Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti.
Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.
Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.
Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisiapopulisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.
Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.
Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.
Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?
En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.
En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.
Tiivistettynä
Kuka: Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale
Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.
Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia
Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.
Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.
Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?
En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.
En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.
Tiivistettynä
Kuka: Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale
