16.6.2018

Lukumaraton (päivittyvä merkintä)


Kyllähän se nyt vähän niin alkaa olla, ettei kesä ole kesä ilman lukumaratonia. Koska tämän vuoden alku on mennyt lukemisen kannalta vähintäänkin heikosti, ajattelin pyrkiä maratoonaamaan kahdesti, kesäkuussa ja heinäkuussa, saadakseni kirittyä: tällä hetkellä olen vuodelle asettamastani 50 kirjan tavoitteesta lukenut loppuun neljä nimekettä, lastenkirjoja kun en ole tavannut mukaan laskea.

Minä olen aina ollut kilpailuhenkinen otus ja varsin huono häviäjä. Sangen huono yhdistelmä! Aion siis tänä kesänä maratoonata kahdesti saadakseni kirittyä. Kesäkuun maratonille lähden tänään 16.6. klo 15:45, heinäkuussa aloittelen luultavasti jo kuudennen päivän puolella, mutta sitä pohdittakoon likempänä ajankohtaa.

Olen valmistautunut maratonille lukulevolla, nakittamalla lastenhoito- ja kokkailuvastuut puolisolleni ja varaamalla jääkaappiin kofeiinipitoista, kylmää juotavaa. Tällä kertaa erillistä kirjastoreissua ei tarvittu, vaan kaivelin omasta hyllystä vuoroaan odotelleita teoksia ja yhden kirjastokasastakin. Tuskin ihan koko pinoa ehdin tuhota vuorokauden aikana, mutta yrittää ainakin voi!


Maratonia voi seurata tällä kertaa Instagramissa (@hyllytonttu). Päivittelen blogiin satunnaisesti matkan varrelta, mutta FB-päivitykset jätän tällä kertaa tyystin väliin, jotta aikaa jäisi enemmän itse lukemiselle.


lauantai 16.6.
klo 15:45 Lähtölaukaus kajahti! Päätin ottaa alkuun työn alle Mikko Kamulan Ison härän, joka on kärsivällisesti odotellut hyllyssä vuoroaan jo muutaman kuukauden.


klo 20:15 No olipas siinä! Ensimmäinen kirja plakkarissa siis ja pienen tauon paikka.


klo 20:30 Ei parane liian pitkää taukoa pitää! Varaan oikeuden juoda alkoholijuoman, mikäli Reynolds lyö pöytään deus ex machina -tyyppisen loppuratkaisun...


klo 21:58 Kappas! Se kävi sukkelammin kuin odotin! Kokonaissivusaldo nyt 785, aikaa takana karkeasti 6 h 15 min.


klo 22:20 Illan päätteeksi koira-aiheinen iltasatu virallisen valvojapedon protestista huolimatta.


klo 23:10 Tasan 900 sivun kohdalla lienee hyvä mennä nukkumaan. Aamulla joko Gaimanin tai Pettersenin kimppuun. Hyvää yötä!



sunnuntai 17.6.
klo 9:00 Aamumaito kahvilla, Neil Gaimania ja ikuisuuskysymys: sohva vai kiikkustooli? Perinteinen maratonmigreenikin tuli suoritettua yön aikana.


klo 11:10 1193 sivua luettuna ja vielä hiukan yli 4,5 tuntia lukuaikaa jäljellä. Pieni tauko tähän väliin!


klo 11:30 Loppusuora!


klo 13:15 1480 sivua jäänee lopputulokseksi, vaikka aikaa vielä periaatteessa olisikin. Pidän pienen tauon uupuneiden silmäparkojeni vuoksi ja kirjoitan sitten vielä yhteenvedon.


Yhteenvedonomaisesti tarjoilen teille seuraavanlaisia huomioita:

  • Tein oman henkilökohtaisen lukuennätykseni, vaikka lukuaikaa jäikin 2,5 tuntia. Edellinen ennätykseni oli 1346 sivua (joista 580 oli sarjakuvia), joten katsoisin ennätyksen ylittyneen kirkkaasti.
  • Aiemmin olen lähtenyt jossain vaiheessa maraton-päivää pakoon jälkikasvuani, mutta näemmä joko jälkikasvusto on viisastunut tai kaupunkireissuista on enemmän haittaa kuin hyötyä, mikäli mokoma on sivumäärässä mitattavissa.
  • Nautin edelleen suuresti siitä, että saan lukea koko kirjan yhdellä istumalla. Lukuflow'n saavuttaminen vaatii jonkin verran aikaa, ja se tunne, kun uppoutuu ihan joka aivosolullaan kirjan maailmaan... Ah!
  • Jälkikasvun välittömässä läheisyydessä maratoonaaminen kunnon lukuflow'n vallassa on vähän vaarallista. Olen luultavasti luvannut lapsille mopoauton, koiranpennun ja yksisarvisen vastatessani kaikkiin esitettyihin kysymyksiin poissaolevasti "joojoo"-lausahduksella.
  • Huushollin kissapeto nauttii silmittömästi siitä, kun emäntä möllöttää sohvalla kirja kädessään. Tällöin toinen käsi jää rapsutuskäyttöön, toisin kuin läppärin kanssa möllöttäessä.

Luin siis maratonin aikana seuraavat teokset:
Gaiman, Neil: Norse Mythologies 
Kamula, Mikko: Iso Härkä
Pettersen, Siri: Kupla
Reynolds, Alastair: Slow Bullets
Tolkien, J. R. R.: Roverandom

Viisi teosta ja yhteensä 1480 sivua.

Ei pöllömpi lukumaraton siis, vaikka herkkueväät kauppaan jäivätkin!

10.6.2018

Sanderson: Ylenemisen kaivo


Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.


Tiivistettynä:
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)
Alkuteos: The Well of Ascension (2007)
Suomentaja: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!
Arvostelukappale kustantajalta.