30.10.2017

Hyllytonttu goes Helsingin Kirjamessut 2017


Helsingin Kirjamessut - huhhuh! Olin taas suunnitellut itselleni minuuttiaikataulun erityisesti perjantaita silmällä pitäen, mutta siinä mielessä perinteisestihän siinä sitten lopulta kävi, että haahuilin kirjaeuforian vallassa ympäri Messukeskusta kuin mikäkin kirjan tuoksusta huumaantunut kirjabloggari. Muutamaa ohjelmaa maltoin kuitenkin istua seuraamaan.


Puoliltapäivin Minna Canth -lavalla Elina Lappalainen ja Saku Heinänen keskustelivat lasten pelaamisesta erityisesti uutuuskirjojensa Nyt pelittää! (Lappalainen) ja Zaida ja taistelupari (Heinänen) kautta. Heinänen kyllä heti kättelyssä myönsi, että hänen kokemuksensa pelimaailmasta ovat 1980- ja 90-luvuilta, mutta hyvin sitäkin sai näemmä sovellettua nykypäivään! Lappalainen pohti, että pelit voivat olla yhdistäväkin tekijä sukupolvien välisessä viestinnässä. Käytän hammashoitajan työssäni itse Pokémon Gota tietyn ikäisten lasten rentouttamiseen ja allekirjoitan tämän pohdinnan täysin. Lappalainen muistutti myös, että pelaaminen on parhaimmillaan yksi luovuuden ja leikin muoto, itsensä toteuttamista samalla tavalla kuin kuvataiteissa tai kirjoittamisessa. Heinänen taas kertoi kirjoittaneensa pelin ikään kuin leikin vastakohdaksi tai -voimaksi, joka täyttää teini-ikää lähestyvälle Zaidalle leikkimiskyvyttömyyden aiheuttamaa tyhjiötä. Heinänen kuitenkin muistuttaa, että pelit eivät ole sysäys tai syy ongelmiin, vaan pelejä voidaan käyttää väärin siinä missä melkein mitä tahansa muutakin. Lappalainen muistutti vuorostaan, että ahdistuneisuuden ja peleihin liittyvien ongelmien välillä on yhteys, mutta ei syy-seuraus-suhdetta. Päinvastoin pelit tarjoavat menestymisen ja onnistumisen tunteita, jolloin niitä on luontevaa käyttää onnistumisen kokemusten, tietynlaisten hyvän olon tunteen pikavoittojen hakemiseen. Kirjailijat keskustelivat myös pelialan tulevaisuudesta (VR-lasit mainittu!) ja tarinan roolista pelissä (tärkeä osa, mutta kuitenkin vain yksi osa). Keskustelu oli siinä mielessä mainio, että pelaamista ei (juuri) lainkaan demonisoitu: olemme huolissamme lasten pelaamisesta, mutta niinhän me olemme kaikesta muustakin lapsiin liittyvästä, kuten Heinänen huomautti: Pitäisikö meidän pikemmin olla huolissamme köyhistä, pienen eläkkeensä raha-automaatteihin syytävistä vanhuksista tai omasta huolestumisestamme?


Iltapäivällä Tottiscenenillä oli tarjolla yksi messujen mielenkiintoisimmista keskusteluista, kun keskusteltiin muumien Möröstä (på svenska). Kyseessä oli mitä ilmeisimmin maailmanhistorian ensimmäinen kerta, kun Möröllä on ikioma keskustelunsa Helsingin Kirjamessuilla, ja väkeä tuo hyytävä hemmo(tar) houkutteli kyllä hirmuiset määrät. Osallistujat muistelivat alkuun vähän ennalta-arvattavasti ensimmäistä kohtaamistaan mörön kanssa, mutta keskustelu muuttui nopeasti mielenkiintoisemmaksi, kun he alkoivat pohtia muun muassa Mörön häntää, jota Nyyti puraisee, ja sitä, paljonko Mörköjä ylipäätään on. “Mårrans visanissahan” Mörkö on mennyt naimisiin! Mörkö tulkittiin ylipäätään Muumimamman peilikuvaksi, vastakohdaksi, jonka kautta Muumipeikko pyristelee vapauteen äitisuhteestaan (“Genom Mårran kan Mumintrollet frigöra sig från Mamman, från sin modersbundenhet.”). Mörköjen määrää koskevassa kysymyksessä päädyttiin siihen, että Jansson käytti Mörköä monilla eri tavoilla, joten tavallaan Mörköjä on useampia, mutta kyseessä on kuitenkin saman, yksittäisen olennon heijastumat. Lopuksi keskustelijat pohtivat, löytyykö Mörölle sukulaisia tai vastaavia otuksia eri kulttuureista, ja muutamia vastaavia, vaikkakaan ei identtisiä löytyikin.


Miia Pöllänen puhui uutuusteoksestaan Bujoilun voimasta Olohuoneessa. Bujoilu eli bullet journal on oman arkeni ja elämäni hallinnan kannalta ehkä paras keksintö ja tärkein työkalu kuunaan, ja vaikka käsite oli ennestään jo tuttu, sain kirjasta ammennettua silti vielä lisää mukavaa hommaan. Vaikka bujo terminä on uusi, on muistikirjoja käytetty samankaltaisilla systeemeillä aina da Vincistä lähtien, totesi Pöllänen. Someaikana käsitys siitä, mikä on jaettavaa ja “hienoa”, on hämärtynyt, ja Pöllänen muistutti toistuvasti siitä, että bujoa pidetään omaa itseä varten, työkaluna, vaikka ei kieltänytkään sitä, etteikö visuaalisuus voisi toisaalta olla myös huikea tsemppari. Allekirjoitan täysin Pölläsen väitteen siitä, että bujo muokkaantuu yllättävän nopeasti harrastuksesta rutiiniksi: itse en enää voi elää ilman mokomaa, vaikka olen toistuvasti yrittänyt! Omien unelmien ottaminen vakavasti paperiaskartelun avulla kuulostaa aika utopistiselta, mutta siitä bujossa lopulta on kyse, kuten Pöllänenkin sanoi.


Messulauantai alkoi jo perinteiseksi muodostuneella WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan bloggariaamiaisella, jonka kirjailijakaartiin olivat tänä vuonna valikoituneet A. W. Yrjänä, Tuomas Kyrö, Heikki Valkama, Joonas Konstig, Marianna Kurtto ja Roope Sarvilinna. Olin varautunut rönsyilemään tuppaaviin aamiaismuistiinpanoihin ilmeisen huvittavin kateellisuutta herättävin välinein (ks. Kirsin twiitti), mutta jäin lopulta kuitenkin miettimään, onko reilun tunnin kestäneen keskustelun referointi blogiin kovin mielekästä. Tiivistäen voisin todeta aamiaisen olevan siinä mielessä onnistunut, että klikkailin jokaisen paikalla olleen kirjailijan uutuusteoksen kirjastovaraukseen.


Noin niin kuin muuten messulauantai meni pitkälti antikvariaattipuolella kanssani vähintään yhtä kirja-addiktoituneen serkkutyttöni (“Pitäisi sanoa kyllä, äiti, että serkkutäti, ette te ole enää mitään tyttöjä”, huomauttaa viisivuotiaani tässä kohden) kanssa shoppaillen. Ehdimme poiketa kuuntelemassa Jaana Kapari-Jattaa, ja iltapäivän myötä kuuntelin pätkän yhtä sun toista keskustelua, mutta särkevät koipeni eivät sallineet kovin pitkää seisoskelua ja istumapaikat olivat aika pahasti kortilla. Niinpä vietin aikaa myös kirjabloggareiden päivystyspisteellä Boknäsin iljettävän ihanilla sohvilla (tämä ei valitettavasti ollut maksettu mainos) ja Putingin pisteeltä löytyneellä bullet journal -työpajalla, josta lisää vielä hetken kuluttua.


Messupäivän kruunasi Teoksen järjestämä iltadrinksutilaisuus samaisen kustantamon syksyn kirjailijoiden kanssa. Juhani Känkänen, Marjo Niemi, Jarkko Volanen, Maria Peura, Heikki Reivilä, Mikko Rimminen ja Juha Nurmi esittelivät kukin omia uunituoreita teoksiaan, ja mahtuipa iltaan myös kaikkea lauluesityksen ja varsin kiihkeän avautumisluennon väliltä. Niin, ja se iltadrinksu, joka tuli kyllä tarpeeseen pitkän, mutta ah-niin-ihanan messupäivän päätteeksi!


Messusunnuntain vietinkin sitten aivan muissa puuhissa. Tai no, rehellisyyden nimissä myönnettäköön, että juoksin aamulla nopean kierroksen hakemassa viimeiset tuliaiset lapsille: kolmevuotias Maija oli tilannut “ten temmoten uuden kakkakiljan, tiinä on luukkuja”, ja löysin sellaisen lopulta Opilta&Ilolta. (Isommat lapset tilasivat “uuden Puluboi-kirjan” ts. Puluboin ja Ponin komerokirjan, jota en suureksi surukseni löytänyt, ja “uuden Hakkarais-kirjan” ts. Koiramäen Suomen historian.) Mutta noin niin kuin enimmäkseen vietin aikaani Putingin pisteellä vetämässä bullet journal - ja kalenterituunaustyöpajoja, jotka vetivät ihanan paljon väkeä ja puuhaa riitti. Kun juna lopulta puksutti takaisin Tampereelle, oli kyydissä muuan uupunut tontturouva, joka oli vähintäänkin symbolisesti kävellyt kenkänsä puhki.

Messut olivat siis äärimmäisen mainiot ja mukavat, kuten asiaan kuuluu. Ainahan sitä jotain valittamisen aihetta keksisi, kuten vaikkapa messulehdestä puuttuneen kartan (vaikka toisaalta irtonainen kartalipare oli mielettömän kätevä sekin!) ja Kiankin pohtimat lasten alueen puutteet. Kokonaiskuva jää kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, sinne kiitettävän tasolle. Kiitos järjestäjille, kustantajille ja bloggarikollegoille! 

Perinteistä kirjaostoskuvaa en voi valitettavasti ottaa, koska joukossa on niin paljon pukinkonttiin sujahtavia nimekkeitä enkä luota hetkeäkään siihen, että tietyt perheenjäsenet eivät kävisi blogissa kurkkaamassa. Hih! Nimikkeiden määrää en kommentoi, mutta arvelin sunnuntaina rautatieasemalle raahustaessani selkäreppuni painon lisääntyneen kymmenkunta kiloa perjantaiaamusta.


Kuten Instagramiin kenkäriepukuvaa jakaessanikin totesin, on Hyllytontun höpinöihin luvassa lähiaikoina Suuria Muutoksia isoilla alkukirjaimilla. Koko ajan hiljentyneen postaustahdin ja lukusuoritusten vähyyden Goodreadsissa on varmaan joku jo huomannutkin, ja vielä tämän viikon aikana olisi tarkoitus pohtia tuota aihetta ja blogin tulevaisuuttakin. Sitä ennen aion kuitenkin käpertyä särkevien jalkaparkojeni (viikonloppuna tuli tarvottua n. 20 000 askelta per messupäivä) kanssa sohvannurkkaan lukemaan messuostoksia. Ainakin sitä kakkakirjaa!

23.10.2017

Kanto: Pyöveli


Taannoisella Superlukumaratonilla tartuin ainakin kaksi ja puoli vuotta lukulistallani ja kirjahyllyssäni kummitelleeseen Anneli Kannon Pyöveliin. En osaa oikein edes sanoa, miksi kirja on jäänyt lukematta: historialliset romaanit ovat kyllä makuuni ja Kannon teoksia olen blogissa(kin) ylistänyt ahkerasti, joten sen suhteen ennakkoluuloja ei pitäisi olla. Milja Kauniston Purppuragiljotiini-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olen ahminut, joten pyöveliäkään en ilmeisesti kavahda. Kai kirja vain odotti Sitä Oikeaa Hetkeä, jollainen vajaa kuukausi sitten lopulta koitti.

Romaanin nimi on hieman harhaanjohtava, sillä Pyöveli ei pyöri vain pyövelin ympärillä, vaan oman tarinansa kertovat myös tuomari ja apteekkarin asemaan kohoava nuori mies. Lopulta toki keskushahmoksi nousee Johann, pyövelin poika, joka muutaman mutkan kautta päätyy isänsä ammattia harjoittamaan itsekin. Vaikka pyöveliä kavahdetaan 1600-luvun Ruotsissa (johon Suomikin siis kuului, kuten kaikki tiedämme, mutta asia täytyy aina näin erikseen jostain syystä mainita), Johann taitaa lopulta olla päähenkilötrion miehistä se kunnollisin. Sinänsä korkeimmassa ja "parhaassa" asemassa vaikuttava kihlakunnantuomari Wisander taas vetää elämän pitkässä tikussa selkeästi lyhimmän tikun, ja lopun henkinen (ja hengellinen) romahdus ovat arvattavissa jo varsin varhaisessa vaiheessa. Huutolaispoika Pieti karkaa paremman elämän toivossa, ja hänen tarinansa onkin ehkä koko kirjan onnellisin, vaikka ei aivan leppoisimmasta päästä sekään.

Asiaankuuluvasti kolmen miehen, pyövelin, tuomarin ja apteekkarin, kohtalot kietoutuvat yhteen, noitavainot lyövät heihin kaikkiin leimansa tavalla tai kolmannella, ja Pyövelin loppua kohden tunnelma on vähintäänkin apokalyptista: Ilmestyskirjakin tuntuu vähemmän ahdistavalta kuin Kannon maalailema kaaos.

Kanto kirjoittaa hahmoistaan uskottavia, olivatpa nämä yhteiskunnan kermaa tai pohjasakkaa - tai jotain siltä väliltä, sillä ääripäät ovat Pyövelissä lopulta varsin lähellä toisiaan. Niinpä se silti taitaa mennä tosielämässäkin, sillä kuoleman edessä me kaikki olemme samanarvoisia.

No joo, eipä nyt ruveta liian syvällisiksi kuitenkaan, vaikka Kanto lukijansa ihmisluonnon suurempien kysymysten ääreen taas kerran saattelee kuin varkain. Hienojen hahmojen, hyvän tarinan ja sujuvan kerronnan yhdistelmä vangitsee lukijan, enkä tälläkään kertaa voi olla ylistämättä Kantoa, josta on kovaa vauhtia muotoutumassa yksi lempikirjailijoistani.

Tiivistettynä
Kuka: Kanto, Anneli
Mitä: Pyöveli (Gummerus, 2015)
Kansi: Jenni Noponen
Tuomio: 4/5 - Hieno teos, jonka lukemista aivan aiheetta lykkäsin vuosia.


6.10.2017

Daynes et al: Tutki! Kakkaa


Ei liene parempaa tapaa aloittaa lastenkirjallisuutta käsittelevää blogia kuin kakkajutuilla. Tai ehkä olisi, mutta asetetaan rima tätä myötä sopivalle korkeudelle.

Taannoin Helsingin Kirjamessuille suunnatessani tiedustelin tonttujoukolta, millaisia tuliaisia he toivoisivat saavansa, ja kolmevuotias Maija pyysi kakkakirjaa, jossa on luukkuja. Sen tarkempia tuntomerkkejä hänellä ei ollut tarjota, enkä elätellyt kovin suuria toiveita kuvaillun kaltaisen kirjan löytämisestä. Lopulta ehdin koluta Messukeskusta ehkä puolisen tuntia, kun satuin Oppi&Ilon ständille, jossa ihanan asiantunteva myyjä esitteli minulle ensin muita tuotteita ja ihan sattumalta Tutki! Kakkaa -nimisen luukkukirjan. Paljon paremmin ei olisi voinut mennä!

Kuten kaikki leikki-ikäisten, taaperoiden ja kouluikäisten - siis ylipäätään lasten kanssa tekemisissä olleet tietävät, vessajutut ovat ihan mielettömän hauskoja ja mielenkiintoisia. Tunnustan olevani yksi niistä vanhemmista, jotka turhautuneena räkätyksen säestämiin pissa-kakka-pieru-juttuihin yrittävät hillitä niitä mitä epätoivoisimmin keinoin ja lähes poikkeuksetta olemattomin tuloksin. Tutki! Kakkaa ei onneksi ole turhan ryppyotsainen, jotta lapsilta menisi lukemisen ilo, mutta ei lähde liikaa hölmöilemäänkään aiheella, mikä taas on tämän aikuisen mieleen. Lisäksi äitinä arvostan pahvisivuja ja tukevasta kartongista tehtyjä luukkuja, jotka kestävät innokkaan kolmevuotiaan tutkijanalun käsissä ilmeisen hyvin!


Maija, 3,5 vuotta, on kirjan ylin fani huushollissamme ja jää kaipailemaan lisää kakkakirjoja:
"Kaikki ihmiset ja eläimet kakkaa. Paitsi prinsessat ei ehkä oikeasti kakkaa. Kaikkein paras juttu kirjassa on se, että elefantti kakkaa kottikärryt ihan täyteen ja se haisee niiiiin pahalta. Mä osaan mennä kottikärrykävelyä vessaan päiväkodissa ihan itse, kun aikuinen auttaa! Ja sitten se kakka menee pöntöstä pois viemäriin, eikä jää sinne asumaan onneksi. Lapset ei mene viemäriin, koska ne ei mahdu. Eikä vauvat, niillä on vaippa. Muuten ne voisivat pudota viemäriin varmaan ja sitten ne itkisivät kamalasti. Mä olin joskus vauva ja itkin varmaan. Kakkakirja on mun kaikkein rakkain lempparikirja ikinä tänään. Kakkakirjoja pitää kirjoittaa lapsille enemmän, että ne tietää, minkä eläimen kakkaa on maassa ja että toukka voi näyttää kakalta. Myös Puluboi on kakannut, mutta onko Tatun ja Patun kakkakirjaa olemassa? Pitää olla. Kakkakirja on hyvä vain kolmevuotiaille, ei lainkaan viisivuotiaille, koska mä olen kolme vanha ja kohta mä olen neljä, kun tulee synttärit."

Aino, 5,5 vuotta, oli kirjan suhteen vähän ennakkoluuloinen, mutta piti siitä kuitenkin lopulta niin, että suunnittelee jo aiheen tiimoilta yhden tytön ihmiskoetta (jonka ilkiöäiti aikoo kyllä torpata): 
"Minun mielestä kakasta on aika helppo kertoa hassuja juttuja lapsille, koska yleensä ne nauraa jo silloin, kun sanoo minkä tahansa vessasanan. Siksi tämän kirjan olisi pitänyt olla vähän hassumpi. Nyt se on vähän sellainen aikuisten tylsä välillä, vaikka joskus pidetään nenästä kiinni ja joskus lintu kakkaa päähän. Se oli aika hauskaa. Mielenkiintoisinta oli sinivalaan vaaleanpunainen kakka ja hanhen vihreä kakka, koska se on eri väristä kuin ihmisellä, koska ne syö eri ruokia. Jos mä söisin pelkkiä katkarapuja ja planktoneita, mun kakkani olisi pinkkiä. Täytyy ehkä kokeilla. Ja sitten en kyllä enää ikinä tykkää kaneista, koska ne syö kakkaa. Siis oikeesti, yäk! Ihan hyvä kirja se on, ja varmaan tuollaisille Maijan ikäisille ja isommille sitä voi lukea, mutta ei enää koululaisille, niille on ihan omat kirjat."


Ilmeisesti Aino tietää, mistä puhuu, sillä ekaluokkalainen Martti ei kirjasta juuri innostunut. Mitä ilmeisimmin kirjan kohderyhmäksi nimetty 3-6 ikävuoden haarukka pitää kutinsa sangen hyvin. Kakkakirja on kuulemma lapsellinen (!) ja siinä on "lällyt kuvat ja vauvojen sivut". 
"Sitä paitsi kaikki tuollaiset kakkajutut ja muut on ihan päikkyläisten juttuja. Kyllä kaikki nyt tietää, että kaikki kakkaa ja kakka on erilaista ja mihin se menee. Pikku Kakkosessakin on ollut. Hohhoi. Mutta varmaan noille päikkyläisille se on hyvä kirja, mä en vain jaksa."

Äitihenkilö näkee kuitenkin aiheelliseksi huomauttaa, että kyllä herra seitsemänvuotiaskin kirjaa mielellään kuunteli, vaikka nyt eri ääni kellossa onkin. Onhan kirja selvästi vähän pienemmille suunnattu. Marta Alvarez Migúensin kuvitus on sopivan simppeliä ja selkeää, ettei se vie liikaa huomiota, mutta toisaalta kuitenkin tarpeeksi yksityiskohtaista, jotta olennaiset nenännyrpistykset ja muut tarttuvat pienemmänkin lukijan verkkokalvoille.



Ei millään muotoa kakka kirja siis tämä kakkakirja!

Kuka: Katie Daynes (teksti), Marta Alvarez Miguéns (kuvitus), Suzie Harrison (suunnittelu)
Mitä: Tutki! Kakkaa (Oppi&ilo, 2017)
Alkuteos: Very First Questions and Answers: What is poo? (2016)
Suomennos: Tero Valkonen

(Tämä merkintä on tuotu lyhytikäiseksi jääneestä lastenkirjablogistani.)

2.10.2017

Sommer & Grotzner: Eetu ja paha patti


En ole erityisemmin salaillut sitä, että esikoiseni, joka blogissa on aina kulkenut nimellä Martti, sairasti reilu vuosi sitten aivosyövän. Vaikka meidän syöpätarinamme on lyhyt ja loppuu (ainakin näillä näkymin) onnellisesti, ependymooman nimellä kulkeva peikko varjostaa elämäämme jollain tapaa ihan hamaan loppuun saakka. Monesti olen pohtinut, miten asiaa tuoda blogissa ilmi. Satunnaisesti olenkin Martin sairauteen viitannut suoraan, kuten vaikka Henry Marshin Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta -teosta puidessani, mutta kovin vaikeaa tämä jotenkin tuntuu olevan. Koko kokemus on jotenkin niin henkilökohtainen, että sen jakaminen tuntuu yhtä kiusalliselta kuin vaikkapa synnytyskertomuksen jakaminen kirjablogissa ehkä olisi, ja toisaalta taas koen vahvasti, etten saisi kirjoittaa asiasta, koska meillä on kaikki niin hyvin: Martti on tavallinen ekaluokkalainen tavallisessa koulussa, mitä nyt korvan takana on kalju läntti ja hevosenkengän muotoinen arpi ja työmuisti ei ihan pelitä samalla tavalla kuin luokkakavereilla.

Lokakuu on jo pitkään ollut rintasyöpätietoisuuden levittämisen teemakuukausi: roosa nauha tulee vastaan joka kaupassa, kadunkulmassa ja mainostauolla. Syyskuussa vietettävä kultaisen nauhan kuukausi, lasten syöpiin keskittyvä kuukausi, on siihen verrattuna aika pienen porukan piperrystä, eikä (ainakin jenkkien) somessa toukokuussa pyörivää harmaata, aivosyöpien nauhaa ole tullut Suomessa vastaan vielä koskaan. Tämä blogimerkintä on ollut minulla yli kuukauden luonnoksena, mutta en saanut patistettua itseäni viimeistelemään sitä syyskuun aikana osin yllä mainitsemistani syistä. Eilen vietin kuitenkin harvinaisen pitkät pätkät aikaa Martin kanssa keskustellen, koska automatkalle ei ollut sattunut mukaan tablettia, kirjaa tai muuta viihdykettä, ja tulin siihen tulokseen, että en voi olla julkaisemattakaan tätä tekstiä. Vaikka meillä on kaikki nyt niin hyvin kuin aivosyöpäveteraanin perheessä ylipäätään voi olla, on meille langetettu elinkautinen tuomio yhtäkaikki. Leikkauksen ja hoitojen pitkäaikaisvaikutukset alkavat näkyä osin vasta nyt, ja suuri osa on vasta tulossa, ja viimeksi tänään sometellessani jouduin taas miettimään sitä, millainen esikoiseni elämänlaatu tulee olemaan, törmätessäni Erika Gunnin aihetta käsittelevän väitöksen uutisointiin.

Seuraa siis epätyypillinen blogiavautuminen, jossa ajoittain sivutaan erästä lastenkirjaa,

Anna Sommerin ja Michael Grotzerin (Edition Moderne, 2005) Eetu ja paha patti on ollut kuin perheenjäsen huushollissamme aina viime heinäkuusta lähtien, jolloin eräs TAYS:n ihana kuntoutusohjaaja kirjan anestesiasta ja päivän säteilyannoksesta toipuilevalle Martille ojensi. Alkuun Martti itse ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kirjaa kohtaan: kun koko elämä on yhtä keskuslaskimokatetria, sädehoitoa ja "aivosyöpätyhmälikaa" (Martin oma termi), on iltasatukirjallisuuden ja kaiken muunkin suotavaa käsitellä jotain ihan muuta. Martin tuolloin 2- ja 4-vuotiaat pikkusiskot kuitenkin takertuivat kirjaan kuin kaksi hukkuvaa kelluvaan objektiin, ja jossain vaiheessa jokailtaisia Eetu ja paha patti -lukuhetkiämme Marttikin alkoi liittyä seuraan. Tytöt saivat ikätasolleen sopivaa tietoa veljen sairaudesta, kun väsyneet vanhemmat eivät sitä ilmeisesti olleet ihan tarpeeksi tarjoilleet, ja veliveikkonen sai käydä läpi kesän kokemuksia.

Kirjan juoni on sinänsä simppeli. Eetu on väsynyt, huonovointinen ja kärsii päänsärystä. Äiti vie Eetun lääkäriin, joka tekee tutkimuksia ja otetaan koneella magneettikuvat, joilla nähdään Eetun pään sisälle ja saadaan selville, miksi sitä särkee. Aivoista löytyy patti, joka leikataan pois. Eetun toipuessa leikkauksessa pattia tutkitaan tarkemmin, mutta voi kurjuus! Patista on jäänyt pieni palanen eetun pään sisään, joten Eetulle on annettava sädehoitoa.  Sädehoito on kurjaa, mutta sen loputtua Eetulle järjestetään juhlat. Pian Eetu tuntee itsensä vahvaksi ja tahtoo taas leikkiä! Eetun tarinan ohessa käydään läpi aivojen rakennetta samaten kuin fysioterapiat, keskuslaskimokatetrit, sytostaattihoidot, sairaalakoulut ja muut oleelliset asiat, jotka hoitopolun aikana usein tulevat vastaan.

Vaikka yleensä lapseni ovat kovin kärkkäitä kommentoimaan kirjoja pyydettäessä, Eetu ja paha patti muodostaa selvän poikkeuksen tähän sääntöön. Kakaratrio saattaa leikkiä tuntikausia keskenään tai omillaan neurokirurgeja ja poistaa Legoja pehmolelujen päänupeista, mutta yksikään ei tahdo aihetta sen kummemmin käsitellä. "Kyllä sä, äiti, tiiät, että se on meistä ihan mielenkiintoinen kirja ja että Eetulle tehdään kaikki aika samat jutut kuin Martille tehtiin silloin, kun sillä oli se aivojuttu. Ei siitä tartte sanoa sen enempää." (Ennen kuin joku huolestuu niin mainittakoon, että lasten kanssa on kyllä keskusteltu aiheesta paljon ja Martti on käynyt psykologinkin kanssa purkamassa toissakesän tapahtumia.) 

Äidin vinkkelistä Eetu ja paha patti on ehkä paras lastenkirja ikinä. Vaikka soisinkin, ettei minun olisi tarvinnut lukea tätä lapsilleni koskaan (jos silloinkaan), on Eetu helpottanut kaikkien perheenjäsenten elämää tällä saralla huomattavasti. Tytöt, jotka jäivät väkisinkin vähän sairaala-arjen ulkopuolelle, saivat tietoa, jonka perään eivät ehkä osanneet kysyäkään. Vanhemmat saivat hyvän apuvälineen, jonka kautta avata keskustelua aiheesta, josta kukaan ei halunnut puhua, mutta joka silti painoi kaikkien mieliä. Eskarissa opettaja sai työkalun, jolla selittää muulle ryhmälle, miksi Martti aloittaa muita myöhemmin, miksi hänellä on kalju läikkä päässään ja mikä ihme on se letku, joka hänen rinnastaan roikkuu. Listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin saakka ja vähän ylikin.

Lapsen vakava sairaus vaikuttaa ymmärrettävästi koko perheen elämään. Toiset tapaavat sanoa, että syövän kaltainen koettelemus joko lähentää perhettä tai hajoittaa sen. Me olemme kai siitäkin onnellisessa asemassa, että me elelemme oikeastaan ihan samalla tavalla kuin pari syksyä sitten, mitä nyt minun opintoni ovat vaihtuneet (pätkä)töihin ja Martti käy koulua. Vaikka Martti tällä hetkellä on terve, kunnes toisin todistetaan, kasvaimen uusimisen riski hönkii koko ajan niskaamme: ependymoomista uusii joka toinen. Peli ei silloinkaan ole vielä (täysin) menetetty, mutta kyllä yksikin kierros tässä nimenomaisessa helvetissä piisaisi, olkoonkin, että sekin jäi lyhyeksi. Yritämme nauttia tästä ihan tavallisesta ruuhkavuosiarjesta, vaikka rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että raivokas carpediemauskin on aika ankeaa. Vaikka emme tiedä, oppiiko Martti koskaan lukemaan, pystyykö hän tekemään palkkatöitä tai voiko asua omillaan, tällä hetkellä hän osaa aamulla nousta kellon soidessa, ottaa epilepsialääkkeensä, tehdä aamupalaa, pukea päälleen ja lähteä kouluun.

Martin kuupan kontrollikuvausten väliä on harvennettu kolmesta neljään kuukauteen, mikä tulkittakoon viestiksi siitä, että relapsin riskin katsotaan olevan pienempi. Martin opettajakaarti on tietoinen Martin sairaushistoriasta ja siitä, että on pienimuotoinen ihme, että kanttiinsa kuusisenttisen kasvaimen puolivuorokautisen poiston ja hirmuisen säteilyannoksen jälkeen tyyppi on ekaluokalla, siellä niiden ihan tavallisten lasten joukossa, joilla ei ole kaljua länttiä tai hevosenkengänmuotoista arpea. Nyt, lokakuun alussa, yksi vuosi ja kolme viikkoa hoidonlopetustutkimusten jälkeen olemme siinä tilanteessa, etten ole ainakaan kuukauteen, ehkä jopa kahteen lukenut tai tavannut ketään lapsista lehteilemästä Eetua ja pahaa pattia. Jouduin ensimmäistä kertaa yli vuoteen etsimään kirjan käsiini hyllystä sen sijaan, että se olisi löytynyt jonkun lapsen sängystä tai yöpöydältä. Elinkautinen ehkä, mutta voin minä tämän kanssa elää. Yläpeukku tälle arjelle.