1.1.2019

Vuosi 2018 In Memoriam (ja sananen vuodesta 2019)

Vuosi 2018 on poistunut keskuudestamme, ja voin rehellisesti sanoa, ettei tule ikävä. Kalpeneehan tämä vaikka toissavuoden rinnalla (lapsen aivosyövästä on paha laittaa pahemmaksi), mutta aika myllytystä tuokin oli. Uuden kodin ja nelijalkaisen perheenjäsenen tuomat bonusilopisteet eivät ihan riitä kääntämään lopputulosta positiivisen puolelle, mutta toisaalta olemme kaikki vielä hengissä ja järj... noh, hengissä kuitenkin.

Puolisolleni (tästäkin bonusilopiste, ettei häneen tarvitse liittää ex-prefiksiä!) juuri jupisin, että näkee vuoden olleen harvinaisen kökkö, kun katsoo, paljonko olen "ehtinyt" eli jaksanut lukea. Jään ankeaan kymmeneen luettuun kirjaan ensimmäistä kertaa sitten -- jaa, en edes muista. Ehkä alakoulun? Lähihoitajaksi ryhtyneen humanistin matematiikallakin viime vuodelle asettamani 50 luetun kirjan tavoite jää siis kauas. Blogiakaan en ole päivitellyt kuin kolmanneksesta näistä kirjoista, ja blogaamatta on jäänyt muutama teos, jotka olisivat oman tekstinsä ansainneet. En kuitenkaan aio alkaa vääntää omia bloggauksia kirjoista, joista minulla ei ole edes muistiinpanoja (sillä aioin jo luopua kirjabloggaamisesta kokonaan), mutta jospa tähän vuodenlopetusmerkintään niitä lyhyesti yrittäisin kuvailla.

Vuonna 2018 luin seuraavat teokset:

Harari, Yuval Noah: Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016).
Kamula, Mikko: Iso Härkä (Gummerus, 2018).
Kaunisto, Milja: Status (Gummerus, 2018). Linkki.
Leikas, Antti: Tonttu (Siltala, 2018).
Pettersen, Siri: Kupla (Jalava, 2018).
Reynolds, Alastair: Slow Bullets (Tachyon Publications, 2015). Linkki.
Rouhiainen, Elina: Muistojenlukija (Tammi, 2017).
Rytisalo, Minna: Rouva C. (Gummerus, 2018). 
Sanderson, Brandon: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018). Linkki.
Törmänen, Katja: Karhun morsian (Like, 2018). 

Lastenkirjapuolella päivitin peräti kahdesti ja lisäksi Martin avustuksella työstän tekstiä listan kolmannesta. Kirjoja tuli toki luettua ainakin kymmenkertainen määrä, vaikka Aino oppikin itse lukemaan alkuvuodesta. Tyttö toivoi maaliskuussa kuusivuotislahjaksi "kirjaintehtäviä", koska hän tahtoi oppia lukemaan ennen esikoulun alkua elokuussa, ja Agricolan päivänä hän luki jo.

Kunnas, Mikko & Majaluoma, Markus: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017). Linkki.
Sendak, Maurice: Hassut, hurjat hirviöt. Linkki.
Troll: Mestarietsivä Peppunen (Nemo, 2018).

Haluan kuitenkin erikseen nostaa esille Minna Rytisalon Rouva C:n, joka sai minut alkusyksystä pyristelemään irti lukujumistani (ainakin hetkellisesti), ja tosissaan pohtimaan, pitäisikö tästä lukemishommasta (tai sen olemattomuudesta ja motivaation totaalisesta katoamisesta) jotenkin huolestuakin. Sitä paitsi kirja itsessään on kaikkiaan mahtava, kieleltään mielettömän kaunis ja ihan vain vau. Onneksi muut kirjabloggarit ovat jo hehkuttaneet sitä minunkin puolestani, niin internet ei jää ihan hirveän puutteelliseksi tällä(kään) saralla.

Näin tähysivät tulevaisuuteen lokakuussa kaksi pienintä tyttöäni.

Uuden vuoden kunniaksi tehdään kai kaikenlaisia lupauksia, mutta minä en oikein moisia harrasta. (Tietty olisi kiva syödä terveellisemmin, laihtua vaikka 15 kg, olla parempi äiti ja ihminen jne., mutta vaikka kuinka uhoaisin, tammikuun puolivälissä lakaisen jo murheeni suklaalevyn alle samalla, kun ärisen lapsille.) Ajattelin kuitenkin asettaa saman 50 luetun kirjan tavoitteen tälle vuodelle, koska olen hivenen luupäinen ihminen.

Ajattelin myös lukea Harry Potter -sarjan uudestaan kokonaisuudessaan, joskaan en vielä tiedä, toteuttaisiko tuon pikku projektin maratoni(e)n muodossa vai pitkin vuotta. Niin ikään kieltä en ole vielä päättänyt: en ole lukenut sarjan viimeistä osaa koskaan suomeksi, mutta vastaavasti sarjan kuusi ensimmäistä osaa ovat englanniksi lukematta. Sen verran olen itselleni antanut armoa, että saan lukea nuo kirjat keskenäni sen sijaan, että lukisin ne ääneen lapsille.

Lapsista puheen ollen, molemmat taloutemme lukevat lapset ovat kovin kiinnostuneita jakamaan kokemuksiaan lukemistaan kirjoista, joten kevään aikana 7- ja 9-vuotiaiksi muuttuvien vauvojeni aatoksia tulen varmasti kanavoimaan blogiin myös. Yksi teksti on jo työn alla: Martin joululahjaksi saama Mestarietsivä Peppunen on kuulemma ihan pakko "laittaa sinne internetiin äidin kirjasivulle". Mitä sitä ei lastensa eteen jne.

Noin niin kuin muuten toivoisin pitäväni kiinni joulukuun aikana uudelleen löytyneistä lukuinnostuksestani ja blogimotivaatiostani, vaikka kuinka stressaisi ja ahdistaisi ja kiukuttaisi. Pieni todellisuuspako kuitenkin auttaa lähes aina, oli vaiva mikä tahansa. Blogi kaipaa pientä pintaremonttia (lue: "täyttä kasvojenkohotusta"), ehkä sillekin löytyy vielä sopiva hetki. Syksyllä aion vakaasti lähteä messuilemaan sekä Turkuun että Helsinkiin.

Hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille! Toivottavasti tapaamme tiuhaan tahtiin!

24.12.2018

Joulu, joulu (Kirjabloggareiden joulukalenterin 24. luukku)


Aatonaaton joulukalenterin luukku aukesi Lukijan roolissa -blogissa. Nyt on joulukalenterin ja televisiosta kantautuvan Joulupukin kuuman linjan mukaan jouluaattoaamu. Arkihuolet pitäisi nyt olla kaikki heitetty, maass' hanki ja järvet jäässä ja äiti laittanut kystä kyllä (ehkä yötä myöten energiajuoman voimin - en minä, kaverilta kuulin).

Kysyin huushollini alaikäisiltä, keski-iältään esikoululaisilta, mistä joulussa on kysymys. Sain kuullakseni seuraavan sorttisen keskustelun, jonka koin somessa jakamisen väärtiksi:

M1: - No silloin on ainakin ne Jeesuksen synttärit. Se täyttää jotain varmaan kakstuhatta. 
A: - Jouluna on lomaa, äitillä ja isilläkin, ja on kuusi ja kynttilöitä. 
M2: - Ja lahjoja saa! Toivottavasti tulee kirjoja ja palapelejä ja yksisarvistossut ja raitiovaunu mulle ja puhelimet teille. 
M1: - Sitten jouluna on niitä kaikkia ruokia ja laatikoita. Mä syön kyllä vaan perunaa ja kinkkua ja salaattia. 
(M2: - Kinkku on possua. Äiti laittaa sen uuniin.) 
A: - Ja jouluna voi auttaa toisia, antaa vaikka rahaa sinne pataan tai laittaa sinne Sairaalaklovneille ja syöpälapsille. Se on kivaa kun voi auttaa. 
M2: - Ja voi laulaa kaikki joululaulut yhdessä. 
M1: - Jouluna on kyllä kiva, kun ollaan ja tehdään yhdessä, kun kaikilla on lomaa... 
A: - No mä sanoin sen jo sen loman! 
M1: - ... ja sitten just vaikka luetaan yhdessä tai pelataan. Tai syödään niitä ihmeen ruokia. 
A: - Se on kyllä tärkeää joulussa. Ja sitten saa vielä olla ihan rauhassa, ei tarvitse tehdä mitään.

Tässä kohtaa äitihenkilö saattoi lantunkuorimispuuhissaan hieman tuhahtaa, mutta asiaa tovin harkittuaan totesi, että ehkäpä pilttien suusta kajahtaa satunnaisesti suuria totuuksia.

Niinpä vinkkivitoseni aattoaamuun: Jos tonttulakki jo kiristää vanteen lailla päätä, kinkku on vielä kohmeessa, lapset riitelevät ja puolison lahja on paketoimatta, ei se haittaa loppujen lopuksi. Kaiva nyt heti välittömästi vaikka YouTubesta lempijoululaulusi, ota konvehti (jos et ole jemmannut itsellesi rasiaa, annan poikkeusluvan käydä hakemassa yksi kuusen alta tai lahjajemmasta), laita silmät kiinni ja ota muutaman minuutin tauko. 

Onko parempi? Hyvä. Hengitä. Ota toinen konvehti varmuuden vuoksi. Kinkun voi paistaa jäisenäkin. Lapsia voi vielä tänään kiristää joulupukilla tai vaihtoehtoisesti lähettää mokomat ulos riitelemään. (Siellä ne naapurin lapset tappelivat jo ennen seitsemää, ikkunasta näin.) Niin, ja sen puolison lahjan voi paketoida vaikka vessassa. Kaverilta kuulin.

Rauhallista ja kirjaisaa joulua itse kullekin lukijalle! 
toivottelee (kaikkien kirjabloggareiden puolesta) hyllytonttu Tiina
+ Martti, Aino, Maija ja kotilukukoirapeto Hulda


1.12.2018

Runojoulukalenteri (Kirjabloggaajien joulukalenterin 1. luukku)

En ole ihan varma, miten se on mahdollista, mutta niinpä taas on joulukuu, kaikkien tonttuilevien kirjabloggareiden (ja muutaman muunkin eläjän) lempikuukausi. Taidamme kaikki tietää, miten vuosi on mennyt blogin suhteen, ja voin suureksi surukseni kertoa, ettei se paljon kummoisemmin ole mennyt lukemisen suhteen. Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa, kaikenlaista ehtinyt tämän vuoden aikana tapahtua, monenlaisia päätöksiä on tehty ja ties mitä epämääräistä selittelyä, mutta olennaisinta lienee lopputulema: en minä tahdo bloggaamisesta luopua, joten pakko tätä silloin on jatkaa.

Jatkan metablogaamista myöhemmin, mutta joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi kirjabloggaajien perinteinen joulukalenteri tuntuu hyvältä ponnahduslaudalta (ja piiskalta) päästä takaisin päivittämisen makuun. Kaikki luukut ja osallistuvat blogit löytyvät merkinnän lopusta. Tämänvuotisen, upean logokuvamme on tehnyt Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Huominen luukku aukeaa Kirja vieköön! -blogissa

Esikoiseni, nyt kahdeksanvuotiaan (kahdeksan ja puoli, hän huutaisi itse taustalta, jos tietäisi äitinsä näin kirjoittavan) Martin ollessa reilun vuoden ikäinen päätin tehdä lapsoselleni runojoulukalenterin, johon keräisin kivoja, lyhyitä joulurunoja ja katkelmia joululauluista. Näitä sitten lukisimme idyllisesti aamuisin, kaikki olisi hyvää, lämmintä ja hellää, ja saisin ainakin 55 someäitiyspistettä, koska kalenterihan dokumentoitaisiin uskollisesti blogiin ja Facebookiin. (Liityin Instagramiin vasta seuraavana keväänä, kun appi Android-käyttikselle aukesi.) Yliopisto-opinnot, mahanahan lämpimämmällä puolella möyrivä Bilbo-vauva (sittemmin tunnettu Ainona) ja yleisesti ottaen ihan kaikki epämääräinen vain veivät energiaa niissä määrin, että tuona armon vuonna 2011 Tiimarista (!) ostamani pyykkipoikanaru tykötarpeineen jäi askartelulaatikkoon pölyttymään.

Hetki siis meni tätä hommaa työstäessäni. Saanko esitellä: kääpiöhyllytonttujoukon kautta aikojen ensimmäinen runojoulukalenteri, suoraan kotilähiömme tupakeittiön seinältä!


Pyykkipoikanaru on siis taattua Tiimaria, josta pian varmasti saa ties mitä retro- ja vintage-lisäpisteitä. Glitteriset pakettikortit ostin Sinellistä ehkäpä kuukasi takaperin. Betoniseinään lyödyt taulukoukut toivottavasti pysyvät kiinni seuraavat kolme ja puoli viikkoa. Koska en voi olla aivan varma viimeksi mainitun toteutumisesta, jouduin joustamaan alkuperäisestä suunnitelmastani sen verran, että pyykkipojista ei riipu Julia-konvehteja, joiden värimaailman mukaan kalenterin visuaalisen ilmeen määritin. (Tämä ei ollut maksettu mainos, mutta mikäli Fazer tahtoo sponsoroida, sähköpostiosoitteeni löytyy jostain tämän blogin syövereistä.)


Mikäkö nyt tänä vuonna oli niin perustavalla tavalla toisin, että jaksoin kirjoittaa runoja kortteihin yötä myöten? Mahanahkani kääntöpuolella ei ole enää muutamaan joulunalusaikaan myllännyt uutta elämää, ja opiskelunikin loppuivat samoihin aikoihin kuin blogi on alkanut hiljentyä, mutta ruuhkavuodet ja orastava burnout ovat ehkäpä varsin tehokkaita vastavaikuttajia kaikenlaiselle näpertelylle. Ei, eiköhän ainoa viime jouluista poikkeava aines istu tänä lauantaiaamuna katsomassa Pikku Kakkosta (tai pelaamasta Minecraftia). 2/3 lapsikatraastani osaa tänä jouluna lukea, ja tämä alkuopetuksessa vaikuttava 40% perheestämme esitti marraskuun puolivälissä vienon toiveen, josko äiti nyt tänä jouluna voisi tehdä heille sellaisen runojoulukalenterin, josta joskus kertoi haaveilevansa. Pakkohan se silloin oli skarpata, tsempata ja ottaa kynä kauniiseen käteensä. (Ei kerrota kenellekään, mutta oikeasti 10 viimeistä luukkua ovat vielä kääntöpuoleltaan puhtaanvalkoiset.)


Systeemimme on simppeli. Aamulla avataan suklaakalenterit ja vilkaistaan liitutaululta, montako kouluaamua ennen joululomaa on. (Päiväkotiaamuja on yksi vähemmän.) Koska arkiaamumme tuppaavat olemaan paitsi hektisiä myös oksettavan aikaisia (herätyskelloni soi usein klo 4:30), runohetket on suosiolla jätetty iltapäiviin, jolloin raahaudumme kotiin. Runot napsitaan pyykkinarulta ikäjärjestyksessä: Maijan runot lausuu äiti, mutta Aino ja Martti lukevat omansa itse. 


Koska ääneen lukijoiden lukutaidot ovat varsin eri tasoilla, myönnän ihan avoimesti taktikoineeni niin, että pidemmät pätkät ovat kuopuksen päivinä, ja pienemmät lukijat saavat omien taitojensa mukaiset runot luettavikseen. Adventtisunnuntaille on varattu virsi 13 ("Nyt sytytämme kynttilän") säkeistö kerrallaan, ja muutama muukin laulettavaksi soveltuva luukku joukosta löytyy. Tänään aloitimme kalenterimme Kaarina Helakisalla, jonka säkein toivotan lukijoille mainiota joulunalusaikaa!

"Joulu kuulostaa kulkuselta.
Joulu tuntuu pumpulilta.
Joulu maistuu piparilta
tai namuselta
tai mantelilta.
Joulu näyttää tähtöseltä.
Joulu näyttää kynttilältä.
Joulu tuoksuu vihreältä
tai punaiselta
tai ruskealta.
Sillä joulukuusi on vihreä
ja kuusen oksan kätkössä
on piparipossun seurana
kirkkaanpunainen omena."


Kirjabloggaajien vuoden 2018 joulukalenterin luukut aukeavat seuraavissa blogeissa:

1. Hyllytontun höpinöitä
2. Kirja vieköön!
3. Elämä on ihanaa
4. Kirjasähkökäyrä
5. Kirsin Book Club
6. Kirjakaapin avain
7. Bibbidi Bobbidi Book
8. Lukijan roolissa
9. Kirjamies
10. Aina joku kesken
11. Kirjaluotsi
12. Luetaanko tämä
13. Kirsin Book Club
14. Tuulevin lukublogi
15. Kirja vieköön!
16. Bibbidi Bobbidi Book
17. Pauline von Dahl
18. Tuntematon lukija
19. Mrs Karlsson lukee 
20. Yöpöydän kirjat
21. Kirjapöllön huhuiluja
22. Pinon päällimmäinen
23. Lukijan roolissa
24. Hyllytontun höpinöitä

12.8.2018

Bloggarin kootut selitykset


Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia aikoja, että kaikki on periaatteessa kaikilla mahdollisilla mittareilla aivan hiivatin hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan jotenkin väärin ja vialla? Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun kaaoksesta, stressistä, epävarmuudesta ja entäjossittelusta on tullut niin tavallista, tuttua ja turvallista, että arki rakentuu oikeastaan niiden varaan, ei osaakaan enää elää tilanteessa, jossa lähes kaikki niistä vuosien varrella asetetuista mikro- ja makrotavoitteista on saavutettu.

Kaipa kaikesta sellaisesta muokkaantuu identiteettikriisi, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi olla onnellinen. Ikäkin osaltaan varmasti vaikuttaa asiaan, luulin kyllä jo kolmenkympin kriisin läpikäyneeni, mutta ehkä olin väärässä. 

Yli vuosikymmenen olen rakastanut tätä kaupunkia, jossa olen viettänyt koko aikuisikäni, tavannut mieheni, synnyttänyt lapseni, opiskellut ammattini (ja viritellyt varsin kattavat ammatilliset verkostot) ja muutenkin kokenut enemmän kuin kahtena sitä edeltäneenä vuosikymmenenä kuunaan. Silti kaipaan takaisin kotiseudulle, kaipaan niin, että ihan fyysisesti sattuu. Sata kilometriä on verrattain lyhyt matka (galaktisessa mittakaavassa), mutta syöpälapsen kanssa sata kilometriä kauemmas yliopistollisesta kuulostaa järjettömyydeltä, olkoonkin, että olemme enää kolmasti vuodessa tuomiolla.

Minä olen kasvanut luterilaiseksi, ponnistanut tapauskovaisesta perheestä kiihkeäksi lutheristiksi [sic!]. Nyt huomaan olevani hengellisesti koditon - en eksyksissä ainakaan vielä, mutta hämilläni ja koditon. Kun työ ja perhe vievät kaiken likenevän ajan ja energian (ja vähän ylikin), missä vaiheessa sitä ehtii sieluaan silitellä ja etsiä sille kiintopistettä?

Kun on aika monta vuotta identifioinut itsensä kirjaihmisenä (tai -tonttuna) ja kirjabloggarina, kriisi saattaa kääntyä yhtäkkiä lukemista vastaan. Mitäpä jos minä olisinkin leipuri-ihminen tai vaikka muotibloggari? (No joo, en, mutta esimerkin vuoksi, näettehän.) Ei. Johtaa tämä kriisi nyt, mihin sitten johtaakaan, takaisin kotimaakuntaan tai koulunpenkille, tonttuilevasta kirjabloggari-identiteetistäni en ole valmis luopumaan. Blogataan sitten vaikka epämääräinen tajunnanvirtaoksennus aivoni täyttävästä ahdistuksesta, kunhan se saa sormet taas juoksemaan näppäimistöllä!

Sitä paitsi hikikalypsin ja hellekupolin siirtyessä  muille maille (ja viedessään noin 25% kokemastani ilmastonmuutosahdistuksesta mennessään), huomaan jaksavani taas lukea. Tänään hain jalkaani villasukat, jotka osaltaan muistuttavat siitä, miksi pidän työstäni, ja nappasin John Bunyanin Kristityn vaelluksen luettavakseni.

Kyllä tämä tästä. 

22.7.2018

Reynolds: Slow Bullets


Jokunen vuosi sitten, tässä puhutaan kaiketi noin vuosikymmenestä, olin jollain tapaa suorastaan ylpeä siitä, etten lukenut scifiä. Selkeää syytä tähän ei ollut, vaan vetosin vain johonkin epämääräiseen periaatteeseen, jonka tarkemmasta luonteesta en itsekään oikein ollut selvillä. Sittemmin tapasin kivan insinööripojan, joka ei lukenut käytännössä mitään muuta kuin scifiä. Ilmeisesti johtuen epämääräisistä ympäristötekijöistä luovuin omasta, vähintään yhtä epämääräisestä periaatteestani, ja opettelin lukemaan scifiä vaikkakin vähän valikoiden. En tiedä, onko tämän anekdootin ja avioliittoni (koska siitä insinööripojasta tuli sittemmin aviomieheni) onnellisuuden välillä minkäänlaista verrannollisuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa riskejä asian suhteen.

Alastair Reynolds on yksi niistä scifi-kynäilijöistä, joiden tarjoamaan laatuun olen oppinut luottamaan sokeahkosti. Se, että Reynolds on puolisoni suosikkikirjailija, ei liene sattumaa. Slow Bullets on Reynoldsin tuotannon uudemmasta päästä, ilmestynyt 2017. Pienoisromaani ehti kummitella kirjahyllyssämme odottamassa, että viitsisin tarttua siihen, lähes vuoden päivät ennen kesäkuista lukumaratonia, jolloin ahmaisin sen yhdellä istumalla ja pidin siitä kuin pieni possu puurosta.

Kirjan juoni on sitä sorttia, josta ei oikein pysty kirjoittamaan ilman, että paljastaa liikaa jo heti alkuun. Mysteerivyyhti aukeaa vähän kerrallaan, mikä osaltaan villitsee alastairreynoldsmaista deus ex machina -loppuratkaisua odottavan lukijan järjettömille kierroksille. Kirjan loppu jää sopivissa määrin auki: ei niin paljon, että se jäisi määrättömästi kaihertamaan, mutta tarpeeksi, että lukija joutuu juoksuttamaan omia aivosolujaan sen äärellä.

Reynoldsin hahmot taiteilevat moraalisella harmaalla alueella, mikä on aina viihdyttävää kaltaiselleni, moraaliseen mustavalkoisuuteen turvaavalle lukijalle. Päähenkilön motivaattorit (ne silkkaa eloonjäämistä monimutkaisemmat ja -syisemmät siis) pysyvät sopivissa määrin piilossa aivan viime hetkiin saakka, elleivät sitten jää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Päähenkilön ja antagonistin välinen, kirjan alkusivuilla loppumaisillaan olevasta sodasta aiheutunut jännite on hienosti kirjoitettua ja yksinkertaisesti toimivaa, ja tässäkin kohtaa hyvisten ja pahisten välinen kahtiajako on hivenen haastavaa. Kuinka pitkälle moraalia voidaan venyttää sodan nimissä?

Kun 182 sivuun saadaan mahdutettua elementtejä korkea-scifistä, psykologisesta trilleristä, suljetun huoneen mysteeristä, filosofisesta pohdinnasta kulttuurin ja uskomusten kannalta oleellisista asioista ja muusta tällaisesta pienestä hömpästä, on kaltaiseni laiskasti scifin pariin palaavan lukijankin lopulta myönnettävä, ettei genre taida ihan toivottomimmasta päästä olla. Noh, ainakaan, kun käsissä on yhden sen Suurista Nimistä kirjoittama teos.

Kaikkiaan Slow Bullets on siis erityisen hieno ja suorastaan suositeltava pienoisromaani, joka ei paukuta lukijaansa tajuttomaksi teknisillä ja tieteellisillä teoreemilla ja spekulaatioilla, vaan onnistuu miellyttämään humanistinsieluista kirjabloggariakin kaivautumalla juuri sopivan syvälle, kuten nimensä antaa ymmärtää.

Kirjaa ei ole (vielä?) suomennettu.

Tiivistettynä
Kuka: Reynolds, Alastair
Mitä: Slow Bullets (Tachyon Publications, 2015)
Tuomio: Erinomaisen hieno pienoisromaani, joka saa nuivemmankin scifin lukijan pohtimaan, pitäisikö genreen sukeltaa syvemmälle.

P.S. Blogin ulkoasu on muuttunut jonkin verran. Ehkäpä tämän voimin pääsisi taas päivitysrytmiin kiinni. Kesäloma tuli ja meni perheen kanssa pitkin Suomenmaata juostessa ja huomenna odottaa jo arki (noh, minua, muut lomailevat vielä pari viikkoa), mutta syksyisin olen perinteisesti lukenut enemmän joka tapauksessa. Toivotaan parasta!