McEwan: Pähkinänkuori

Ian McEwanin Atonement on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, ja yksinomaan sen myötä julistin kymmenisen vuotta sitten McEwanin yhdeksi Suosikkikirjailijoistani isolla alkukirjaimella. Olen viime vuosina kuitenkin enemmän tai vähemmän tietoisesti vältellyt McEwania, sillä kolmen pienen lapsen univelkaisena äitinä en koe henkisen kapasiteettini olevan välttämättä niin hyvä kuin McEwania lukiessani soisin sen olevan. Nyt, kun kuopuskin on jo kolmevuotias enkä voi enää paria kuukautta kauempaa sanoa olevani kolmen alle kouluikäisen äiti, olen tullut siihen tulokseen, ettei henkinen kapasiteettini tästä mainittavasti tule enää parantumaankaan. Parempi siis vain tarttua McEwaniin ja ottaa irti, mitä saa.

Pähkinänkuoren ostin ensimmäisistä palkkarahoistani reilu kuukausi sitten, sillä uumoilin etukäteen, että kirja on hyllypaikan väärtti. En ollut väärässä. Murhamiehiä (ja -naisia), kolmiodraamaa ja perhedynamiikkaa sikiön silmin kuulostaa yhdistelmänä vähintäänkin omituiselta, mutta McEwanin kirjoittamana sekin osuu ja uppoaa. 

Niin, kirjan minäkertoja on sikiö, äitinsä kohdussa köllivä (ei enää kelluva, kuten hyvin selväksi tulee) poikavauva. Laskettuun aikaan on kirjan alkaessa vielä pari viikkoa, ja vauvanketale on valveutuneempi ja puhuu viisaammin kuin tämä äiti-ihminen. Toisaalta sikiösankari vaikuttaa perineen aika paljon henkisistä kyvyistään isältään, sillä hänen äitinsä, joka vaikuttaa monellakin tapaa varsin epämiellyttävältä ihmiseltä. Toisaalta hän on ruokkinut lapsensa kehitystä kuuntelemalla ahkerasti uutisia ja erilaisia podcasteja, jotka kertoja on yksiöönsä kuullut.

Vaikka vauva tiedostaa äitinsä moraalin ja monen muunkin seikan kyseenalaisuuden eikä ainoastaan tyydy kritisoimaan sitä vaan yrittää myös aktiivisesti vaikuttaa äitinsä tekemisiin satunnaisesti siinä onnistuenkin, nousee yhdeksi kirjan teemaksi ehdoton rakkaus. Lienemme kaikki tottuneet tämän termin kohdalla ajattelemaan erityisesti äidinrakkautta, mutta ainakin tälle vanhemmuudestaan epävarmalle äidille oli ihan tervetullut muistutus, että yhtä ehdotonta on lapsen rakkaus äitiä (tai vanhempaa) kohtaan. Vaikka lapsi ei pidä äitinsä teoista ja tuomitseekin ne, hänen rakkautensa ei lopulta horju, joskin välillä horjahtelua on ilmassa.

Vaikka kirjan juoni tuntuu kietoutuvan sikiön vanhempien parisuhdekriisin, jos sitä nyt siksi voi sanoa, kiemuroihin, McEwan onnistuu ujuttamaan mukaan aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiäkin. Kirja herättää ajatuksia eikä niinkään täydellisen murhan suunnitteluprosessin kuin omien kulutustottumusten ja ajattelumallien tiimoilta.

Omat lähtökohtani kirjan lukemiseen ovat auttamattoman puolueelliset, mutta uskaltaudun silti julistamaan, että McEwan on nerokkuudessaan kertakaikkisen uniikki kirjailija. Kuka muu käsittelisi pariinsataan sivuun Suuria Aiheita näin kattavasti samalla, kun kertoo ikään kuin kertojan monologin mahdollistavana kehysjuonena paremman tarinan kuin moni muu kirjansa ainoana antina. McEwanin kielenkäyttö on yhtä hurmaavaa ja suorastaan huumaavaa kuin aina, ja Juhani Lindholmin käännös tekee sille oikeutta niin täydellisesti kuin ylipäätään kauniilla mutta niin kovin erilaisella kielellämme on mahdollista.

Silti. Pähkinänkuori ei ole parasta McEwania, ja sitä olisin tietysti tahtonut taukoni jälkeen lukea. Siitä syystä en järjenvastaisesti anna kirjalle täyttä viittä pistettä mutuhuttuiluasteikollani. Siitä huolimatta kirja on ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani.

Pähkinänkuoresta on kevään aikana kirjoiteltu (minun nähdäkseni yksinomaan) ylistyslauluja laajalti pitkin Kirjablogistaniaa. "Kuka ikinä olisikaan niin ansainnut kirjallisuuden Nobelin kuin Ian McEwan!" huudahtaa kirjan äärellä Leena Lumi, kun taas Arja äkkää kirjan olevan yhdenlainen toisinto Hamletista pari esimerkkiä mainitakseni.

Tiivistettynä
Kuka: McEwan, Ian
Mitä: Pähkinänkuori (Otava, 2017)
Alkuteos: Nutshell (2016)
Suomennos: Juhani Lindholm
Tuomio: 4/5 – Erinomaisen hieno kirja, vaikkakaan ei mielestäni McEwanin paras. Silti parempi kuin moni muu.

Atwood: Orjattaresi

Kun lukuaika ja -energia on kortilla, tapaan hakeutua illalla television ääreen. Inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta lukemisen kannalta kai aika surkeaa. Vai onko sittenkään? Nyt alkaa nimittäin uhkaavasti näyttää siltä, että saan aikaiseksi lukea kirjoja, joiden televisioversiot haluan katsoa, ja kaikkihan tietävät, että kirja täytyy lukea ennen audiovisuaalisen version vilkaisua: ensin Neil Gaimanin American Gods ja nyt Margaret Atwoodin Orjattaresi (alkup. The Handmaid's Tale), jonka televisioversio on pyörinyt tovin HBO:lla. 

Näköradio sikseen.

Orjattaresi ei ole uusi kirja: teos ilmestyi jo 1985 ja suomennoskin jo seuraavana vuonna. Amerikan maalla kirjaa tunnutaan pidettävän yhden sortin modernina klassikkona ja dystopiakirjallisuuden kulmakivenä. En lainkaan ihmettele tätä. Alusta alkaen kirja tuo mieleen George Orwellin mestarillisen 1984:n, ja omassa yhdistelyyn taipuvassa päänupissani huomasinkin pian mieltäväni Orjattaresi olevan jenkkinäkökulma samaan tarinaan. Eihän tuo läheskään yksi yhteen mene, mutta suotakoon bloggarille tonttulakin sisäinen hömpöttelynsä.

Orjattaresi maailma on äärimmäisyyksiin ja reippaasti sen ylikin viety republikaaniamerikkalainen utopia, näennäisen kristillinen teokratia, jossa vain harvoilla ja valituilla on oikeus lisääntyä. Tokikaan lisääntyminen ei ole aivan näin yksioikoista puuhaa ja monet vaimoiksi kelpaavista ovat lisääntymiskyvyttömiä: ratkaisuksi ongelmaan on tuotu orjattaret, naiset, joiden ainoa tehtävä ja tarkoitus on tuoda maailmaan isäntänsä lapsi tai tulla karkotetuksi siirtokuntiin mahona. Vaimoista tulee äitejä, orjattaret ovat synnyttäjiä, ja perinteisesti toisiinsa liittyneiden roolien lujittamiseksi vaimot ovat läsnä sängyssä ja synnytyksissä, kun orjatar hoitaa varsinaiset työt, jos ilmaisu sallitaan. Viittaus nyky-Yhdysvaltoihin on ehkä kärjistetty, mutta kun Trumpin hallinnon tempauksien seuraamiselta ei voi välttyä, ei tälle assosiaatiollekaan mahda mitään.

Tahtoisin kovin kirjoittaa niinkin melodramaattisen lauseen kuin, että Orjattaressasi rakkaus on ylellisyys, mutta se ei olisi laisinkaan totta. Ylellisyys viittaa terminä johonkin tavoittelemisen arvoiseen, kun kirjan maailmassa rakkaus on silkkaa turhuutta, poikkeama ihmiskunnan historian läpi kulkevien järjestettyjen järkiavioliittojen sarjassa. Kaltaiselleni ihmiselle, joka näkee kristinuskon nimenomaan rakkauden kautta, kirjan kaltainen rakkaudeton teokratia on niin kertakaikkisen absurdi ajatus, että aivoni kävivät kirjaa lukiessani hirmuisilla ylikierroksilla: Voiko Raamattua tosiaan lukea näin sokeasti? (Voi, sen tiedän, eikä tarvitse paljon edes yrittää.) Kun otetaan vielä huomioon oma naissukupuoleni ja roolini kahden tyttären äitinä, saadaan aivojen kierroslukumittari kriittiselle tasolle.

Kirjan päähenkilö ja pääasiallinen minäkertoja on orjatar, joka tunnetaan vain hänen isäntänsä nimestä johdetulla patronyymillä Frediläinen (engl. Offred, Of-Fred). Hänen muistojensa kautta lukija pääsee seuraamaan "nykymaailman", kirjan menneisyyden (ja todennäköisesti myös meidän menneisyytemme, kun otetaan huomioon, että kirja on yli 30 vuotta vanha), muuttumista totalitaariseksi teokratiaksi. Päiväkirjanomaiseen tekstiin mahtuu kuvausta niin päivien kulumisesta kuin öiden pimeydestä, niin konkreettisesta kuin psyykettä ravistavien vanhan elämän muistojen aiheuttamasta. Frediläisen tuska, ahdistus ja kapinahenki tulevat preesensmuotoisen kerronnan avulla niin lähelle lukijaa, että ei enää olla iholla vaan suoraan sielussa. Hahmon kehityskaari on realistisuudessaan hieno ja kovin inhimillinen.

Kovin paljon en tahdo lähteä avaamaan lukukokemustani tästä kirjasta. Pelkään sekä spoilereita että valvovaa Isoveljeä pelottaisin omilla tulkinnoiltani kirjan mahdolliset tulevat lukijat jonnekin kaukaisuuteen. Totean kuitenkin ikään kuin loppukaneetiksi, että saatuani kirjaston kirjan luettua, tilasin kirjan myös omaan hyllyyni. Se kertonee osaltaan jotain.

Tiivistettynä
Kuka: Atwood, Margaret
Mitä: Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986)

Alkuteos: The Handmaid's Tale (1985)

Suomennos: Matti Kannosto

Kansi: Hannu Väisänen (maalaus), Marjukka Sahakangas (typografia)

Tuomio: 5/5 –  Hyytävän hieno ja valitettavan ajankohtainen teos, joka nosti lukijan niskakarvat pystyyn monellakin tapaa. Ehdottomasti moderniksi (onhan reilu 30-vuotias kirja vielä moderni?) klassikoksi katsottava.

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka: Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

Winman: Kani nimeltä jumala

Tartuin Sarah Winmanin teokseen Kani nimeltä jumala vähintäänkin ristiriitaisissa tunnelmissa. Toisaalta muistin sitä suitsutetun monen kirjablogikollegan blogissa, mutta samalla olin jo valmiiksi vähän ärsyyntynyt tästä ennakko-odotuksesta. Kirjan kansi ja nimi vaikuttivat, noh, vähän tekotaiteellisilta, ja odotin kirjalta jotain pikkusievää söpöilyä ja mukasyvällisyyttä. "Noh, tuleepa lukumaratonille vähän jännitystä", pohdin itsekseni miettien jo valmiiksi sopivan sarkastisia ja ivallisia ilmaisuja blogitekstiäni varten.

Valitettavasti kaikki nuo hienot ilmaisut, joita kehittelin bussimatkan aikana (sillä alan voida pahoin, jos luen bussissa), menevät nyt täysin hukkaan. Kani nimeltä jumala on nimittäin kaikessa outoudessaan varsin vaikuttava kirja. Toisaalta vaikka lukukokemus oli vaikuttava, voimallinen jopa, en enää kuukausi kirjan lukemisen jälkeen hanki saada muodostettua mitään järkevää sanottavaa kirjan sisällöstä. Yritetään silti.

Kirjan henkilökaarti muistuttaa brittiläistä draamakomediaa. On syvyyttä, on ongelmaa, on ihanan outoja luonteenpiirteitä (yritin keksiä luontevaa suomennosta sanalle "quirky" siinä onnistumatta), mutta samaan aikaan liian syvälle ei mennä. Hahmot ovat jotenkin niin erikoisia, että he ovat melkeinpä tuskallisen tavallisia. Juonikin sopisi juuri sellaiseen hyvän tuulen brittielokuvaan, joka vähän itkettää ja vähän naurattaa!

Toisaalta Winmanin kieli on kaunista ja Aleksi Milonoffin suomennos taidokas. Vaikka virkkeet ovat pitkiä ja asia sinänsä painavaa, ilmaisussa on sitä kuuluisaa jotain ja kirja etenee kuin itsellään. Loppua kohden alkaa hieman pelottaakin: samaan aikaan tahtoo ahmia kirjaa aina vain lisää, mutta silti pelkää kirjan pian loppuvan!

Kirjan tunnelma on mainittava erikseen. Minä tempaudun herkästi kirjojen ja tarinoiden mukaan, mutta äärimmäisen harvoin ne saavat minussa aikaan fyysistä reaktiota: itkua tai naurua siis. Vielä harvemmin tulee vastaan kirja, joka saa aikaan tunneperäisen reaktion, yleensä voimakkaan assosiaation johonkin tiettyyn tapahtumaan, kuten vaikkapa siihen, kun sain esikoiseni ensimmäistä kertaa rinnalleni. Kani nimeltä jumala teki kuitenkin molemmat. Hymyilin ja naurahtelin (ja vielä julkisella paikalla!) useampaan otteeseen kirjan hyväntahtoisen hömelöille henkilöhahmoille, mutta yllättävintä oli kuitenkin se, kun kirjaa bussissa pahoinvointia uhmaten selatessani Jokin isolla alkukirjaimella vei ajatukseni isäni hautajaisiin. Siinä sitä sitten istuttiin täpötäydessä bussissa kirja kädessä itkua nieleskellen. Vaikka en sinänsä arvosta moisen reaktion syntyä ainakaan noin julkisella paikalla, täytyy nostaa kuvitteellista kukkahattua kirjan edessä.

Sen pidemmittä puheitta on todettava, että Kani nimeltä jumala on erinomaisen hieno kirja. Ehkä ajoittain ripauksen verran mukasyvällinen, mutta kuitenkin ihan oikeita ajatuksia (ja hämmentäviä tunnereaktioita!) herättävä. Ainutlaatuiseksikin ehkä voisin sitä kutsua.

Tiivistettynä
Kuka: Winman, Sarah
Mitä: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)
Alkuteos: When God Was a Rabbit (2011)
Suomennos: Aleksi Milonoff

Kansi: Eevaliina Rusanen (kuva: Gettyimages)

Tuomio: 4/5 – Hämmentäviä tunnereaktioita aikaansaava, kielellisesti uskomattoman kaunis kirja.