 4,5 tuntia lukuaikaa jäljellä. Pieni tauko tähän väliin!


klo 11:30 Loppusuora!


klo 13:15 1480 sivua jäänee lopputulokseksi, vaikka aikaa vielä periaatteessa olisikin. Pidän pienen tauon uupuneiden silmäparkojeni vuoksi ja kirjoitan sitten vielä yhteenvedon.


Yhteenvedonomaisesti tarjoilen teille seuraavanlaisia huomioita:

  • Tein oman henkilökohtaisen lukuennätykseni, vaikka lukuaikaa jäikin 2,5 tuntia. Edellinen ennätykseni oli 1346 sivua (joista 580 oli sarjakuvia), joten katsoisin ennätyksen ylittyneen kirkkaasti.
  • Aiemmin olen lähtenyt jossain vaiheessa maraton-päivää pakoon jälkikasvuani, mutta näemmä joko jälkikasvusto on viisastunut tai kaupunkireissuista on enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli mokoma on sivumäärässä mitattavissa.
  • Nautin edelleen suuresti siitä, että saan lukea koko kirjan yhdellä istumalla. Lukuflow'n saavuttaminen vaatii jonkin verran aikaa, ja se tunne, kun uppoutuu ihan joka aivosolullaan kirjan maailmaan... Ah!
  • Jälkikasvun välittömässä läheisyydessä maratoonaaminen kunnon lukuflow'n vallassa on vähän vaarallista. Olen luultavasti luvannut lapsille mopoauton, koiranpennun ja yksisarvisen vastatessani kaikkiin esitettyihin kysymyksiin poissaolevasti "joojoo"-lausahduksella.
  • Huushollin kissapeto nauttii silmittömästi siitä, kun emäntä möllöttää sohvalla kirja kädessään. Tällöin toinen käsi jää rapsutuskäyttöön, toisin kuin läppärin kanssa möllöttäessä.

Luin siis maratonin aikana seuraavat teokset:
Gaiman, Neil: Norse Mythologies 
Kamula, Mikko: Iso Härkä
Pettersen, Siri: Kupla
Reynolds, Alastair: Slow Bullets
Tolkien, J. R. R.: Roverandom

Viisi teosta ja yhteensä 1480 sivua.

Ei pöllömpi lukumaraton siis, vaikka herkkueväät kauppaan jäivätkin!

10.6.2018

Sanderson: Ylenemisen kaivo


Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.


Tiivistettynä:
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)
Alkuteos: The Well of Ascension (2007)
Suomentaja: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!
Arvostelukappale kustantajalta.

26.5.2018

Kunnas & Majaluoma: Albi käy hammaslääkärissä


Lumiukko Albi lienee tuttu useimmissa lapsiperheissä, kiitos Pikku Kakkosen ja siinä pyörineen (pyörivän?) ihastuttavan animaation. Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman luoma lumiukko lukee lumisessa nojatuolissaan kuvakirjaa, ja sen perusteella piirtää lumeen erilaisia asioita, jotka sitten muuttuvat todellisiksi. Toki tähän liittyy aina mitä mielikuvituksellisimia kommelluksia ja sekaannuksia, jotka saattavat hymähdyttää jopa televisiossa pyöriviä pätkiä puoliunessa seuraavaa äitihenkilöä.

Viime vuoden lopulla julkaistiin Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017), jonka kotiutin taannoin kirjastosta ihan vain ammatillisesta mielenkiinnosta: kyllähän sitä hammashoitajan täytyy tietää, mitä lapsipotilaat tuoliin kiivetessään ajattelevat. ("Pipsa Possusta" voisin tässä yhteydessä saarnata tovin jos toisenkin, mutta jätetään se toisille kanaville.)

Kirjan juoni on simppeli: Albi nukahtaa nojatuoliinsa, uneksii menevänsä hammaslääkäriin, jossa hammaslääkäri vaihtaa hänen hiilihampaansa valkoisiin helmiin. Kukaan ei kuitenkaan sen jälkeen näe Albin hymyilevän, joten Albi vaihtaa helmet hiiliin torilla, mistä sekä Albi että torikauppias "tulevat hyvin iloisiksi". Herättyään Albi piirtelee jäätikulla lumeen ja rakentaa oman hammaslääkäriaseman, jossa hän suorittaa ystävilleen tarkastuksen ja tekee näille jäästä uudet, hienot, kiiltävän valkoiset hampaat.

Martti suostui kuuntelemaan kirjaa enää pitkin hampain, vaikka televisiosarjaa onkin satunnaisesti katsellut. Kirja on hänen mukaansa "ihan kiva, mutta varmaan enemmän pienemmille tehty". Martti kiinnitti huomiota myös siihen, että joku lapsi voi vaikka pelästyä sitä, että hammaslääkäri ottaa kaikki hampaat pois ja laittaa uudet, jos pelkää jo valmiiksikin hammaslääkärikäyntiä.

Aino luki kirjan itse ja on sittemmin ilmestynyt kuuntelemaan sitä silloinkin, kun sitä Maijalle on luettu. Molemmat tytöt ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että kirja on sopiva Maijan ikäisille tai pienemmille -- eli 4-vuotiaille ja sitä nuoremmille. Molemmista kirjassa parasta oli se, kun Albin kavereilla oli lopulta ihan hassut hampaat, ja tyhmintä se, että Albin hammasharja ei ollut oikeasti yhtään hieno, vaikka Albi niin väitti, vaan musta ja "tosi yäk", eikä lumiukkoparka edes hammaslääkäristä saanut uutta, puhdasta mukaan!


Äitilukija piti kovasti kirjan kuvituksista, jotka visuaalisesti muistuttavat vähän muovailuvaha-animaatiota. Yksityiskohtia piisasi, ja joka aukeamalta löytyi Albin lisäksi valas- ja rapukaverit, jotka kyllä olisivat voineet olla vähän paremmissakin piiloissa välillä (huomautti Maija). 

Vaikka kirja sinänsä tasaisen laadukas lastenkirja onkin, myönnän odottaneeni jotain enemmän. Itse hammaslääkärikäynti on vain parin aukeaman mittainen, eikä se ole juuri sovellettavissa tosielämään sen enempää kuin jäästä tai helmistä tehdyt uudet hampaatkaan. Pettymyksen lähtökohtana on tietty vain oma, virheellinen ennakko-oletukseni kirjan sisällöstä, mutta asian tiedostaminen ei sitä juuri helpota. En myöskään koskaan kieltäytyisi valistavasta ja suun terveyttä edistävästä otteesta tällä saralla, mutta kaikkea ei kai voi saada. Riemuitkaamme siis siitä, että hammaslääkäri on (epäkonventionaalisista hoitomenetelmistään huolimatta) kiltti ja ystävällinen ja että kirjassa hammashoito esitetään hauskana asiana (vaikka tällaiset kaltaiseni ryppyotsat eivät sitä hanki ymmärtääkään).

Tiivistettynä:
Kuka: Mikko Kunnas & Markus Majaluoma
Mitä: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017)
Tuomio: Kaikin puolin kelpo kuvakirja, jolle löytyy varmasti sija yhdestä jos toisestakin hammashoitolan odotushuoneesta.

20.5.2018

Kaunisto: Status


Milja Kauniston Ranskan vallankumousta käsittelevän Purppuragiljotiini-trilogian viimeinen osa ilmestyi tämän vuoden alussa, ja sen sain kaikesta huolimatta jopa luettuakin! Alkunihkeydestään huolimatta sarja tempaisi minut aikanaan mukaansa niin, että villasukat lensivät jalasta, eikä tahti sen kummemmin ole tainnut juuri rauhoittua. Vaikka lukemiselle ei ole alkuvuodesta tuntunut olevan aikaa eikä energiaa, huomasin klikkailevani ja kikkailevani itselleni Statuksen kirjastosta luettavaksi siitäkin huolimatta -- ja vieläpä innoissani! Luku-urakkaan meni pari viikkoa (mikä on jonkinasteinen antisaavutus ihmiselle, joka lukee helposti sata sivua tunnissa), mutta sain kuin sainkin sen suoritettua. Ongelma ei millään muotoa ollut kirjan laadussa (tai sen puutteessa), vaan enemmänkin lukijan korvien välissä.

Tapaan Kaunistosta kirjoittaessani päivitellä, miten hänen kielenkäyttöönsä ei kyllästy, mutta eipä juonessakaan kyllä valittamisen sijaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, juonittelua ja epätoivon vimmalla toteutettuja tempauksia, naisten vanhimpien valttien valjastamista käyttöön joka suunnalla ja muuta, joka saa lukijan sykkeen nousemaan uusille sataluvuille silkasta jännityksestä. Mariannen ja Isidoren asemat ovat vallankumouksen edetessä kiepsahtaneet päälaelleen ja niinpä vain pyövelin kisällipoika on saanut sukunimen ja pyörii vallankumouksen isojen nimien (Robespierren, muuan korsikalaisen nuorukaisen, jonka nimikirjaimet ovat N.B., ja niin päin pois) seurassa, kun taas aatelisneito kituu vankityrmässä. Molemmat ovat kuitenkin (vaikkakin maallisten, silti selkeästi) korkeampien voimien pelinappuloina ja tiedostavat sen. Asiaankuuluvaa ahdistusta ja angstia Kaunisto käsittelee taiten ja uskottavasti, unohtamatta sitoa trilogian aikana auki jääneitä langanpäitä yhteen siinä ohella, ikään kuin ohimennen.

Ja se kieli sitten! Nyt jo kuudetta kertaa Kauniston kirjoittamaa kirjaa lukiessanikaan en välttynyt ajoittain epäuskoisiltakin puuskahduksilta ja normaalista poikkeavilta hengitysliikkeiltä kirjailijan sanataiteellisen säilän heiluessa. Kuten Kaunistolta jo osasi odottaakin, yksityiskohdissaan mestarillisen kielenkäytön keskiössä olivat kuitenkin ne elämän Suuret Asiat, joiden ympärillä vielä kolmannellakin vuosituhannella arkisia hovitanssejamme tanssahtelemme: sukupuolivietti ja sen toteuttamisen kannalta oleelliset eliöt, ruumiin erinäiset nesteet ja eritteet, kuolema ja siihen liittyvät fysiologiset ilmiöt -- eiväthän ne kahvipöytäkeskusteluiksi kelpaa (paitsi tietyillä aloilla), mutta niiden ympärillä elämä lopulta pyörii. Kaunisto tiedostaa tämän eikä kavahda näidenkään aiheiden äärellä sen enempää kuin vuosisatain takaisten poliitikkojen usein kyseenalaisiakin toimia ruotiessaan.

Vaikka Status on sinänsä erittäin hyvinkin onnistunut teos, joka päättää trilogian taitaen ja tasosta tinkimättä, en voi olla pohtimatta, että teoksena trilogiasta edukseen erottuu lopulta sen keskimmäinen osa, viime vuonna ilmestynyt Corpus. Tämä on sinänsä hämmentävää, että säännönomaisesti trilogioiden keskimmäiset osat ovat olleet sarjan heikoimpia, koska niistä puuttuu selkeä alku ja loppu. Poikkeus vahvistanee säännön tässäkin tapauksessa. Nyt joutuu tämä lukija tosin miettimään jännityksen vallassa, saanko ensi talvenakin luettavakseni Kauniston uutuusteoksen, ja kuinka hieno kansi siinä sitten onkaan.

Ranskan historia on ja on ollut minulle varsin karkeasti tuttu: maailmansodista osaan kertoa enemmän kuin suuresta(kaan) vallankumouksesta, puhumattakaan sitä edeltävästä ajasta! Kauniston trilogian ansiosta minulla on nyt kuitenkin jonkinlainen selkeähkö ja yksityiskohtainenkin kuva, olkoonkin fiktioon nojaava. Se ei ehkä ole kovin vaarallista, jos asian tiedostaa.

Tiivistettynä
Kuka: Kaunisto, Milja
Mitä: Status (Gummerus, 2018)
Kansi: Jenni Noponen (kuvat Getty Images, Superstock, iStock
Tuomio: Kelpo loppusilaus hienolle sarjalle. Jään jännityksellä odottamaan, mihin päin historiaa Kaunisto seuraavaksi sukeltaa.

Purppuragiljotiini:

Kauniston Olavi Maununpoika -kirjoista olen kirjoittanut vanhan blogini puolella:
Synnintekijä.
Kalmantanssi.
Piispansormus.

14.5.2018

Paluu tulevaisuuteen

Joskus sitä on kohdattava silmästä silmään surkea totuus siitä, että kirjablogihommat ovat kuivahtaneet kasaan. Joskus sitä havahtuu siihen, että eletään jo toukokuun puoliväliä, mutta vyön alla on vain muutama luettu kirja ja blogipäivityksiä vielä vähemmän.

Viime syksyn Helsingin kirjamessujen yhteydessä innostuin ajatuksesta perustaa lastenkirjallisuusblogi, johon saisin kivasti linkitettyä erään uranvaihtosuunnitelmankin. Talven ja kevään mittaa kävi kuitenkin selväksi, ettei tuo uranvaihtosuunnitelma ole taloudellisesti kannattava: toki tutkinnon valmistuttua olisi bruttopalkka hieman mukavampi, mutta sitä edeltävät opiskeluvuodet eivät ilman lottovoittoa onnistuisi. Talvi ja kevät olivat myös monella tapaa kuormittavia ja oma terveyteni prakaili kevättalvella sen verran pahasti, että ehdin jo itsekin vähän huolestua. Lukemiselle ei ole ollut aikaa eikä energiaa. 

Tämä ei tarkoita sitä, etten olisi ainakin sitkeästi yrittänyt lukea lapsilleni. Ihan päivittäisiä satuhetkiä meillä ei ole ollut, mutta useampana iltana viikossa kuitenkin. Martti oppi joulun tienoilla lukemaan kunnolla ja Aino seurasi perässä pääsiäisen pyhinä, viikko kuusivuotissyntymäpäivänsä jälkeen, ja varsinkin jälkimmäinen ei enää tahdo kuunnella, kun äiti lukee, koska äiti on liian hidas (!). Martilla on omat vaikeutensa lukemisen kanssa, kiitos kaksi kesää sitten koetun aivosyöpäepisodin, mutta vaikka nopeudessa onkin parantamisen varaa, luetun ymmärtäminen on open mukaan kiitettävällä tasolla.

Mutta niin, kirjablogi.

Perustin kirjablogini vuoden 2012 ensimmäisinä päivinä jäätyäni äitiyslomalle. Siitä tuntuu olevan ikuisuus: olen tammikuun 2012 ja toukokuun 2018 välillä menettänyt yhden vanhemman ja yhden isovanhemman, saanut kaksi ihanaa tytärtä, opiskellut tutkinnon (ja vieläpä sellaisen, jota olin peruskouluajoista asti vannonut vältteleväni!), tehnyt töitä, ollut omaishoitajana ja ties mitä muuta. Jo viime syksynä blogi tuntui vähän pakkopullalta: töissä oli rankkaa ja stressaavaa, kotona oli ruuhkavuosikaaosta viimeisen päälle, eikä blogille tuntunut riittävän aikaa eikä energiaa. Vähäkin lukuinto katosi kuin kirjabloggari Messukeskukseen, kun tajusin joutuvani sitten vielä kirjoittamaan blogitekstin kirjasta. Lastenkirjallisuuden puolelle hyppääminen tuntui loogiselta vaihtoehdolta, virkistävältä ja helpottavaltakin, mutta lienemme kaikki huomanneet, miten siinä sitten kävi...

Helmi-maaliskuun vaihteesta asti olen pyöritellyt päässäni kirjablogihommista tyystin vetäytymistä. En enää tarvitse tätä kanavaa pitääkseni itseäni järjissäni taaperon ja vauvan välillä taiteillessani, ja monella tapaa nykyinen elämäntilanteeni on tuntunut blogaamisen kannalta epäedulliselta. Myönnän, että erinäiset myrskyt kirjablogistanian vesilasissa ovat osaltaan kallistaneet vaakaa tähän suuntaan: harrastus, joka alkuun oli vain kivaa ajankulua, alkoi tuntua liiaksi kieli keskellä suuta taiteilulta, epätoivottujen viittojen jatkuvalta karistamiselta ja muulta ahdistavalta. On vaikea keksiä enää positiivista sanottavaa tästä harrastuksesta.

Lopulta päädyin kuitenkin yrittämään vielä vanhalla kaavalla. Palaan Hyllytontun hyllylle käsittelemään kaikenikäisten kirjallisuutta, enkä ole välittävinänikään kirjablogistaniaan kohdistuvista kököistä, tulivatpa ne sitten ulko- tai sisäpuolelta. Ja mitä niihin uranvaihtohaaveisiin tulee, pidän hiippalakkini oven välissä ja aloitan viikottaisen lastenkirjallisuusaiheisen sarjan, jos sitä sellaiseksi tahtoo sanoa.

Jatkakaamme siis täällä Hyllytontun höpinöiden puolella, jonne siirtelen piakkoin myös ne muutamat Tonttujoukon huomioissa julkaistut merkinnät.


Miksikö juuri nyt ja juuri tänään? Ehkä siksi, että esikoiseni, armoitettu Potter-fanimies (kts. kuvan Hedwig, syntymäpäivälahjus) Martti, täyttää (reilun tunnin kuluttua) kahdeksan kokonaista vuotta. Vaikka kahdeksan vuotta on lopulta vain pitkänpuoleinen silmänräpäys, päivä tuntuu monenlaisessa symboliikassaan enemmän kuin sopivalta rajanvedolta. Onnea Martille vielä virtuaalisestikin ja onnea minulle, joka olen noin hienon ihmisen saanut aikaiseksi! Hih!

9.4.2018

Sendak: Hassut hurjat hirviöt


Maurice Sendakin lastenkirjaklassikko Hassut hurjat hirviöt päätyi luettavaksemme yrittäessämme saada Marttia innostumaan koulunsa lukudiplomiprojektista. Vaikka lukudiplomi taitaa jäädä haaveeksi lukuajan puutteen vuoksi (diplomista tiedotettiin vasta kevätlukukauden puolella), olemme silti yrittäneet lueskella ahkerasti. Martin lukunopeus onkin kasvanut huimasti siitä lähtien, kun lukuhomma alkoi joulun aikoihin sujua, mutta paljon on vielä treenattavaa. 

Hassut hurjat hirviöt upposi triooni yllättävänkin hyvin. Olimme lukeneet kirjaa joskus muinaishistoriallisena aikana, jolloin olin vielä kotiäitinä, mutta lapset eivät sitä enää muistaneet. Äidin suureksi iloksi kirja oli niitä nykyään harvinaisen sorttisia, joita pystyy lukemaan koko kolmikolle samaan aikaan ilman, että kukaan tylsistyy tai tyystin putoaa kärryiltä: lasten ikähaarukka on tällä hetkellä hankalahko 4-(melkein )8 vuotta, jonka ääripäitä tuntuu ajoittain yhdistävän vain kertakaikkisen lapsellinen huumorintaju ja erityisesti rakkaus vessavitseihin. (Tähän kohtaa syvä huokaus äidin yleiseltä suunnalta.)

Juuri neljä vuotta täyttänyt Maija piti kirjaa vähän pelottavana ja pohti, ettei hän ainakaan tahdo hirviöiden kuninkaaksi tai edes edes kuningattareksi, vaikka joskus olisikin ollut tuhma kirjan Max-pojan tapaan. Eihän hän osaa purjehtiakaan, raukka, vaan eksyisi matkalla hirviöiden maahan! Sitä paitsi hirviöiden hurja tanssikin olisi varmasti vaikea, eikä Maija hallitsijattarena moista mölyä sietäisi. Lapsille ei saisi kuulemma kirjoittaa kirjoja, joissa on näin hirmuisia juttuja, koska lapset näkevät helposti painajaisia, ja sitä paitsi ne hirviöt eivät lopulta edes olleet pelottavia, vain hirmuisia. Kirja olisi Maijan mielestä ollut selvästi parempi, jos päähenkilö olisi ollut tyttö ja mielellään samanniminen kuin Maija itse, ja jos hirviöt olisivat olleet vaikka yksisarvisia. "Sitten sille olisi pitänyt keksiä kokonaan uusi nimi." Äitihenkilön oli vaikea löytää tähän enää lisättävää. 


Kuuden vuoden rajapyykin hiljan ylittänyt ja itsekin pääsiäisen pyhinä lukemaan oppineen Ainon mielestä Hassut hurjat hirviöt oli hyvä satu siitä, miten lapset voivat kuvitella kaikenlaisia mielikuvitusasioita ja tehdä itsestään vaikka hirviöiden kuninkaan, vaikka sitten vain unessa. Maxin seikkailun täytyy kuulemma olla unta, sillä ensinnäkään hirviöitä ei ole olemassa ja toisekseen Maxin iltaruoka ei enää olisi lämmintä, jos hän olisi purjehtinut "ainakin melkein kaksi vuotta ja ollut siellä hirviöidenkin luona jonkun aikaa". (Tätä tyttöä ei niin vain enää jymäytetäkään, pohti äiti-ihminen.) Katraan keskimmäinen jäi pohtimaan Maxin seikkailua eikä lopulta ollut lainkaan varma, olisiko koti-ikävä oikeasti tarpeaksi hyvä syy palata takaisin kotiin: "Sitten se joutuu kumminkin johonkin eskariin tai päikkyyn, kun hirviöiden kuninkaana se saisi vain tehdä kaikkia hauskoja juttuja kaikki päivät, eikä kukaan komentaisi koskaan." Aino arvosti myös kirjan upeita kuvituksia ja toivoikin hirviötanssista (kts. yllä) taulua huoneensa seinälle. 

Kahdeksanvuotissynttäreitään vartoileva Martti luki kirjan Ihan Kokonaan Itse (isoilla alkukirjaimilla!) yhden illan aikana ja aikoo vakaasti ostaa kirjan omakseen ja lukea sen monta kertaa uudestaan. Sopivan pelottavat hirviöt olivat kuitenkin lopulta aika avuttomia, kun eivät saaneet edes yhtä pikkupoikaa tottelemaan ja jäämään luokseen. Siinä missä Aino mietti itse seikkailua, Martti jäi pohtimaan Maxin motiiveja: Max kuvitteli itsensä hirviöiden saarelle, koska oli varmaan vihainen äidilleen, joka lähetti pojan tämän omaan huoneeseen, mutta miksi hän sitten palasi kotiin? Koti-ikävä oli lopulta Martinkin mielestä painavin syy, mutta lisäksi se, että hirviöt eivät ehkä lopulta rakastaneet Maxia, ellei tämä ollut jotenkin erityisen hirmuinen. Kotona Maxista tykättiin, vaikka hän joskus olisikin kiltti. (Äiti yritti ehdottaa fraaseja kuten "häntä rakastettiin omana itsenään", mutta se ei kuulemma ole ihan sama asia.) Martistakin kirjan kuvat olivat erityisen hienoja, ja kun kerroin hänelle kyseessä olevan lastenkirjallisuuden klassikon, hän ei lainkaan ihmetellyt asiaa: "On ne niin hienoja kuvia, ja niihin on selvästi nähty tosi paljon vaivaa. Hyvä vaan, että ihmiset lukee sitä, vaikka se on aika vanha. Eikä se edes ole mitenkään vanhanaikainen, vaikka uudet lastenkirjat on sellaisia erilaisempia."

Minä itse pidin kirjasta kovin, siksipä sen taisin kirjastosta kotiin kantaakin. Löysin kirjan itse analysoidessani sitä jossain vaiheessa yliopisto-opintojani, ja olin silmittömän mielissäni nähdessäni jälkikasvuni eläytyvän siihen juuri niin antaumuksella, kuin lapsettomana opiskelijana sieluni silmin näinkin. Sendak ei selittele liikoja eikä myöskään edes yritä moralisoida lapsen käytöstä tai vähätellä tämän negatiivisia tunteita. Max käyttäytyy huonosti, joutuu huoneeseensa ilman iltaruokaa, kuvittelee tai uneksii mielettömän hienon seikkailun, jossa hän ei ole vain hirviömäisen tuhma lapsi vaan suorastaan hirviöiden kruunupää, mutta palaa lopulta kotiin, jossa häntä rakastetaan hirviömäisyydestä huolimatta, eikä siinä sitten mitään sen kummempaa.


"Tonttujoukon huomioita" on ollut hävettävän hiljainen koko olemassaolonsa ajan. Voisin toki kirjoittaa tähän kilometrisen nyyhkytarinan työstressistä, muuttostressistä, terveysstressistä, stressistä, joka tulee siitä, että yhtäkkiä hoksaa, ettei juuri sillä ajanhetkellä stressaa mitään ja ties mistä muusta. Sormeni on monesti ollut jo blogin poistonapilla, välillä taas olen pohtinut paluuta menneeseen ja "Hyllytontun höpinöihin". Päivän pidentyessä, ruuhkavuosielämän alkaessa asettua omiin uomiinsa ja stressikäyrän punaisella pysymisen hyväksymisen myötä olen kuitenkin päätynyt siihen, että yritän vielä kerran saada blogihomman taas pyörimään, vaikka sitten harvat hampaani irvessä ja vanhoista kirjoista lasten kommentteja keräten. Uranvaihtosuunnitelmat ja jatko-opintojuonet ovat kevättalven mittaan maturoituneet, vaikkakin ovat samalla menneet kaikella tapaa lapsellisempaan suuntaan. Tämän kevään yhteishaun missasin, mutta ehkäpä sijoitan lomarahani avoimen yliopiston tarjontaan ja kulutan vapaa-aikaani (mitä lie se sitten onkaan) ensi syystalvena itseäni sivistäen. Nähtäväksi jää! Siihen asti voi vaikka kirjablogailla.

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjallisuusblogistani.)