Alexander: Totuus taivaasta

Ikuisuudelta tuntuva aika sitten olin töissä muuan ihanassa, jo keskuudestamme poistuneessa lelukaupassa. Silloinen kollegani, kovin ihana naishenkilö jota huomaan yhä ajoittain ikävöiväni, kertoi kirjasta, jossa amerikkalainen neurokirurgi kertoo taivaskokemuksestaan, ja suositteli sitä lämpimästi. Painoin suosituksen mieleeni, mutta kaksi pientä lasta ja osa-aikatyö yhdistettynä kuopuksen vaikeanpuoleiseen raskausaikaan saivat kirjasuosituksen painumaan taka-alalle. Kun sitten joskus kuopuksen vauvavuoden loppupuolella törmäsin kirjaan jossain alennuslaarissa, päätin vihdoin täyttää lupaukseni entiselle kollegalleni ja lukea sen.

Luin kirjan viime vuoden lopulla, siinä jokajouluisessa hengellisyyden puuskassani, joka täällä blogissakin on näkynyt kristillisten kirjojen muodossa aina vuodenvaihteen korvilla. Olen kolmen kuukauden ajan pyöritellyt mielessäni kirjaa ja sitä, mitä siitä sanoisin. Yleensä tämä on merkki erityisen syvältä koskettavasta kirjasta, mutta tri Eben Alexanderin tapauksessa... noh, antakaapa, kun kerron.

Aivan ensimmäiseksi ärsyynnyin siitä, että kirjailija, tohtori Eben Alexander, korostaa korostamasta päästyäänkin sitä, että hän on tohtori. Eihän sitä nyt minkä tahansa kaupan kassan tai putkimiehen rajakokemuksia tarvitse ottaa todesta, mutta kun kyseessä on neurokirurgi tohtori Eben Alexander. Voi kuulkaa, kyllä tohtori neurokirurgi tietää ja hienosti jäsentelee ja on luotettava ja silviissiin. Laitetaan varmuuden vuoksi vielä alaotsikkoon jotain, jotta lukija tietää, että nyt on melkeinpä tieteellinen julkaisu hyppysissään.

No joo, sarkasmi sikseen.

Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus on tavallaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Uskonasioista riippumatta kuolemanrajakokemukset ovat varsin mielenkiintoisia, ja tohtori Alexander käsittelee tieteellisiä näkemyksiä teorioita niiden synnystä kirjansa loppumetreillä, olkoonkin, että hän kumoaa niiden kaikkien mahdollisuuden omalla kohdallaan. Eikä kirja mikään varsinainen hartauskirja kristillisessä mielessä olekaan, vaikka toisin ehkä ennakkoon odotin. Vaikka tohtori Alexander on itse kristitty, oli hänen kuolemanrajakokemuksessaan minun näkemykseni mukaan jonkin sortin newagemäistä vivahdetta. Sitä ja hapenpuutetta. 

Totuus taivaasta nimeää jonkin sortin pääpiruksi ihmisotusten aivot, jotka estävät ihmisten pääsyn korkeampiin maailmoihin ja ettei tietoisuus oikeastaan majailekaan siellä. Kun tietoisuus syystä tai toisesta pääsee laajenemaan, voi ihminen saavuttaa yhteyden näihin korkeampiin maailmoihin ja niiden asukkaisiin ja - tietenkin - Jumalaan. Ja mikäpä siinä, jos tahtoo ajatella asioita ikään kuin neurologian linssien läpi, joita on sävytetty hiukan new age -henkisyydellä. Minun makuuni tuo kombo ei oikein ole, mutta ajatuksen tasolla ihan mielenkiintoinen juttu.

Yllättävän suuri osa kirjasta nojaa omaelämänkerrallisiin elementteihin, minkä toki jollain tasolla ymmärrän, mutta mikä yhtä kaikki ärsytti minua suuresti. Jos kirjaa myydään kuolemanrajakokemuksena, onko ihan pakko uhrata noin monta sivua siihen, että käydään läpi uudestaan ja uudestaan sitä, että tohtori Alexander pötköttää fyysisesti sairaalasängyllä koomassa sielunsa liihotellessa ihan eri sfääreissä? Ei minustakaan. Lapsuuskuvaukset ja perhesuhdeselvittelyt jollain tasolla ymmärtää, koska niillä on selvä funktio tarinan kannalta.

Oli niin tai näin, Totuus taivaasta on periaatteessa ihan mukava, vaikkakin pitkäpiimäinen ja ajoittain tylsänpuoleinen teos eräästä rajakokemuksesta. Tohtori Alexanderin pääpointti tuntuu olevan Jumalan rakkaus, maailmankaikkeuden hyvyys ja muutenkin kovin positiivinen, eli eipä tästä tohdi ahdistuakaan. Tönkön kielen, jankkaamisen ja tohtorin omistani suuresti eroavien näkemysten vuoksi lukukokemus jäi kuitenkin omalla kohdallani sangen laimeaksi.

Tiivistettynä

Kuka: Alexander, Eben

Mitä: Totuus taivaasta: Tiedemiehen silmiä avaava kuolemanrajakokemus (WSOY, 2013)

Alkuteos: Proof of Heaven: A Neurosurgeon's Journey into the Afterlife (2012)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Tuomio: 2/5 – Hengellise(hkö)ksi kirjallisuudeksi naamioitu omaelämänkerrallinen pläjäys ei vakuuttanut. Ehkä joku saa tästä jotain järjellistä irti, minä vain ärsyynnyin.

Thompson: Habibi

Minä en erityisemmin sarjakuvia lue. Tai siis vilkaisenhan minä Fingerporin ja Viivin ja Wagnerin silloin tällöin, mutta sarjakuvaromaanit ovat minulle varsin tuntematon kirjallisuuden- tai ylipäätään taiteenlaji. Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden jätti jälkeensä kuitenkin oudon ja epämääräisen Lähi-Itää kaipaavan mielenlaadun, ja kun kouluni kirjastossa bongasin Craig Thompsonin Habibin kaunokirjallisuushyllystä, en voinut vastustaa kiusausta - olkoonkin, että kiitokseksi sain jumalattoman hartiajumin tungettuani jo ennestään ylitäyteen reppuuni vielä reilut kuusisataa sarjakuvasivua.

Habibi on pohjimmiltaan rakkaustarina, olkoonkin, että rakkaus muuttaa muotoaan kirjan edetessä. Kehyskertomuksen keskiössä on kaksi karannutta lapsiorjaa, Dodola ja Zam (oik. Cham), ja kehyksen sisään punotaan Koraanin tarinoita, joista osa ymmärrettävästi menee yksiin Raamatun kertomusten kanssa ainakin osittain. On jännittävää lukea ennestään tuttuja tarinoita vaikkapa Nooasta ja Abrahamista poikineen tällä twistillä!

Nooasta puheen ollen, en taida päästä kovin helpolla yli Thompsonin kuvauksesta (ts. kuvasta) tulvan jälkeisestä maailmasta. Enpä ollut tullut ennen ajatelleeksi sitä, että koko JHW:n (Jumalan, Jahven, Jehovan, Allahin, miksi häntä nyt sitten tahtookaan tässä yhteydessä kutsua) hukuttama ihmis- ja eläinkunta arkissa reissanneita poikkeuksia lukuun ottamatta ei todellakaan kadonnut veden laskiessa, vaan hajun ja siivousurakan on täytynyt olla melkoinen. Onneksi JHW antoi puhtaussäädöksensä vasta paljon Nooan jälkeen... 

Thompsonin tyyli on jännä yhdistelmä yksinkertaista ja monimutkaista. Kuulostipa harvinaisen järjettömältä lausahdukselta jopa minun suustani tulevaksi. Yritetäänpä avata. Thompsonin kuvitukset sinänsä ovat varsin simppeleitä ja ajoittain jopa koruttomiakin. Satunnaisesti sivuja on kuitenkin kuvitettu ja kehystetty käyttäen islamilaisen taiteen tunnusmerkkejä: arabeskeja ja kalligrafiaa, joista erityisesti jälkimmäisellä on suuri osa itse kerronnassakin.

Kirjaimien ja tarinoiden suuren suuri rooli Habibissa miellyttää minua kovasti, mikä ei toisaalta varmaan yllätä ketään. Arabia on kielenä minulle täyttä hepreaa (hehe), joten arvostin suuresti kirjan lopussa olevaa suomennos- ja selitysliitettä. Pientä kriisiä oli aiheuttaa se, että kirjan viimeistä sanaa (ks. alla) ei sieltäkään löytynyt. Helpostihan tuon kirjoitusmerkin tarkoitus oli pääteltävissä, sen verran usein kirjan nimi arabialaisin aakkosin kirjoitettuna kirjan myötä tuli vastaan, mutta kuitenkin.

En ollut aiemmin tiennyt, miten voimakas rooli kirjaimilla ja kirjainmerkeillä on islamilaisessa mytologiassa. Ihan järkeväähän tuo sinänsä on, kun otetaan huomioon, että juutalaisuudessakin homma toimii samoin, mutta enpä ollut sitä tullut pohtineeksi. Ylipäätään islamilainen mytologia nousee kovin suureen osaan Habibissa, vaikka toki "virallisellakin" islamilla on näkyvyyttä ja yksi päärooleista. Jäin itsekseni pohtimaan, kuinkahan liberaalia islamilaista teologiaa Thompson tuo kirjassaan esille: Wikipedian mukaan hän on Habibia tehdessään pyrkinyt ymmärtämään ja inhimillistämään islamia, ja (lähimmäisen)rakkauskeskeisestä lähestymistavasta tuleekin jotenkin enemmän mieleen liberaali kristinusko kuin islam. (Samaisen lähteen mukaan Thompson itse on kasvanut fundamentalistikristityssä kodissa.)

En oikein edes tiedä, mitä odotin Habibilta, mutta en ainakaan sitä, mitä lopulta edestäni löysin. Tarina tempaisi minut mukaansa aivan samalla tapaa kuin Abulhawan Sininen välissä taivaan ja vedenkin, mutta toisaalta se oli vähintäänkin aivan yhtä ahdistava ja raaka. Väkisinkin herää kysymys, onko tässä nyt ihan oikeasti joku juttu, etten voi lukea Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa ilman, että se on täynnä seksuaalista väkivaltaa?

Upea kirja silti. Täytyy ehkä alkaa lukea enemmän sarjakuvaromaaneja. Enkä malta vastustaa kiusausta ja olla päättämättä tätä tekstiä kirjan viimeisiin sanoihin: "[U]skovien motiivi palvella Jumalaa ei ole palkinnon toivo tai rangaistuksen pelko vaan habib [rakkaus]."

Tiivistettynä

Kuka: Thompson, Craig

Mitä: Habibi (Like, 2012)

Alkuteos: Habibi (2011)

Suomennos: Ida Takala

Tuomio: 4/5 – Mukaansatempaava ja aihepiiriltään kiehtova ja ahdistavakin sarjakuvaromaani.

Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä kirjablogistaniassa että palkintomittapuulla. Kirja voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon ja Akateemisen Kirjakaupan Varjo-Finlandia-palkinnon, ja toissapäivänä julkistettiin sen voittaneen ylivoimaisella pistesaaliilla myös Blogistanian Finlandia -palkinnon. Aika hieno kirja vaikuttaisi siis olevan kyseessä! Minä luin Oneironin viime vuoden lopulla, ja se jätti minut vähintäänkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Kyse ei ole siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Minä en vain rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä ajatella siitä. En tiedä vieläkään, siksipä tämän tekstin kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt. Lukukokemus oli niin monella tavalla hämmentävä noin niin kuin nätisti sanottuna. Lukuhetkellä kuvailin olevani pihalla kuin se kuuluisa lumiukko. Silti samaan aikaan en ollut malttaa laskea kirjaa hyppysistäni. Lopulta päädyin toteamaan, että kirja on monella tapaa hieno ja ansiokas, mutta ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Tämä on sääli, koska olen mielenkiinnolla ja ihaillen seuraillut kirjailija Lindstedtin esiintymistä. Mikä nainen! Ja voi että, miten hienosti hän kirjoittaa! Kieli on vivahteikasta, kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia niin moneen suuntaan, että kaltaiseni hönö lukija kaipaa kompassia. Kirja tuntuu ajoittain olevan vähintäänkin sekava kokonaisuus tajunnanvirtaa, esseitä ja jotain kamalan älykästä, josta en hanki saada omalla väsyneellä järkeilyelimelläni kiinni. Kirja on selvästi Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimilla. Sellaista, joka ei tyydy kivasti kutittelemaan lukijan ajatuksia, vaan laittaa kaikki vinksin vonksin. Ei kepeää viihdekirjallisuutta vaan Korkeakirjallisuutta. 

Kirjan keskipisteessä on kuolema on aiheena kiehtova ja hiukan kammottavakin. Kuten usein saa kuulla, me nykyihmiset olemme kovin siitä vieraantuneet. Yhtä luonnollinen osa elämää se kuitenkin on kuin syntymäkin. Lindsted käsittelee tabuhtavaa aihetta taiten, ja opin paljon uutta. Vainajan käsittelykin oli minun nähdäkseni oikein esitetty, ja kirjan kuvaus hoitohenkilökunnasta oli varsin osuvaa. Heh. Mutta se kuolema, tässä kirjassa se on osa elämää. Minusta Lindstedt esittää asian jollain tapaa kauniisti, ilman liikaa paatosta.

Oneiron jättää lukijan hapuilemaan sanoja ja koherentteja ajatuksia. Niin minutkin. Tämä on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla kiroan numeroarvosanasysteemiäni, mutta minkäs teet. Ansiokkuudestaan ja selkeästä hienoudestaan huolimatta Oneiron ei ole minun kirjani.

Tiivistettynä
Kuka: Lindstedt, Laura

Mitä: Oneiron (Teos, 2015)

Kansi: Jussi Karjalainen (kuva Aki-Pekka Sinikoski)

Tuomio: 3/5 – Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimin, ei kuitenkaan minulle ominta lukumateriaalia.
Arvostelukappale

Galbraith: Pahan polku

Monelle teistä ei liene uutta tietoa se, että minä kovin pidän J. K. Rowlingista ja (erityisesti) hänen Harry Potter -kirjoistaan. Olen varsin kiitettävällä innolla ottanut vastaan paitsi Rowlingin ensimmäisen epäpotterin The Casual Vacancyn myös hänen Robert Galbraithina kirjoittamansa Cormoran Strike -dekkarit. Itse asiassa Corm on kovaa vauhtia kiilaamassa suosikkietsiväkseni, mistä ehkä lisää myöhemmin. Kun sitten saman vuorokauden sisään tajusin, että Galbraith-Rowlingin uusin on juuri suomennettu nimellä Pahan polku ja että sen saa Elisa Kirjasta kympillä liittymällä lafkan dekkaripiiriin, ei tainnut mennä montaakaan minuuttia, kun jo luin Striken uusimmista edesottamuksista. (Niin, ja tämä ei ole Elisa Kirjan dekkaripiirin maksettu mainos. Valitettavasti. :D)

Siinä missä olen lukenut sarjan aiemmat osat englanniksi, tajusin vasta kirjan puolivälin paikkeilla tartuneeni ensimmäistä kertaa sarjan suomennokseen. Uskallan siis väittää, että Ilkka Rekiaron suomennos on varsin uskollinen kirjailijan tyylille ja alkukielen kommervenkeille. Toki tajuttuani tämän kieliristiriidan, ärsyynnyin muutaman kymmenen sivun ajan ihan kaikesta kielellisestä, mutta jälkiviisastellen taisin vain olla äkäinen itselleni sen johdosta, etten ollut tarkkana ja pääsin siksi kirjaan käsiksi vasta pari kuukautta englanninkielisen alkuteoksen ilmestymisen jälkeen. Tai ehkä vain häpesin sitä, miten kauan minulla kesti hahmottaa sana "puolinetoista". Puolikkaat netot eivät ole ominta alaani, vaikka "puolitoista" tuttu ilmaisu onkin...

Jutun jujuhan on siinä, että Pahan polku on koko sarjan paras kirja. Siinä, missä aiemmat osat ovat läheneet käyntiin ja etenemään hitaanpuoleisesti, lähtee Pahan polku liikkeelle jo ensimmäisessä luvussa. Jos sykettä nostattava ja yöunia jännittävyydellään vievä juoni ei riitä herättämään lukijan mielenkiintoa, on mukana tutuksi käyneiden henkilöhahmojen keskinäisten kemiallisten reaktioiden ihmettelyä suuntaan jos toiseenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tätä sarjaa aivoissani pyöritellessäni onnistuin tuntemaan jotain sympatiankaltaista Robinin niuhoa sulhoa kohtaan, ja toisaalta taas Robinin ja Striken välinen kuplinta taas eteni ja peruutti sellaista tahtia, että heikompaa hirvittäisi.

"Buckinghamin palatsi kohosi edessäpäin. Kuningatar Viktorian iso marmoripatsas katseli paheksuvasti Robinin hämmennystä ja krapulaa ja katosi sitten näkyvistä." (s. 160-161)

Kirjan loppu ei oikein ollut minun makuuni, sen myönnän auliisti. Suurelta osin tämä johtuu omista mieltymyksistäni Striken, Robinin ja muiden kirjan hahmojen suhteen. Joissain määrin lopetus tuntui kuitenkin liian epämääräiseltä. Ei sarjan edellisissäkään osissa ole liikaan jaaritteluun sorruttu rikoksen ratkettua, mutta minä tahtoisin saada pienen hengähdystauon kliimaksin jälkeen tuttujen hahmojen parista sen sijaan, että joudun jättämään tyypit, joihin olen ehtinyt muodostaa tunnesiteen muutamien satojen sivujen aikana, kun vielä kauhistelen vauhdikkaiden juonenkäänteiden tuloksia. Toisaalta olen sen verran pähkinöinä sarjaan, että lukisin todennäköisesti iloisena valittamatta vaikkapa Robinin matkasta ruokakauppaan tai Cormin pasianssinpeluusta...

Kuten aiemmatkin osat, myös Pahan polku on kuin tehty filmatisointia varten. Enpä siis ihan määrättömästi yllättynyt hoksatessani, että BBC on aikeissa kuvata ensi syystalveksi Striken edesottamista televisioversion. Todennäköisesti uutta kirjaa ei sitä ennen ehditä julkaista, joten taidan pakata fanityttöilyni vuodenvaihteessa ja jäädä odottamaan jompaakumpaa tai oikeastaan molempia.

Tiivistettynä
Kuka: Galbraith, Robert (ts. Rowling, J. K.)

Mitä: Pahan polku (Otava, 2015)

Alkuteos: Career of Evil (2015) 

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Tuomio: 5/5 – Uusin kirja dekkarisarjassa, joka uhkaa tätä menoa Wallanderin sijaa suosikkinani.

Olen kirjoittanut sarjan aiemmista osista täällä:
The Cuckoo's Calling 
The Silkworm

Guillou: Noitien asianajaja

Jan Guillou on minulle tuttu opiskelumuinaishistoriastani: sanon "tuttu", sillä mistään suursuosikista ei ole kyse. Olipa oma henkilökohtainen mielipiteeni mikä tahansa, myönnän auliisti, että Guillou tuntee keskiajan varsin hyvin ja osaa sitä paitsi kirjoittaa varsin viihdyttävästi. Varsin selväksi tämä lausahdukseni käy, jos sattuu lukemaan Guilloun kynäilemän teoksen Noitien asianajaja.

Noitavainot ovat aihepiirinä sinänsä minulle ennestäänkin tutut. Pari vuotta sitten luin Leena Virtasen hienon kirjan Noitanaisen älä anna elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671, joka (kuten alaotsikosta voi päätelläkin) käsittelee noitavainoja suur-Ruotsin itäisissä osissa, mutta varsinaisen Ruotsin meininki oli minulle varsin tuntematonta. Tämän seikan Guillou korjasi vastakohdakseen varsin vauhdilla: Noitien asianajaja on lähes neljälläsadalla asiatekstisivullaan varsin tiivis mutta kattava esitys aiheesta. Kirja onnistuu olemaan samaan aikaan sekä painava (sekä fyysisesti että sisällöltään) että helppolukuinen, mikä sinänsä on varsin toimiva yhdistelmä.

Ruotsinmaan noitavainot lähtivät liikkeelle suullisesta perimätiedosta. Onneksi nykyään ei tarvitse puhua, kun voi whatsappailla ja someilla.

Unohtakaa äskeinen.

Ruotsinmaan noitavainojen taustalla on lauma lapsia, noita pieniä penteleitä ja beelzebuleja, joilla oli vilkas mielikuvitus ja jotka pitivät siitä, että saivat paljon huomiota. Näemmä lapset eivät ole hieman pyöristäen puolessa vuosituhannessa sinänsä juurikaan muuttuneet. Höpöjuttuja kertovien ja vallasta juopuneiden lapsukaisten lisäksi yhtenä pahalaisena mainitaan uskonpuhdistus. Kyllä vain! Valoisalla keskiajalla, kuten Guillou aikaa ennen uskonpuhdistusta kutsuu, ihmiset saivat paitsi henkistä ja hengellistä myös fyysistä apua luostareista, jotka Ruotsissa pyörittivät 25 sairaalaa. Luostareiden lopetettua toimintansa lääkekasveihin liittyvä tietotaito jäi marginaalin näppeihin, ja tokihan se nyt on selvä merkki sopimuksesta Paholaisen kanssa, jos osaa parantaa päänsärkyä pajunkuorta pureskelemalla!

Noitavainohommassa suurta osaa näyttelee tietysti myös naiseus noin niin kuin ylipäätään. 1600-luvun alussa oli vähän siinä ja siinä, onko nainen ylipäätään ihminen. Guillou kertoo Wittenbergin yliopistossa vuonna 1595 esitetystä väitöskirjassa, jossa todistettiin 51 teesin voimin "ettei naisella ollut sielua eikä häntä niin muodoin voinut pitää ihmisenä" (s. 33). Lisäksi etymologiakin puhuu naisen huonouden puolesta, ja tunnettu tosiseikkahan on, että sanat eivät voi valehdella. Katsokaahan:

"Oli tieteellisesti todistettu, että nainen oli luonnostaan juoruileva ja uskossaan heikko. Viimeksimainittu seikka saa todistuksen jo itse naista tarkoittavasta sanasta, latinaksi femina. Siinä on nimittäin mustaa valkoisella, koska sana on yhdistetty sanoista fe, joka johtuu sanasta fides eli usko ja minus eli vähemmän. Siis naisella on vähemmän uskoa.
     Ja kuten kaikki tietävät, sortumalla Paholaisen houkutuksiin Eeva aiheutti sen, että myös viattoman Aatamin [sic!] täytyi lähteä paratiisista. Eeva on sitä paitsi luotu käyrästä kylkiluusta ja sen tähden hänen järkensäkin on väärä ja taipuu, ei hyvään päin, vaan pahaan. Tiivistäen voisi sanoa, että vaikka Jumala loi naisen, hänet on kuin luotu Paholaista varten. " (s. 31)

No niin, vääräleukailu sikseen. Noitien asianajaja on erinomaisen hieno tietopläjäys paitsi noitavainoista myös naisen asemasta tuon ajan Pohjolassa. Selväksi tulee myös se, miten noitavainoilmiö on monien mielissä päässyt kasvamaan suuremmaksi kuin mitä se oikeasti oli: väkivaltarikollisia teloitettiin 1600-luvulla huomattavasti enemmän kuin noitia. Itse asiassa noitina tuomittuihin nähden kaksinkertainen määrä naisia menetti henkensä lapsenmurhan takia (s. 201), ja toisaalta tuplamäärä miehiä löysi itsensä mestauspölkyltä tai roviolta eläimeen sekaantumisen vuoksi verrattuna noitina tuomittuihin naisiin (s. 174).

Sukupuoliroolien kohdalla lienee hyvä muistaa myös se, mistä Guilloukin meitä suomalaisia erityisesti muistuttaa. Nimittäin täällä Suomenmaalla naisnoidat eli noidattaret ovat protestanttinen uutuus: vielä 1500-luvulla loitsutaidot olivat miesten taitoja. Ruotsalaispapit joutuivatkin työskentelemään pieteetillä saadakseen kansan unohtamaan tämän epäkohdan ja "istuttaakseen maahan teologisesti korrektimman noitakuvan" (s. 226).

Jos pääsee yli Guilloun omaperäisestä kirjoitustyylistä pistepistepisteineen ja ajoittain pelkistä sivulauseista muodostuvine "virkkeineen" sekä suomennoksen ajoittaisista epähienouksista vaikkapa numeroina esitettyjen lukujen taivutuksen suhteen, Noitien asianajaja on kirjojen huippua. Etymologinen pohdinta viihdyttää minua aina, kuten olen ennenkin maininnut, ja nippelitieto on aina mukavaa: molempia kirjassa nimittäin piisaa, vaikka suuretkin linjat tulee hoidettua kuntoon. Minäpä tiedän nyt paitsi sen, mistä sana hunsvotti juontaa juurensa, myös sen, että parjattu inkvisitio oli monella tapaa (Pohjolan) noitavainoja humaanimpi instituutio tarjoten syytetyille mahdollisuuden (ja tarvittaessa rahat) palkata asianajaja ja kieltämällä lapsilta ja jääveiltä henkilöiltä todistajana toimimisen.

Hälyttävää lienee sekin, että joukkohysteerinen noitavainomentaliteetti elää ja voi vahvasti meissä nykypohjolalaisissakin, vaikka se on hieman muotoaan muuttanutkin. Eipä siitä pimeästä keskiajasta sittenkään niin kovin kauas ole vielä päästy.

Tiivistettynä:
Kuka: Guillou, Jan
Mitä: Noitien asianajaja (Johnny Kniga, 2004)
Alkuteos: Häxornas försvarare (Piratförlaget, 2002)
Suomennos: Tapio Koivukari
Tuomio: 3/5 – Tiivis ja tehokas tietopläjäys noidista, vainoista, keskiajan rikoskäyttäytymisestä ja muusta jännittävästä puoli vuosituhatta sitten Ruotsissa tapahtuneesta.

Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Minä en ole koskaan saanut aikaiseksi lukea Emmi Itärannan kehuttua Teemestarin kirjaa, vaikka sen joskus alennusmyynnistä itselleni jo ostinkin. En ehkä tästä johtuen ole kiinnittänyt kummemmin huomiota Itärannan toisen teoksen, tänä vuonna ilmestyneen Kudottujen kujien kaupungin herättämään kuhinaan blogistaniassa. Erään työ(ssäoppimis)päivän jälkeen poikkesin kirjastossa, bongasin kirjan pikavippihyllystä ja nappasin sen mukaani. Paria päivää myöhemmin poikkesin niin ikään työmatkalla kirjakaupassa ja ostin kirjan omaan hyllyyni.

Kudottujen kujien kaupunki muistuttaa minua joissain määrin kahdesta tänä vuonna lukemastani erinomaisesta fantasiakirjasta. Se, miten lukija heitetään keskelle tapahtumia ilman sen kummempia selittelyitä ihmettelemään huuli pyöreänä Neuvostoa, unennäkijöitä, näkymättömiä tatuointeja ja muita Elianan elämään kuuluvia asioita, muistuttaa joissain määrin Siri Pettersenin Odininlapsesta. Kovin tyhjentäviä vastauksia kysymyksiin ei tarjoa Itärantakaan, mikä jättää toisaalta juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Yleisesti ottaen taas päähenkilö henkilöhistorioineen, kaiken maailman neitseelliset jumalolennot sekä miljöö luostareineen taloineen ja piilo-ovineen kaikkineen toi mieleeni Maria Turtschaninoffin Maresin. Ei mitenkään huonoja assosiaatioita sinänsä, ja Kudottujen kujien kaupunki nousee heittämällä niiden rinnalle tämän vuoden parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon.

Itäranta kirjoittaa kertakaikkisen kaunista suomea. Kieli on aaltoilevaa, eläväistä ja jollain tapaa erityisen realistisen ja konkreettisen tuntuista, vaikka kirja fantasiamaailmaan sijoittuukin. Tai ehkä tulevaisuuteen? En nimittäin osaa yhtään sanoa, mihin kirja ajallisesti sijoittuu. Jonkinlaisen steampunk-henkisen vivahteen olin havaitsevinani, mutta valalle en mene, sillä en osaa perustella ajatustani laisinkaan. Yleensä vähän karsastan kerrontaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta Itäranta sai senkin toimimaan ihailtavasti. Eliana kumppaneineen jää ehkä jollain tapaa sopivan etäiseksi, jotta minä-kertoja ei tunnu liian tuputtavalta ja tungeksivalta. Kerronnan preesenskään ei kauaa ehdi ahdistaa, kun tarina jo tempaa mukaansa.

"Alan hahmottaa huonetta, johon olen saapunut. Ikkunoita ei ole. Sen sijaan kaikilla neljällä seinällä roihuaa kookas takka. Niiden palo uhoaa iholleni, mutta luissa kytee yhä käytävän kylmyys. Näin kuolleet palelevat, ajattelen, kun heissä ei enää liiku mikään. Kun kaikki on pysähtynyt, eikä mikään enää koskaan muutu toiseksi." (s. 200)

Kudottujen kujien kaupungin voi ajatella myös peilaavan fantasiamaailman sijasta meidän maapalleroisemme tulevaisuutta, ainakin jos hiukan siristää silmiään ja leikkii tyhmää. Tulvat ja uneksiminen uhkaavat koko tunnettua maailmaa, lukutaito on harvojen herkkua, korallit kuolevat ja näkymättömissä pysyttelevä eliitti päättää jumalten lailla elämästä ja kuolemasta, yhteiskuntakelpoisuudesta ja orjuudesta. (Odininlapsi-vivahde tämäkin!) Yliluonnollisehkoa elementtiä on myös mukana, enkä ihan hirveästi arvostanut varjoissa piileskelevän Kutojan todellista henkilöllisyyttä (tai lajillisuutta), vaikka sitä osasin uumoillakin.

Olipa lähellä spoilata.

Joka tapauksessa Emmi Itäranta jää mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaista uusista kirjailijatuttavuuksista, ja Kudottujen kujien kaupunki meni heittämällä parhaiden lukemieni suomalaisten kirjojen jengiin. Tämän jälkeen taitaa olla pienoinen pakko napata Teemestarin kirja huomenna aloittamani lukumaratonin kirjapinoon mukaan keikkumaan.

Tiivistettynä
Kuka: Itäranta, Emmi
Mitä: Kudottujen kujien kaupunki (Teos, 2015)
Kansi: Jussi Kaakinen
Tuomio: 5/5 – Lumoava ja vangitseva fantasiapläjäys, joka jää mieleen yhtenä koko vuoden parhaista lukemistani kirjoista.

Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Helsingin taannoisilla Kirjamessuilla järjestetyllä bloggaribrunssilla saatoin ihan vähän tai aika paljonkin ryhtyä fanittamaan ihanaa Kaisa Haatasta, ja lisäilin hänen kirjoittamansa Meikkipussin pohjalta luettavien kirjojen listani kärkipäähän. Kirjaston vippihyllyssä se kiinnitti sitten huomioni muutamaa viikkoa myöhemmin, ja ahmaisin kirjan vielä saman illan aikana.

Meikkipussin pohjalta on kuulemma "salaviisas viihderomaani". Tämän väitteen voin ainakin omalta kohdaltani allekirjoittaa. Kirjan päähenkilö, Tytti, pohtii ja ruotii elämäänsä, ja sen tuloksena on kirjasta muodostunut kokoelma lyhyitä ja lyhyehköjä tekstejä - aakkosjärjestyksessä, kuinkas muuten. Aihepiirit vaihtelevat kepoisammista vakavampiin, mutta oli aiheena sitten huonojen eläinten listaaminen ("Hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, hämähäkki, lukki, alpakka, turkiskuoriainen, Tasmanian tuholainen eli pussipiru, puoliapinat, hyttynen, komoranvaraani, koira, citypupu, hait, holkeri, intiankoisa, syyhypunkki, hämähäkki ja satiainen (toim. huom.)." s. 27), suomalaisten teehuoneiden puutteen ruotiminen tai kohdunpoiston pohtiminen, on tekstissä kautta linjan ihastuttavan positiivinen ja itseironinen asenne, joka toi elävästi mieleeni Bridget Jonesin, tuon chick litin supernaisen. Haatainen itse luonnehtiikin kirjaansa turkey litiksi, chick litin keski-ikäiseksi versioksi.  

Ongelmaksi muodostuukin lähinnä se, että minä en taidakaan olla vielä kalkkuna vaan kananen. Kun Tytti kirjassa pohtii jotain tapahtuneen hänelle "kerran nuorna naisna - ehkä kolmekymppisenä?", irvistelee tällainen kolmenkympin kriisin keskellä kärvistelevä lukija aika antaumuksella. Vaihdevuosiaihepiiri tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta, ja keski-ikäisen lapsettoman sinkun saappaat kertakaikkisen kummallisilta. Kun minä olen Tytin ikäinen, on minulla kolme täysi-ikäistä jälkeläistä, ja ehkä jopa lapsenlapsia! Selkeämpää kehyskertomustakin jäin jollain tasolla kaipaamaan.

Meikkipussin pohjalta löytyy kuitenkin oikeita helmiäkin, kuten vaikkapa Tytin yllä möllöttävä näkemys rakkaudesta. Kyllä minä kehtaisin kirjaa salaviisaan sijasta kutsua ihan rehellisesti viisaaksikin. Viihdyttävä se niin ikään on, vaikka samaistumispintaa en juuri löytänytkään. Chick lit ei ole se kaikkein omin genreni, eikä turkey lit näköjään tilannetta miksikään muuta, mutta kyllähän tämän lukemisesta nauttii. Välillä jopa kaltaistani mörökölliä vähän nauratti (mikä ilmeni toisen suupielen nytkähdyksenä ylöspäin): Haatasella on terävä kynä ja sana hallussaan. Mitään kovin syvällistä sanottavaa ei ehkä keksi, mutta kaikenlainen siipikarjakirjallisuus, oli se sitten kanasille tai kalkkunoille suunnattua, on minulle ensisijaisesti aivot narikkaan -kirjallisuutta, eli tämä ei liene ihmekään. Tai ehkä Haatanen sanoi jo kaiken sanomisen arvoisen.

Tiivistettynä
Kuka: Haatanen, Kaisa

Mitä: Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015)

Kansi: Maria Mitrunen

Tuomio: 3/5 – Viihdyttävä ja ei vain salaviisas vaan ihan avoimestikin viisas kirjanen, jolle olin kuitenkin pari vuosikymmentä liian nuori.

Topeliuksen joulu (Kirjabloggaajien joulukalenterin 22. luukku)

"Ja niin joulu joutui jo taas Blogistaniaan," saattaisi Zachris-Zacharias-Sakari Topelius tänä päivänä kynäillä. Tuskin, mutta ei sitä varmaksi kuitenkaan koskaan voi tietää. Minulle Topelius on aina edustanut kertakaikkisen upeaa ja klassista suomalaista kerrontaa, joka varmasti iskee tähän lukijaan. Rudolf Koivu puolestaan on vähän vastaava heppu kuvataiteen puolelta. Kun yhdistetään herrat Topelius ja Koivu ja määritetään aiheeksi joulu, saadaan aikaiseksi kirja, jonka minä varsin varmasti ostan. 

Topeliuksen joulu: Satuja ja runoja koostuu Kirsti Mäkisen modernisoimista Topeliuksen jouluaiheisista teksteistä. Oma ensireaktioni tämän tiedon äärellä oli kiekaista jotain epämääräistä pyhäinhäväistyksestä, mutta Mäkinenpä onnistuu kääntämään pääni esipuheessaan: 

"Sadun kaipuu on ajatonta ja täyttä nykyaikaa. Ja parasta on, kun äiti tai isä lukee ääneen satuja ja lapset saavat koko satumaailman ihanuudet omakseen. Topeliuksen satujen vanhoja käännöksiä on tässä teoksessa muokattu nykykielelle myös sen vuoksi, että niitä olisi helppo lukea lapsille ääneen. Iltasatua kaipaavat isotkin lapset, samoin koululaiset opettajan satutuokioita." (s. 13)

Topeliuksen tekstit ovat minulle rakkaita, ja vaikka varsin nopeasti pääsin tolpilleni uusien käännösten aiheuttaman järkytyksen jäljiltä, huomasin järkytyksekseni, etten oikein osaa lukea niitä lapsilleni. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä varmemmaksi tulin siitä, ettei näitä topeliaanisia tarinoita ole oikeastaan koskaan minullekaan luettu: olen aina lukenut niitä itse! Isoisäni vanhoista koulukirjoista, internetistä ja myöhemmin yliopiston kurssikirjallisuuden seassa Topelius menee, mutta sitä on olevinaan hirveän vaikea lukea ääneen, vaikka minäkin moista toimintaa varsin paljon harjoitan. Jokin osa minusta yrittää nimetä syylliseksi Topeliuksen kertomusten uskonnollissävytteisyyttä, joka yleisessä viehättävyydessään ja vanhahtavuudessaan on toisaalta kovin söpöä, mutta silti jotenkin niin epätyypillistä minulle. 

Lapsiraatini otti Topeliuksen turinat vastaan varsin ristiriitaisesti. Viisivuotias Martti ei edes yrittänyt peitellä haukotuksiaan ja keksi varsin nopeasti erinäisiä erinomaisen mielikuvituksellisia syitä siirtyä selaamaan itsekseen jotain aivan muita iltasatukirjoja. Kolmevuotias Aino ja melkein kaksivuotias Maija sen sijaan olivat aivan innoissaan ja laittoivat vanhan äitiparkansa lukemaan, kunnes ääni oli mennä. Mieheni ei suostu koskemaan kirjaan pitkällä tikullakaan, joten lienee aiheellista epäillä, että modernisoitunakin vanhahtavahko kerronta iskee vain tämän sukuhaaran naiseläjiin. Tai sitten kyse on periaatteesta ja/tai elämänkatsomuksellisista epäkohdista. Tiedä häntä.

Oli niin tai näin, modernisoitunakin Topelius tuo juuri tarpeeksi lapsuusjoulujen taikaa tähän päivään. Eräs nimeltämainitsematon kyynisenpuoleinen ja opiskelusyksyn jäljiltä sangen uupunut kirjabloggari T.T. huomasi kirjaa (mehu)glögikupposen äärellä selatessaan sielunsa siirtyvän jouluvaihteelle kuin varkain, vaikka joulumieli onkin ollut kadoksissa (tämä talvisäässä käynyt lämmin henkäys oli se viimeinen naula joulumielen arkkuun!). Rudolf Koivun inhottavan ihanat kuvitukset yhdistettynä tähän äkisti herkistyneeseen mielenlaatuun saattavat jopa ärsyttää kyynelkanavia. Ei mikään pöllömpi kirja siis sinänsä.

Eilinen Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku aukesi Kirjan jos toisenkin -blogissa ja huominen, toiseksi viimeinen luukku aukeaa Reader, why did I marry him? -blogissa. Topeliusta oli myös viimevuotisessa joulukalenterissani.https://hyllytonttu.wordpress.com/2014/12/07/7-luukku-jouluevankeliumi-lapsille-topelius/

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka: Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

Katja Kettu: Yöperhonen

Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale

Turtschaninoff: Maresi

Minä olen ollut vähän laiska seuraamaan Finlandia Junior -palkittuja kirjoja. Yleensä hädin tuskin rekisteröin voittajan nimen ja saatan pari blogitekstiä lukea, mutta siinäpä se. Viime vuonna muistelen nähneeni ylistävähköjä tekstejä Maria Turtschaninoffin kyseisen palkinnon pokanneesta teoksesta Maresi: Punaisen luostarin kronikoita ja hetken harkitsin kirjan ostamista kummitytölleni joululahjaksi, mutta jotenkin se sitten vain jäi. Taannoisella opintokäynnillä kirjastoon huomasin kirjailijan olevan tulossa vierailulle Tampereen pääkirjasto Metsoon, joten etsin Maresin mukaani vakaana tarkoituksenani tulla kuuntelemaan Turtschaninoffia - tajuamatta lainkaan, että torstaisin puoliltapäivin olen varsin tiukkaan jumissa koulunpenkillä.

Oikeastaan Turtschaninoffin missaaminen harmittaa minua aika paljonkin. Minä nimittäin pidin Maresista hirmuisesti sekä kursivoinnein (viitaten kirjan nimeen) että ilman (viitaten kirjan nimihahmoon). Kirjan maailma vangitsi minut niissä määrin, että bussissa kirjaa lukiessani ajoin pariinkin kertaan ohi pysäkkini, olkoonkin, että kirjailija-jonka-nimi-on-kovin-vaikea-kirjoittaa luo tunnelmaa pitkään ja hartaasti. Kirjan ensimmäisissä kahdessa kolmanneksessa ei tapahdu juuri mitään, mutta edes se ei haitannut minua.

Minä lainasin kirjan ruotsinkielisen version. Voisin nyt ylevästi kertoa tahtoneeni lukea kirjan nimenomaan alkukielisenä, mutta siinä tapauksessa valehtelisin ainakin vähän. Ruotsintaitoni ovat kovin ruosteessa verrattuna siihen, mitä ne joskus olivat, ja lukeminen eteni nytkin tuskaisen hitaasti. Onnekseni selvisin ilman sanakirjaa: se olisi ollut kova kolaus itsetunnolleni! Turtschaninoffin kieli on kaunista ja arkaaisuudessaan jotenkin tyypillisen suomenruotsalaista: suomenruotsihan on yhden sortin isolaattikielenä monella tapaa vanhahtavampaa kuin riikinruotsi. Maresissakin kiinnitin huomiota vanhahtaviin fraaseihin ja ihastuttaviin maskuliini- ja akkusatiivitaivutuksiin. (Nykyruotsissahan maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhteen, en-suvuksi. Ett-suvun sanat ovat neutreja.) Ihan hirveän helppoa kieli ei siis ole, mutta ei mitenkään mahdotontakaan.

Vaikka alkuvaikutelmani Maresista oli leppoisa, kirjassa on aika rankkojakin teemoja. Jain perhekuviot ovat vähintäänkin painajaismaisia, enkä voi olla huomaamatta kunniamurhakuviossa ja naisten asemassa hänen kotiseudullaan yhteyksiä yhteen reaalimaailmamme suurista uskontokunnista, olipa Jain kulttuuria sitten tarkoitettu analogiaksi eli ei. Maresin kokemukset nälästä ja kylmästä pelottavat ja, noh, kylmäävät, kun miettii suuntaa, johon oma koti-Suomemme on viime vuodet marssinut. Kuoleman läheisyys, erityisesti kuoleman ovi käsitteenä, jäivät alitajuntaani kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun kirjan kannet suljin.

Teologimenneisyyteni ansiosta sain jonkinasteiset kicksit myös Punaisen luostarin teologisista aspekteista. Jumalattaren kolmet kasvot, Jungfrun (suom. Neito), Modern (Äiti) ja Haggan (Akka) edustavat kaikkia elämän aspekteja syntymästä ja synnytyksestä aina kuolemaan. Jokaisella persoonalla on omat erityispiirteensä luojajumal(attar)uudesta lähtien. Kuulostaa etäisesti tutulta, johonkin reaalimaailmankutaleemme suureen uskontokuntaan viittaavalta tämäkin. En kuitenkaan lähtisi lukemaan Maresia minkäänlaisena uskonnollisena kannanottona, se näistä assosiaatioistani huolimatta mainittakoon. Miten väärässä olinkaan kuvitellessani kirjaa kansikuvansa perusteella jotenkin pinnalliseksi nätteyskirjaksi, kuten Martti sitä kutsuisi!

Maresin loppuratkaisu yllätti minut, ja vaikka lukijana kunnioitankin minut hurmanneen hahmon päätöstä, en usko hetkeäkään, että olisin itse päätynyt tekemään yhtä jalon ratkaisun. Onneksi en ole fantasiakirjan päähenkilö! 

Tiivistettynä
Kuka: Turtschaninoff, Maria
Mitä: Maresi: Krönikor från Röda Klostret (2014)

Kansi: Laura Lyytinen

Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno, Finlandia Juniorinsa ansainnut fantasiapläjäys, jota en kuitenkaan ihan kaikein junioreimmille lukijoille uskaltaisi suositella.

Mankell: Rauhaton mies

Kun otetaan huomioon, miten voimakkaasti pidän itseäni lukijana, joka ei erityisemmin pidä dekkareita, luen niitä hirveän paljon minulla on järjettömän voimakas tunneside Henning Mankellin Kurt Wallanderiin. Olenkin pihdannut viimeisen Wallander-kirjan, Rauhattoman miehen, lukemista yli puoli vuosikymmentä ihan vain pitkittääkseni väistämättömästi edessä siintävää loppua. Mankellin siirryttyä taivaallisen kustantajan listoille viime viikolla, koin parhaaksi tavaksi kunnioittaa yhden suosikkikirjailijani muistoa tarttumalla vihdoin kirjaan.

Tätä taustaa vasten oli varsin palkitsevaa lukea Rauhaton mies, jossa Wallander pui, pohtii ja angstaa omaa ikääntymistään ja sitä myötä lähestyvää kuolemaansa urakalla. Arvostin myös suuresti tapaa, jolla Mankell oli viitannut Wallander-sarjan aiempiin osiin ripottelemalla viittauksia ja jopa vierailevia henkilöhahmoja pitkin kirjaa varsin tiheästikin. Varsinkin Riian verikoirista tuttu Baiba Liepa nousee varsin suureen rooliin.

Baiba ei todellakaan jää kirjan ainoaksi naistähdeksi. Meidän kaikkien suuresti halveksuma ex-rouva Wallander on mukana, joskin onnistuu tällä kertaa herättämään pitkälti sääliä, tuota hämmentävää tunnetta, jota en aiemmin häntä kohtaan ole tuntenutkaan. Vasta tässä sarjan viimeisessä kirjassa debyyttinsä tekevä Klara, Wallanderin lapsenlapsi, nousee niin ikään esille. Lisäksi Wallander nuorempi, nimittäin Kurtin Linda-tytär, on suuressa osassa. Hämmästyksekseni huomasin joissain määrin samaistuvani häneen tyttären roolissani ja jäinkin pohtimaan, pitäisikö minun lukea aiemmatkin Wallanderit uudemman kerran nimenomaan isä-tytär-suhdetta silmäillen.

Rauhaton mies on varsin poliittinen luonteeltaan. En kuollaksenikaan muista, olivatko aiemmatkin Wallanderit moisia, mutta luulisin niiden olevan. Itä vastaan länsi -asetelma elää ja voi hyvin, kiitos kylmää sotaa liippaavan aihevalinnan, mikä ehkä tällaista kaltaistani kakaraa, joka vain hämärästi muistaa Neuvostoliiton sortumisen saati mitään aiempaa, hivenen puuduttaa, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Sosiaalista kommentaaria piisaa niin vanhus- kuin vammaishuollonkin piireistä, ja yleisesti ikääntymiseen ja kuolemaan palaava tematiikka kutkuttelee lähihoitajaopiskelijalukijaa. Olkoonkin, että tässä kai pitäisi virittäytyä kohtaamaan siellä elämänkaaren vastakkaisessa päässä taapertavia päiväkoti-ikäisiä ensi kuusta lähtien...

Olen lukenut aiemmat Wallanderit ruotsiksi. En edes tiedä, miksi luettavakseni päätyi Den orolige mannenin sijasta Rauhaton mies, mutta en kyllä erityisemmin edes katunut valintaani. Ensinnäkin Päivi Kivelän suomennos on onnistunut ja sujuva, mutta Mankellin tyyli (ja kieli) siintää näkyvissä heti pinnan alla. Toisekseen lukiessani sarjan ensimmäisiä osia opiskelin yhä pohjoismaisia kieliä yliopistolla, joten ruotsini oli varsin paljon parempaa kuin mitä se nyt on.

Myönnän avoimesti, että kirjan avoimehko loppu jätti minut surulliseksi. Ei silti sillä, että olisin halunnut lukea inhorealistista kuvausta Kurtin viimeisistä vuosista ties missä hoitokodeissa kiertäen. Ehkä kyseessä oli pikemminkin se, että kirjan lopun myötä konkretisoitui aivan eri tavalla tämän kaiken lopullisuus. Me kaikki vanhenemme, me kaikki kuolemme, se on ihan itsestään selvää, mutta kun piru vie vielä hyvät kirjasarjatkin joskus loppuvat!

Piruilu sikseen, Rauhaton mies on kaikkien Wallandereiden tapaan jollain tapaa lokakuinen kirja. Vaikka lämpimiä sävyjä piisaakin, jossain kaiken alla vaanii armoton kylmyys, raakuus ja kaiken (tai vuoden) loppuminen. Tällaiset dekkarit ovat minulle juuri sitä parasta lukemista viltin alle käpertyessäni, teekuppi ja sitkeän syysflunssan luottoasusteekseni muuttama nenäliinapaketti käden ulottuvilla.

Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, etten tarttunut kirjaan aiemmin. Jollain tapaa koen saatelleeni Kurt Wallanderin kirjailijan itsensä matkaan. Myönnän silti salapehmona toivovani, ettei Mankell itse suhtautunut lähestyvään kuolemaansa aivan yhtä synkästi kuin Wallander kirjan alkusivuilla esiintyvässä pohdinnassaan, joka olosuhteiden ansiosta onnistui pysäyttämään minut: "Hänellä ei ollut lohdullisia uskonnollisia toiveita siitä, että mustan virran takana olisi jotain odottamassa. Siellä oli vain sama pimeys, josta hän oli kerran tullut."

Tiivistettynä:

Kuka: Mankell, Henning

Mitä: Rauhaton mies (Otava, 2009)

Alkuteos: Den orolige mannen (2009)

Suomennos: Päivi Kivelä

Tuomio: 4/5 – Laatudekkari, joka sopii paitsi syksytunnelmaan myös kirjailijan muiston kunnioittamiseen teemoiltaan ja muutenkin.

Pääbo: Neandertalilainen

Kauan, kauan sitten kaukaisessa, kaukaisessa galaksissa Porissa minä istuin lukion toisella biologian kurssilla kuuntelemassa kaikenlaista yleissivistävää perimästä, DNA:sta, geeneistä ja muusta höpöstä ja olin tylsistyä tolkuttomaksi. Samaisesta kurssista päädyin sittemmin ainoan kerran lukiourani aikana uusimaan koettakin risteyteltyäni ties mitä perhosia ja kukkasia (ehkä keskenään) niin kekseliäästi, että kurssin arvosana ei ollut ihan täysin hyväksytty. Tai siis lainkaan hyväksytty. Uusintaan kiukuissani päntätessäni heitin romukoppaan utuisimmatkin haaveajatukseni sosiaali- ja terveysalalle etsiytymisestä. Niinpä sitä vain noin suunnilleen vuosikymmenen myöhemmin opiskelen juurikin sosiaali- ja terveysalan tutkintoa ja luen neandertalilaisten perimästä – ja molempia vielä vallan vapaaehtoisesti!

Svante Pääbon Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä on hieman hämmentävä kirja. Toisaalta se on Pääbon kertomus uraauurtavasta tutkimuksesta, jonka hienommat nyanssit menivät kovaa ja korkealta yli ymmärrykseni. Totta puhuakseni niin tekivät ne aika karkeatkin nyanssit. Vaikka perimähommien perusteet hallitsenkin ja Pääbo parhaansa tekee käsitteitä selventääkseen, huomasin useampaan kertaan mielenmaisemani valuvan sinne jonnekin edellisessä kappaleessa kuvaillun suunnalle ihan vain siksi, että koin itseni jotenkin tyhmäksi. Ehkä vähän jopa sellaiseksi stereotyyppiseksi neandertalilaiseksi luolamiesnaiseksi, jonka olennaisimmat vahvuudet eivät ole ajattelutyössä.

Neandertalilaisessa kulkevat rinnakkain paitsi tuo Pääbon huipputärkeä ja -mielenkiintoinen (ja -yliymmärryksenkäyvä) tieteellinen työ myös hänen elämäntarinansa. Kirja onkin erinomaisen hieno esimerkki siitä, miten vaativankin työn voi yhdistää elämään, siis siihen työn ulkopuoliseen, vaikka ajoittain yhtälö mahdottomalta vaikuttaakin. Itse koen äärimmäisen vaikeaksi nimetä yksiselitteisesti, vetosiko kirjassa minuun enemmän tieteellinen vai omaelämänkerrallinen puoli, joten vaadin saada vastata: "Sekä että." Pelkkä tieteellinen artikkeli ja toimintatapojen kuvaaminen kävisi nopeasti puuduttavaksi, ellei mukana olisi aimo annos vuorovaikutusta, draamaa, turhautumista, yhteistyökuvioita ja sellainen hienovarainen rakkaustarinakin kolmiodraamoineen kaikkineen. Toisaalta taas ihmissuhdehöpötys ja -hapatus ei todellakaan ollut syy siihen, että tämän kirjan luettavakseni nappasin.

Mikään yleisteos neandertalilaisista serkuistamme Pääbon teos ei kuitenkaan ole. Vaikka kirjassa pohditaan yleisesti neandertalilaisten kieltä ts. valmiuksia puhuttuun kieleen ja yleisesti heidän (potentiaalista) kulttuuriaan, pääosassa on aina tuo kuuluisa kaksoiskierre, jonka nimessä on kolme kirjainta. DNA:n ja genetiikan peruskäsitteet kannattaakin olla ainakin joissain määrin hallussa ennen tähän kirjaan tarttumista. Pelkäsin kirjaa aloitellessani sen sotkevan jokseenkin täysin nykyihmien anatomian ja fysiologian opintoni, mutta eihän noita asioita neandertalilaisten kohdalta käsitelty nimeksikään. Olen samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Sitä paitsi Pääbo ei kirjoita lainkaan niin kuivasti kuin aiheesta ehkä ennakkoon arvelisi. Mukaan mahtuu hymähdyttäviä heittoja muun muassa siitä, miten apinanpennut eivät apinoi, kun taas ihmislapset apinoivat, ja siitä, miten Pääbo päätyi Playboyhin (haastateltavaksi) tutkimuksensa johdosta. Niin, ja kikattelinhan minä naisille, jotka lähettivät Pääbolle viestejä, joissa kertoivat epäilevänsä miestensä olevan neandertalilaisia... 

Mikäli kaipaa elämäänsä sekä mielenkiintoista omaelämänkertaa että näkökulmaa luonnontieteiden kehittymiseen viimeisten parin-kolmen vuosikymmenen aikana, Neandertalilainen on juuri oikea kirja. Se on sopivan vaikeaselkoinen luodakseen ainakin tälle lukijalle miellyttävän kuvan (illuusion) omasta älykkyydestäni, mutta kuitenkin sopivan kansantajuinen, ettei itkupotkuraivareihin taipuvainen sankarittaremme aivan täysin hermoaan menetä. Veli-Pekka Ketolan suomennos on onnistunut ja sujuva, mistä erityismaininta: alkuteksti ei perinnöllisyyssanastoineen liene helpoimmasta päästä. 

Tiivistettynä:

Kuka: Pääbo, Svante
Mitä: Neandertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House, 2015)

Alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes (2014)

Suomennos: Veli-Pekka Ketola

Tuomio: 3/5 – Kiehtova kirja, jota en olisi uskonut koskaan lukevani saati siitä pitäväni. Joskus on kiva olla väärässä!

Neandertalilaisen kanssa on aikaansa viettänyt myös Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja.

Pettersen: Odininlapsi

Siri Pettersenin Odininlapsi on kevyesti yksi ehdottomasti parhaista kuluvana vuonna lukemistani teoksista. Se on aika paljon sanottu vuonna, jona olen jaksanut/ehtinyt/viitsinyt lukea varsin pitkälti vain juurikin hyviä kirjoja. Aika saavutus sinänsä kirjalta, johon en suunnannut ennalta käytännössä minkäänlaisia odotuksia.

Pettersen heittää lukijansa suoraan keskelle tarinaa. Ihastuttavan omaperäinen ratkaisu, joskin tunsin ajoittaista vetoa repiä sen johdosta hiuksiani. Mikä Näkijä? Riitti-häh? Ja keitä nämä heput ylipäätään ovat? Hirka on viisitoistavuotias tyttö, siis ihmistyttö, sellainen tavallinen, hännätön, joka on sylilapsena päätynyt... niin, minne? Yminmaahan, jonka natiiviasukkailla on juurikin ne hännät ja jotka syleilevät maata, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Kirjaa lukemalla löytää toki suuntaa-antavia vastauksia ainakin osaan kysymyksistä, mutta varsin paljon jää vielä avoimeksi. Omalla kohdallani tämä tiedonpuute vain ruokki intoani hotkia kirja niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka käytännössä tuo into tarkoitti niska-hartiaseutuni terveyden uhraamista tunkemalla tiiliskivimäinen eepos jo ennestään täyteen ja painavaan koulureppuun.

Vaikka Odininlapsi vilisee yminmaalaista mytologiaa, ei skandinaavista mytologiaa suuremmin ole mukana, olkoonkin, että kirjan nimi jotain sen suuntaista lupailisi. Ehkä. Saattaahan se olla (ja todennäköisesti onkin niin), että minä en vain asiaa huomannut. Mistään viikinkinfantasiapläjäyksestä ei siis kirjassa ole kyse, kuten häntäpohdinnoistani ehkä joku ehtikin jo hoksata.

Mytologiapuolella taas sain ihan uskomattomasti iloa ammennettua Näkijästä. Uskontojen ja uskon nyansseja tulee käsiteltyä kirjaa lukiessa vähän niin kuin puolivahingossa, ja onhan se nyt sitä paitsi siistiä, kun jumalan (tai Jumalan) konkreettinen muoto on korppi, tuo suomalaisessa mytologiassakin pyhänä pidetty lintu. Käsitteleehän kirja toki muitakin teemoja: ulkopuolisuutta ja erilaisuutta noin nyt ainakin, ripaus feminismiäkin on nähtävissä (sanottakoon Hesarissa sitten mitä hyvänsä) – ja kyllä, se pakollinen rakkausjuonikin on mukana. Sillä saralla matkassa on kyllä omat mätäiset mutkansa, jotka tuovat matkaan juuri sen verran mutkia, ettei meno liian lällyksi mene. Tämän vuoksi suon Pettersenille auliisti anteeksi syleilyn – joka siis ei ole konkreettista halihommaa – vähän turhauttavanpuoleiset seksuaaliset vivahteet. Sitä paitsi taisin vähän (enemmänkin) ihastua Rimeen, niin että mikäs tässä.

Eeva-Liisa Nyqvistin suomennos on erityismaininnan ja kuvainnollisen hattuni noston arvoinen. Toki olen itse niin täpinöissäni kirjasta, että erinomaisen laadukkaasta suomennoksesta huolimatta ajatuskin seuraavan osan odottamisesta ensi vuoden puolelle asti tekee melkein fyysisesti kipeää. Eihän se norjakaan nyt niin vaikeaa lopulta ole, eihän…?

Kuten sanottua, Odininlapsi yllätti positiivisesti ja perusteellisesti. Laatufantasiaa erinomaisesti luotuine maailmoineen, moniulotteisine henkilöhahmoineen, kuuluisi kai sanoa, jos olisi vakavasti otettava kirjabloggari. Minä olen kuitenkin aivan liian pähkinöinä ja innoissani kyetäkseni noin järkevään järkeilyyn. Näin yönä eräänä jo unta, jossa otin otsaani Näkijän merkin tatuoituna, ja se vaikutti vielä hereilläkin ihan hyvältä idealta.

Täytyy siis alkaa kaivaa niitä norjan peruskurssin muistiinpanoja. Mätää on lupailtu ilmestyväksi keväällä 2016 ja Mahtia syksyllä 2016.

Tiivistettynä
Kuka: Pettersen, Siri
Mitä: Odininlapsi (Jalava, 2015)
Alkuteos: Odinsbarn (2013)
Suomennos: Eeva-Liisa Nyqvist
Kansi: Sisko Honkala
Tuomio: 5/5 – Koukuttavaa, kiehtovaa, upeaa fantasiaa. Kertakaikkiaan esimerkillinen lajinsa edustaja.

Rönkä: Eino

Matti Röngän Eino lähti eräällä kirjastoreissulla mukaani vähän sattumalta. Ohuenpuoleinen teos vaikutti sopivalta lukujumin karkoittajalta, ja vaikka olenkin reipas ekaluokkalainen, kannan repussani mieluusti vähän kevyempiä kirjoja. Eino saattaa fyysisesti olla kevyt, mutta sisältö kuuluu sinne painavampaan päähän. Hipaisipa kirja ammattiminäänikin: ainakin lähihoitajaopiskelija kun muistihäiriöistä kiinnostuu ainakin satunnaisesti, vaikken työuraani ainakaan näillä näkymin ajatellut sillä saralla tehdä. (Ensimmäisen opiskelukuukauden aikana heränneistä ajatuksista saisi kirjoitettua useammankin romaanin. Ehkä niitä sitten myöhemmin ja jossain muualla.)

Eino kertoo ei niin kovin yllättäen Einosta. Nimihahmo itse on saanut minäkertojan viitan harteilleen, kun taas pojanpoika Joonas tarkkailee Ukkiaan ulkopuolisemmin silmin. Sukupolvelleen tyypillisesti Eino on pitänyt suunsa supussa tietyistä asioista, hoitanut velvollisuutensa kuten kuuluukin, ja haudannut tietyt ajatukset ja muistot työn alle. Vanhemmiten sairastelut alkavat painaa, ja läheisillekin, jotka tähän asti on pidetty sopivan kaukana, käydä selväksi, että aivoverenkierron häiriöt ovat Einon mieltä vaivaavista asioista vähäisimpiä.

"Usein herään yöllä, hourin että rintaani revitään auki. Siinä on rintamakavereita ja ruskeapuseroinen makealta haiseva neuvostokapteeni ja lottia ja tyttöjä tansseista ja Kerttukin jossain kauempana.
   Sydäntäkö etsitte kun rintaa kaivelette? minä aina kysyn.
   On minulla sydän. Vasemmalla puolella. Sitä yritän niille aina vakuuttaa." (s. 167-8)

Kahden kertojaratkaisun lisäksi kirja etenee kahdella eri aikatasolla. Eino muistelee paljon menneitä, vaikka nykyhetkeäkin mahtuu sekaan, kun taas Joonas yrittää selvittää menneitä tapahtumia nykyhetkestä käsin. Salaisuuksia paljastetaan, niin henkisiä kuin fyysisiäkin haavoja avataan, mutta ihan kaikkea ei Einon mukaan kuulu toisesta ihmisestä tietää, eikä kaikesta halua ja voi muille kertoakaan.

Einon kuvaus sairaudestaan, sen kummemmin spesifioimattomista aivoverenkierron häiriöistä ja sen mukanaan tuomista muistihäiriöistä kutkuttelee paitsi lähihoitajaopiskelijaminääni myös minua kokonaisuutena. Löytyyhän niitä muistihäiriöitä omista vanhemmista sukulaisistakin. Rönkä kuvaa muistihäiriöitä ja muistamattomuutta kipuna, mikä sinänsä vaikuttaa loogiselta. Kirjan Eino itse sanoo:

"En jaksa muistaa. Tai muistan, mutta en tiedä.
   Hämmennys tuntuu kipuna. Särkee. Pakottaa. Niin se on. Kun pakottaa itseään muistamaan ja ajattelemaan, päähän koskee. Sattuu. Osuu. Jomottava paine tuntuu päälaella, ärryttää." (s. 11) 

"Ja miksi en muista? Näitä uusimpia asioita en millään, kirkkaimpana kaikki vanha. Melkein sattuu kun yrittää keskittyä, ajatella, päätellä." (s. 109)

Rönkä kirjoittaa ylipäätään juuri sillä tavalla, joka minuun vetoaa. Virkkeet venyvät pitkiksi, mutta soljuvat kauniisti eteenpäin omalla painollaan. Aihe koskettaa, ja sitä käsitellään kunnioittavasti. Einon äärellä saatoin tirauttaa pienen kyyneleen niin ruuhkabussissa kuin aamukahvin äärelläkin. Kirjan loputtua huomaan ajatukseni palaavan paitsi Einoon myös ihmisyyteen (ja miehisyyteen) yleensä. Niin, ja sotaan, vaikka se kirjassa lähinnä taustapirun roolissa onkin.

Tiivistettynä:
Kuka: Rönkä, Matti

Mitä: Eino (Gummerus, 2015)

Kansi: Jenni Noponen

Tuomio: 4/5 – Koskettava kirja, joka jää ajatuksiin vielä pitkään loppumisensa jälkeenkin.

Vala: Tuomitut

Tutustuin Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -dekkarisarjaan viime kesänä, ja tykästyin niissä määrin, että pitihän se tuoreinkin lukea. Villa Sibyllan kirouksen loppuhan oli sitä paitsi niin jännittävä, että Tuomittujen vartoaminen kirjaston varausjonossa oli silkkaa tuskaa. Kirjankansien ulkopuolisista seikoista johtuen itse lukeminen veikin sitten aikaa enemmän kuin alkujaan oli tarkoitus. Perheyksikköni elämässä on tapahtunut suurenpuoleisia muutoksia: minä vietän nykyään leijonanosan arkipäivistä koulunpenkillä ja lapset päiväkodissa. Kun soppaan lisätään vielä lähisukulaisen menehtyminen¹, ei liene ihme, ettei lukeminen ole ollut ihan päällimmäisenä mielessä.

Tuomitut jatkaa Arianna de Bellisin ja kumppaneidensa tarinaa jotakuinkin siitä, mihin se Villa Sibyllan kirouksen jälkeen jää. Mukaan mahtuu taas vähintäänkin epäilyttävä uskonlahko ja siinä sivussa jokunen ripaus katolisen kirkon kiemuroita. Uskomattoman upea Italia-kuvaus on taas suuressa osassa, ja Vala on kiinnittänyt uskomattoman paljon huomiota yksityiskohtiin, mitä tulee hahmojensa ruokailuhetkiin. Juoni kaappasi minut mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, olkoonkin, että katolisia pappismiehiä metsästävän sarjamurhaajan kuvio muistutti minua joissain määrin Dan Brownin Enkeleistä ja demoneista. Brownin ja Valan ensisijainen ero on kuitenkin siinä, että jälkimmäinen ei herätä minussa hädin tuskin tukahduksissa pysyviä raivon tunteita tahi leukanivelteni toimivuutta rajuudellaan uhkaavia haukotuskohtauksia.

Ariannan hahmo saa Tuomituissa lisää syvyyttä, kuten sarjan edetessä on suotavaa. Rodolfo, johon minulla on pienoinen fanityttöihastus, on valitettavan pienessä osassa, mutta ehkäpä häntäkin sopivasti oli kirjaan ripoteltu. Ariannan Ares-veli sen sijaan on suurenpuoleisessa osassa. Jesuiittaveli on sopivissa määrin kiehtova, ja onnistuinpa arvaamaan hänen Suuren ja Synkän Salaisuutensa² aivan väärin. Tai en ehkä aivan väärin, kuten Roberton Suuri ja Synkkä Salaisuus sittemmin paljasti. Tällä kertaa en myöskään arvannut pääpahista, vaan loppuratkaisu tuli pienimuotoisena yllätyksenä.

Kirjan loppu oli muutenkin niissä määrin vauhdikas pläjäys, että meinasi vallan sekoittaa lasteni iltatoimet. Äidinkutale kun vain istua möllötti naama kirjassa, vaikka olisi pitänyt alkaa puuroa keitellä. Minkäs sille mahtaa? Minä pidän kovin Italiasta, Arianna on ehkä suosikkini naisetsivistä, Angelo on karikatyyrisyydessään ja Batman-tyylisine "Holy mackarel"-huudahduksineen huvittava kevennys, joskin ehkä hippusen epäaito. Juoni soljuu eteenpäin sujuvasti, enkä tällä kertaa kiinnittänyt huomiota kielellisiin hiomattomuuksiinkaan.

Lyhyemmin ilmaistuna voisin kai todeta Tuomittujen olevan kaikin puolin viihdyttävä ja vangitseva dekkari. Tiiliskivimäisestä olomuodostaan huolimatta se on helppolukuinen ja siksi mainio lukujumin karkottaja. Mitä nyt Bartolomeota tekisi mieleni läpsäistä avokämmenellä.

Tiivistettynä:

Kuka: Vala, Vera

Mitä: Tuomitut (Gummerus, 2015)

Kansi: kuvat: iStockphoto

Tuomio: 4/5 – Kaikin puolin mainio dekkari, vauhdikas ja vangitseva.

1. Olkoonkin, ettei kyseessä ollut yllättävä tapaus ja että asianomainen eli viimeiset kuukautensa niin suurissa tuskissa, että hänen lopulta rauhallinen lähtönsä oli pikemminkin helpotus, on se silti aina murheellista.

2. Isoilla alkukirjaimilla, blogg. huom.

Linna: Tuntematon sotilas (Klassikko, jota en häpeäkseni ole lukenut)

Klassikkokirjat ovat kirjabloggariminälle vähän hankalaa maastoa. Niitä mokomia on lukematta aimo pino, mutta aika ei hanki millään riittää. Samalla ei oikein kehtaisi julkisesti myöntää, että tämä Tärkeä Kirjakin on muuten minulta vielä lukematta. Onneksi en ole ainoa ongelmasta kärsivä, vaan kanssakirjabloggarit järjestivät hienon tempauksen asian korjaamiseksi. Minun ei tarvinnut kauaa arpoa, millä kirjalla osallistuisin.

Katsokaahan, olen kai vähän kehno suomalainen, joka aikanaan oli lusmu lukiolainen, sillä minun yleissivistyksessäni oli Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kokoinen aukko. Elokuvaakaan en ole tainnut koskaan kokonaan katsoa. Sota-aihe ei jotenkin vain ole napannut. Tai siis nappaa, mutta suomalainen jermumeininki ei ehkä ole sitä suurinta kiinnostuksen alaa, vaikka toki veteraaneja suunnattomasti kunnioitankin. Viimevuotisessa Ihminen sodassa -lukuhaasteessakin keskityin lähinnä tietokirjallisuuteen, koska tuollainen (oletettavasti) objektiivinen lähestymistapa tuntui houkuttelevammalta.

Vuorokauden intensiivisen sotimisen jälkeen sain todeta, että Linnan tiiliskivi on klassikon asemansa todellakin ansainnut. Siinä sivussa jupisin jotain epämääräistä siitä, että typeränä lykkäsin kirjan lukemista näin pitkään, yli vuosikymmenen siitä, kun ensimmäisen kerran näin sen luettavien teosten listalla. Vaikka Täällä Pohjantähden alla on hatarien, vuosikymmenen ikäisten muistikuvieni mukaan minun valekriitikonkirjoissani parempi, ei Tuntematon sotilas todellakaan ole huono kirja. Se on oikeastaan aika julmetun hyvä kirja.

Kirjan henkilökaarti on laaja, mutta ei jää armeijanharmaaksi massaksi. Linna yksilöi sankarinsa ja antisankarinsa ihailtavan selkeästi ja realistisesti. Murrekuvaus on jotain niin uskomatonta, etten lainkaan ihmettele sen nostamista esille (perus)koulujen opetuksessa, ja sen ansiota on leijonanosa paitsi realistisuudesta myös edellä mainitsemastani hahmojen yksilöinnistä. Rokka on legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi (vai onko legendaarisen suomalaisen korpisoturin stereotyyppi Rokka?), enkä lainkaan ihmettele hahmon eeppistä mainetta. Sen sijaan Koskela tuntuu ennestään tutulta ja kiehtoo hahmoista ehkä eniten: onhan hän yhden sortin perhetuttu. Hän ei toki tunne minua, fiktiivinen (ja vainaa) kun on, mutta minä tunnen hänen perheensä vaiheet vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

Linnan sotakuvaus on niin ikään realistista. Päällimmäiseksi mielikuvaksi tälle lukijalle jäi sodan mielettömyys ja hyvien miesten haaskuu. Ja minä kun luulin hypisteleväni sotaa jollain tapaa mystisoivaa ja ihannoivaa teosta! Ihannointi on kaukana Tuntemattomasta sotilaasta, ja mystisointikaan ei kovin hyvin tule esille veren, suolenpätkien ja muun inhorealismin alta.

Linnan kieli on eläväistä ja sujuvaa. Useampaan otteeseen hymähtelin itsekseni tekstin sukkeluuksia, joita esiintyi paitsi miesten repliikeissä myös itse kerronnassa. Yleisessä käytössä olevia fraaseja vilisi kirjassa niissä määrin, että jouduin ihan tosissani pohtimaan, onko niitä toisinnettu kirjaan vai ovatko ne kirjasta (ja elokuvasta!) karanneet suomalaisten suihin.

Kun tämä Tuntemattoman kokoinen aukko yleissivistyksessäni on vihdoin paikattu, lienee pakko katsoa se elokuvakin. Niin, ja Täällä Pohjantähden allakin kestäisi varmasti uuden lukukerran. Oli se Linna kova jätkä.

Tiivistettynä

Kuka: Linna, Väinö

Mitä: Tuntematon sotilas (WSOY, 1954/2010)

Kansi: Martti Mykkänen

Tuomio: 4/5 – Klassikon asemansa ansainnut suomalainen sotakuvaus, joka kosketti sotakirjallisuutta karttavaakin kukkahattutätilukijaa (ts. minua).

P.S. Lisätietoja Klassikkohaasteesta sekä linkkejä osallistujablogeihin Reader, why did I marry him? -blogista.