12.8.2018

Bloggarin kootut selitykset


Tiedättekö, kun joskus elämässä tulee sellaisia aikoja, että kaikki on periaatteessa kaikilla mahdollisilla mittareilla aivan hiivatin hyvin, mutta silti kaikki tuntuu olevan jotenkin väärin ja vialla? Tai ehkä kyse onkin juuri siitä, että kun kaaoksesta, stressistä, epävarmuudesta ja entäjossittelusta on tullut niin tavallista, tuttua ja turvallista, että arki rakentuu oikeastaan niiden varaan, ei osaakaan enää elää tilanteessa, jossa lähes kaikki niistä vuosien varrella asetetuista mikro- ja makrotavoitteista on saavutettu.

Kaipa kaikesta sellaisesta muokkaantuu identiteettikriisi, vaikka kuinka hampaat irvessä yrittäisi olla onnellinen. Ikäkin osaltaan varmasti vaikuttaa asiaan, luulin kyllä jo kolmenkympin kriisin läpikäyneeni, mutta ehkä olin väärässä. 

Yli vuosikymmenen olen rakastanut tätä kaupunkia, jossa olen viettänyt koko aikuisikäni, tavannut mieheni, synnyttänyt lapseni, opiskellut ammattini (ja viritellyt varsin kattavat ammatilliset verkostot) ja muutenkin kokenut enemmän kuin kahtena sitä edeltäneenä vuosikymmenenä kuunaan. Silti kaipaan takaisin kotiseudulle, kaipaan niin, että ihan fyysisesti sattuu. Sata kilometriä on verrattain lyhyt matka (galaktisessa mittakaavassa), mutta syöpälapsen kanssa sata kilometriä kauemmas yliopistollisesta kuulostaa järjettömyydeltä, olkoonkin, että olemme enää kolmasti vuodessa tuomiolla.

Minä olen kasvanut luterilaiseksi, ponnistanut tapauskovaisesta perheestä kiihkeäksi lutheristiksi [sic!]. Nyt huomaan olevani hengellisesti koditon - en eksyksissä ainakaan vielä, mutta hämilläni ja koditon. Kun työ ja perhe vievät kaiken likenevän ajan ja energian (ja vähän ylikin), missä vaiheessa sitä ehtii sieluaan silitellä ja etsiä sille kiintopistettä?

Kun on aika monta vuotta identifioinut itsensä kirjaihmisenä (tai -tonttuna) ja kirjabloggarina, kriisi saattaa kääntyä yhtäkkiä lukemista vastaan. Mitäpä jos minä olisinkin leipuri-ihminen tai vaikka muotibloggari? (No joo, en, mutta esimerkin vuoksi, näettehän.) Ei. Johtaa tämä kriisi nyt, mihin sitten johtaakaan, takaisin kotimaakuntaan tai koulunpenkille, tonttuilevasta kirjabloggari-identiteetistäni en ole valmis luopumaan. Blogataan sitten vaikka epämääräinen tajunnanvirtaoksennus aivoni täyttävästä ahdistuksesta, kunhan se saa sormet taas juoksemaan näppäimistöllä!

Sitä paitsi hikikalypsin ja hellekupolin siirtyessä  muille maille (ja viedessään noin 25% kokemastani ilmastonmuutosahdistuksesta mennessään), huomaan jaksavani taas lukea. Tänään hain jalkaani villasukat, jotka osaltaan muistuttavat siitä, miksi pidän työstäni, ja nappasin John Bunyanin Kristityn vaelluksen luettavakseni.

Kyllä tämä tästä. 

22.7.2018

Reynolds: Slow Bullets


Jokunen vuosi sitten, tässä puhutaan kaiketi noin vuosikymmenestä, olin jollain tapaa suorastaan ylpeä siitä, etten lukenut scifiä. Selkeää syytä tähän ei ollut, vaan vetosin vain johonkin epämääräiseen periaatteeseen, jonka tarkemmasta luonteesta en itsekään oikein ollut selvillä. Sittemmin tapasin kivan insinööripojan, joka ei lukenut käytännössä mitään muuta kuin scifiä. Ilmeisesti johtuen epämääräisistä ympäristötekijöistä luovuin omasta, vähintään yhtä epämääräisestä periaatteestani, ja opettelin lukemaan scifiä vaikkakin vähän valikoiden. En tiedä, onko tämän anekdootin ja avioliittoni (koska siitä insinööripojasta tuli sittemmin aviomieheni) onnellisuuden välillä minkäänlaista verrannollisuutta, mutta en ole uskaltanut ottaa riskejä asian suhteen.

Alastair Reynolds on yksi niistä scifi-kynäilijöistä, joiden tarjoamaan laatuun olen oppinut luottamaan sokeahkosti. Se, että Reynolds on puolisoni suosikkikirjailija, ei liene sattumaa. Slow Bullets on Reynoldsin tuotannon uudemmasta päästä, ilmestynyt 2017. Pienoisromaani ehti kummitella kirjahyllyssämme odottamassa, että viitsisin tarttua siihen, lähes vuoden päivät ennen kesäkuista lukumaratonia, jolloin ahmaisin sen yhdellä istumalla ja pidin siitä kuin pieni possu puurosta.

Kirjan juoni on sitä sorttia, josta ei oikein pysty kirjoittamaan ilman, että paljastaa liikaa jo heti alkuun. Mysteerivyyhti aukeaa vähän kerrallaan, mikä osaltaan villitsee alastairreynoldsmaista deus ex machina -loppuratkaisua odottavan lukijan järjettömille kierroksille. Kirjan loppu jää sopivissa määrin auki: ei niin paljon, että se jäisi määrättömästi kaihertamaan, mutta tarpeeksi, että lukija joutuu juoksuttamaan omia aivosolujaan sen äärellä.

Reynoldsin hahmot taiteilevat moraalisella harmaalla alueella, mikä on aina viihdyttävää kaltaiselleni, moraaliseen mustavalkoisuuteen turvaavalle lukijalle. Päähenkilön motivaattorit (ne silkkaa eloonjäämistä monimutkaisemmat ja -syisemmät siis) pysyvät sopivissa määrin piilossa aivan viime hetkiin saakka, elleivät sitten jää kokonaan lukijan mielikuvituksen varaan. Päähenkilön ja antagonistin välinen, kirjan alkusivuilla loppumaisillaan olevasta sodasta aiheutunut jännite on hienosti kirjoitettua ja yksinkertaisesti toimivaa, ja tässäkin kohtaa hyvisten ja pahisten välinen kahtiajako on hivenen haastavaa. Kuinka pitkälle moraalia voidaan venyttää sodan nimissä?

Kun 182 sivuun saadaan mahdutettua elementtejä korkea-scifistä, psykologisesta trilleristä, suljetun huoneen mysteeristä, filosofisesta pohdinnasta kulttuurin ja uskomusten kannalta oleellisista asioista ja muusta tällaisesta pienestä hömpästä, on kaltaiseni laiskasti scifin pariin palaavan lukijankin lopulta myönnettävä, ettei genre taida ihan toivottomimmasta päästä olla. Noh, ainakaan, kun käsissä on yhden sen Suurista Nimistä kirjoittama teos.

Kaikkiaan Slow Bullets on siis erityisen hieno ja suorastaan suositeltava pienoisromaani, joka ei paukuta lukijaansa tajuttomaksi teknisillä ja tieteellisillä teoreemilla ja spekulaatioilla, vaan onnistuu miellyttämään humanistinsieluista kirjabloggariakin kaivautumalla juuri sopivan syvälle, kuten nimensä antaa ymmärtää.

Kirjaa ei ole (vielä?) suomennettu.

Tiivistettynä
Kuka: Reynolds, Alastair
Mitä: Slow Bullets
Tuomio: Erinomaisen hieno pienoisromaani, joka saa nuivemmankin scifin lukijan pohtimaan, pitäisikö genreen sukeltaa syvemmälle.

P.S. Blogin ulkoasu on muuttunut jonkin verran. Ehkäpä tämän voimin pääsisi taas päivitysrytmiin kiinni. Kesäloma tuli ja meni perheen kanssa pitkin Suomenmaata juostessa ja huomenna odottaa jo arki (noh, minua, muut lomailevat vielä pari viikkoa), mutta syksyisin olen perinteisesti lukenut enemmän joka tapauksessa. Toivotaan parasta!

16.6.2018

Lukumaraton (päivittyvä merkintä)


Kyllähän se nyt vähän niin alkaa olla, ettei kesä ole kesä ilman lukumaratonia. Koska tämän vuoden alku on mennyt lukemisen kannalta vähintäänkin heikosti, ajattelin pyrkiä maratoonaamaan kahdesti, kesäkuussa ja heinäkuussa, saadakseni kirittyä: tällä hetkellä olen vuodelle asettamastani 50 kirjan tavoitteesta lukenut loppuun neljä nimekettä, lastenkirjoja kun en ole tavannut mukaan laskea.

Minä olen aina ollut kilpailuhenkinen otus ja varsin huono häviäjä. Sangen huono yhdistelmä! Aion siis tänä kesänä maratoonata kahdesti saadakseni kirittyä. Kesäkuun maratonille lähden tänään 16.6. klo 15:45, heinäkuussa aloittelen luultavasti jo kuudennen päivän puolella, mutta sitä pohdittakoon likempänä ajankohtaa.

Olen valmistautunut maratonille lukulevolla, nakittamalla lastenhoito- ja kokkailuvastuut puolisolleni ja varaamalla jääkaappiin kofeiinipitoista, kylmää juotavaa. Tällä kertaa erillistä kirjastoreissua ei tarvittu, vaan kaivelin omasta hyllystä vuoroaan odotelleita teoksia ja yhden kirjastokasastakin. Tuskin ihan koko pinoa ehdin tuhota vuorokauden aikana, mutta yrittää ainakin voi!


Maratonia voi seurata tällä kertaa Instagramissa (@hyllytonttu). Päivittelen blogiin satunnaisesti matkan varrelta, mutta FB-päivitykset jätän tällä kertaa tyystin väliin, jotta aikaa jäisi enemmän itse lukemiselle.


lauantai 16.6.
klo 15:45 Lähtölaukaus kajahti! Päätin ottaa alkuun työn alle Mikko Kamulan Ison härän, joka on kärsivällisesti odotellut hyllyssä vuoroaan jo muutaman kuukauden.


klo 20:15 No olipas siinä! Ensimmäinen kirja plakkarissa siis ja pienen tauon paikka.


klo 20:30 Ei parane liian pitkää taukoa pitää! Varaan oikeuden juoda alkoholijuoman, mikäli Reynolds lyö pöytään deus ex machina -tyyppisen loppuratkaisun...


klo 21:58 Kappas! Se kävi sukkelammin kuin odotin! Kokonaissivusaldo nyt 785, aikaa takana karkeasti 6 h 15 min.


klo 22:20 Illan päätteeksi koira-aiheinen iltasatu virallisen valvojapedon protestista huolimatta.


klo 23:10 Tasan 900 sivun kohdalla lienee hyvä mennä nukkumaan. Aamulla joko Gaimanin tai Pettersenin kimppuun. Hyvää yötä!



sunnuntai 17.6.
klo 9:00 Aamumaito kahvilla, Neil Gaimania ja ikuisuuskysymys: sohva vai kiikkustooli? Perinteinen maratonmigreenikin tuli suoritettua yön aikana.


klo 11:10 1193 sivua luettuna ja vielä hiukan yli 4,5 tuntia lukuaikaa jäljellä. Pieni tauko tähän väliin!


klo 11:30 Loppusuora!


klo 13:15 1480 sivua jäänee lopputulokseksi, vaikka aikaa vielä periaatteessa olisikin. Pidän pienen tauon uupuneiden silmäparkojeni vuoksi ja kirjoitan sitten vielä yhteenvedon.


Yhteenvedonomaisesti tarjoilen teille seuraavanlaisia huomioita:

  • Tein oman henkilökohtaisen lukuennätykseni, vaikka lukuaikaa jäikin 2,5 tuntia. Edellinen ennätykseni oli 1346 sivua (joista 580 oli sarjakuvia), joten katsoisin ennätyksen ylittyneen kirkkaasti.
  • Aiemmin olen lähtenyt jossain vaiheessa maraton-päivää pakoon jälkikasvuani, mutta näemmä joko jälkikasvusto on viisastunut tai kaupunkireissuista on enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli mokoma on sivumäärässä mitattavissa.
  • Nautin edelleen suuresti siitä, että saan lukea koko kirjan yhdellä istumalla. Lukuflow'n saavuttaminen vaatii jonkin verran aikaa, ja se tunne, kun uppoutuu ihan joka aivosolullaan kirjan maailmaan... Ah!
  • Jälkikasvun välittömässä läheisyydessä maratoonaaminen kunnon lukuflow'n vallassa on vähän vaarallista. Olen luultavasti luvannut lapsille mopoauton, koiranpennun ja yksisarvisen vastatessani kaikkiin esitettyihin kysymyksiin poissaolevasti "joojoo"-lausahduksella.
  • Huushollin kissapeto nauttii silmittömästi siitä, kun emäntä möllöttää sohvalla kirja kädessään. Tällöin toinen käsi jää rapsutuskäyttöön, toisin kuin läppärin kanssa möllöttäessä.

Luin siis maratonin aikana seuraavat teokset:
Gaiman, Neil: Norse Mythologies 
Kamula, Mikko: Iso Härkä
Pettersen, Siri: Kupla
Reynolds, Alastair: Slow Bullets
Tolkien, J. R. R.: Roverandom

Viisi teosta ja yhteensä 1480 sivua.

Ei pöllömpi lukumaraton siis, vaikka herkkueväät kauppaan jäivätkin!

10.6.2018

Sanderson: Ylenemisen kaivo


Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.


Tiivistettynä:
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)
Alkuteos: The Well of Ascension (2007)
Suomentaja: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!
Arvostelukappale kustantajalta.

26.5.2018

Kunnas & Majaluoma: Albi käy hammaslääkärissä


Lumiukko Albi lienee tuttu useimmissa lapsiperheissä, kiitos Pikku Kakkosen ja siinä pyörineen (pyörivän?) ihastuttavan animaation. Mikko Kunnaksen ja Markus Majaluoman luoma lumiukko lukee lumisessa nojatuolissaan kuvakirjaa, ja sen perusteella piirtää lumeen erilaisia asioita, jotka sitten muuttuvat todellisiksi. Toki tähän liittyy aina mitä mielikuvituksellisimia kommelluksia ja sekaannuksia, jotka saattavat hymähdyttää jopa televisiossa pyöriviä pätkiä puoliunessa seuraavaa äitihenkilöä.

Viime vuoden lopulla julkaistiin Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017), jonka kotiutin taannoin kirjastosta ihan vain ammatillisesta mielenkiinnosta: kyllähän sitä hammashoitajan täytyy tietää, mitä lapsipotilaat tuoliin kiivetessään ajattelevat. ("Pipsa Possusta" voisin tässä yhteydessä saarnata tovin jos toisenkin, mutta jätetään se toisille kanaville.)

Kirjan juoni on simppeli: Albi nukahtaa nojatuoliinsa, uneksii menevänsä hammaslääkäriin, jossa hammaslääkäri vaihtaa hänen hiilihampaansa valkoisiin helmiin. Kukaan ei kuitenkaan sen jälkeen näe Albin hymyilevän, joten Albi vaihtaa helmet hiiliin torilla, mistä sekä Albi että torikauppias "tulevat hyvin iloisiksi". Herättyään Albi piirtelee jäätikulla lumeen ja rakentaa oman hammaslääkäriaseman, jossa hän suorittaa ystävilleen tarkastuksen ja tekee näille jäästä uudet, hienot, kiiltävän valkoiset hampaat.

Martti suostui kuuntelemaan kirjaa enää pitkin hampain, vaikka televisiosarjaa onkin satunnaisesti katsellut. Kirja on hänen mukaansa "ihan kiva, mutta varmaan enemmän pienemmille tehty". Martti kiinnitti huomiota myös siihen, että joku lapsi voi vaikka pelästyä sitä, että hammaslääkäri ottaa kaikki hampaat pois ja laittaa uudet, jos pelkää jo valmiiksikin hammaslääkärikäyntiä.

Aino luki kirjan itse ja on sittemmin ilmestynyt kuuntelemaan sitä silloinkin, kun sitä Maijalle on luettu. Molemmat tytöt ovat olleet vakaasti sitä mieltä, että kirja on sopiva Maijan ikäisille tai pienemmille -- eli 4-vuotiaille ja sitä nuoremmille. Molemmista kirjassa parasta oli se, kun Albin kavereilla oli lopulta ihan hassut hampaat, ja tyhmintä se, että Albin hammasharja ei ollut oikeasti yhtään hieno, vaikka Albi niin väitti, vaan musta ja "tosi yäk", eikä lumiukkoparka edes hammaslääkäristä saanut uutta, puhdasta mukaan!


Äitilukija piti kovasti kirjan kuvituksista, jotka visuaalisesti muistuttavat vähän muovailuvaha-animaatiota. Yksityiskohtia piisasi, ja joka aukeamalta löytyi Albin lisäksi valas- ja rapukaverit, jotka kyllä olisivat voineet olla vähän paremmissakin piiloissa välillä (huomautti Maija). 

Vaikka kirja sinänsä tasaisen laadukas lastenkirja onkin, myönnän odottaneeni jotain enemmän. Itse hammaslääkärikäynti on vain parin aukeaman mittainen, eikä se ole juuri sovellettavissa tosielämään sen enempää kuin jäästä tai helmistä tehdyt uudet hampaatkaan. Pettymyksen lähtökohtana on tietty vain oma, virheellinen ennakko-oletukseni kirjan sisällöstä, mutta asian tiedostaminen ei sitä juuri helpota. En myöskään koskaan kieltäytyisi valistavasta ja suun terveyttä edistävästä otteesta tällä saralla, mutta kaikkea ei kai voi saada. Riemuitkaamme siis siitä, että hammaslääkäri on (epäkonventionaalisista hoitomenetelmistään huolimatta) kiltti ja ystävällinen ja että kirjassa hammashoito esitetään hauskana asiana (vaikka tällaiset kaltaiseni ryppyotsat eivät sitä hanki ymmärtääkään).

Tiivistettynä:
Kuka: Mikko Kunnas & Markus Majaluoma
Mitä: Albi käy hammaslääkärissä (Kvaliti, 2017)
Tuomio: Kaikin puolin kelpo kuvakirja, jolle löytyy varmasti sija yhdestä jos toisestakin hammashoitolan odotushuoneesta.