Sanderson: Ylenemisen kaivo

Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.

Tiivistettynä:

Kuka: Sanderson, Brandon

Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)

Alkuteos: The Well of Ascension (2007)

Suomentaja: Mika Kivimäki

Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!

Arvostelukappale kustantajalta.

Sanderson: Viimeinen valtakunta

Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale

Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Kun eräänä rankan työviikon jälkeisenä perjantaina löytyi kynnysmatolta arvostelukappaleena (kiitos!) tänään julkaistava neurokirurgi Henry Marshin omaelämäkerrallinen teos Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta, arastelin vähän siihen tarttumista: oman perheeni kerryttämä kokemus neurokirurgiasta on sen verran tuoreessa muistissa, että jo valmiiksi uupuneessa mielentilassani saattaisin vallan väsähtää, jos kirja sattuisi oikeista (tai vääristä) naruista vetämään. Lasten katsoessa alkuillan ohjelmiaan lehteilin kuitenkin kirjan alkusivuja, ja jonkin ihmeen kautta ja kaikesta uupumuksestani huolimatta päädyin lukemaan lopulta koko kirjan vielä samana iltana. 

Marsh kirjoittaa minun nähdäkseni varsin kansantajuisesti ja avaa esimerkiksi aivojen anatomiaan liittyviä käsitteitä niissä määrin, että kirjan kanssa pärjää totaaliummikko maallikkokin. Ja miten Marsh kirjoittaakaan! Kieli on Ulla Lempisen mainiossa suomennoksessa soljuvaa ja tarina ja keissit tempaavat lukijan mukaansa niin, että jo kirjan alkusivujen lehteily saattaa temmata matkaansa niin, että käy kuten minulle. Moniko pystyy tällaisen alun jälkeen laskemaan kirjan käsistään tuhahdellen jotain aiheen triviaalisuudesta ja turhuudesta? 

"Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta." (s. 13)

Marshin kieli on kirjan esipuheen kirjoittaneen Jörn Donnerin mukaan eleganttia, enkä voi muuta kuin nyökytellä raivokkaasti. Kieli on tavallisuudessaankin ja juuri sen vuoksi hienoa. Sanotaanhan sitä, että vasta silloin hallitsee jonkun asian hyvin, kun sen osaa selittää maallikolle (tai lapselle) niin, että tämä ymmärtää, ja juuri niin Marsh tekee. Neurokirurgian hienouksia ei kuitenkaan väännetä ihan ratapalkista, vaan lukijalle jää oivaltamisen iloa – tai varaa googlettaa.

Meidän oma kontaktimme neurokirurgiin oli ja toivottavasti jääkin suhteellisen lyhyeksi. Tapasimme miehen maanantaina ja puhuimme hänen kanssaan puhelimessa keskiviikkona sen jälkeen, kun poikamme oli melkein puolen vuorokauden leikkauksen jälkeen toimitettu teho-osastolle. Siitä huolimatta radiologit ja muut eivät jääneet samalla tapaa mieleen, vaikka heidän panoksensa pojan parantamiseen oli vähintään yhtä suuri. Aivoleikkauksen dramaattisuuden rinnalla sädehoito ja muut näyttävät suhteellisen himmeiltä. Jälkiviisastellen on ehkä hyvä, etten ollut lukenut tätä kirjaa vaikkapa vuosi sitten, sillä potilaalle (tai tässä tapauksessa potilaan äidille) ei tee hyvää mieltää neurokirurgia ihmiseksi, lihaa ja verta olevaksi kuolevaiseksi, jollaisena Marsh kirjassaan esiintyy. Kirjan takakannessakin olevassa sitaatissa Marsh pohtii:

"He kutsuvat meitä sankareiksi, joskus jumaliksikin. Ehkä he eivät koskaan täysin tajua, miten vaarallinen leikkaus oli ja miten onnekkaita he ovat toivuttuaan niin hyvin. Kirurgi sen sijaan on viipynyt hetken taivaassa käytyään ensin helvetin porteilla."

Väittäisin useimpien potilaiden ja omaisten kuitenkin ymmärtävän leikkauksen vaarat ja oman onnekkuutensa, joita jopa kaksivuotias pikkusiskokin osasi meidän tapauksessamme pelätä, vaikkei ihan osannut sitä ääneen ilmaistakaan. Itse sain jonkinlaista lohtua neurokirurgien inhimillistymisen aiheuttamaan järkytykseeni siitä, että aivokirurgia tuntuu kuitenkin olevan vain työtä, ei tavallaan niin kovin erilaista verrattuna omaan alaani. (En kyllä usko, että hammaslääketiedettä ja aivokirurgiaa saa oikeasti rinnastettua kaltaiseni fanaatikkokaan, mutta yritys on kovaa!) 

Marsh ei kaunistele asioita kirjoittaessaan, mikä on sekä kirous että siunaus kaltaiseni lukijan silmissä. Toisaalta hän kuitenkin pysyy pitkälti asiassa: omaelämäkerraksi ja muistelmiksikin tituleerattu Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta keskittyy muutamia sivuhuomautuksenomaisia tekstinpätkiä lukuun ottamatta Marshin uraan. Pitkän uran aikaiset ihmiskohtalot kuitenkin tuntuvat tosissaan koskettavan miestä, mikä edelleen heikentää vaikutelmaa puolijumalallisista yli-ihmisistä leikkausmikroskoopin äärellä. Samaa heikentävää vaikutelmaa tuovat neurokirurgin pohdinnat kuolemasta ja kuolevaisuudesta, olkoonkin jollain tapaa lohduttavia.

Jos Marsh ei ole ulkoisesti mikään Derek Shepherd, tuo kakkossuosikkini neurokirurgeista (heti poikani leikanneen jälkeen), ei toimi oikean maailman sairaaladynamiikkakaan niin kuin "Greyn anatomiassa". Byrokratia pyörii suurissa sairaaloissa taustalla lamauttavassa mittakaavassa, ja Marshkin ilmaisee närkästystään sitä ja aina muuttuvia tietokoneohjelmia, potilastietojärjestelmiä ja muita nykypäivän epäihanuuksia kohtaan.

Jos keksimällä keksin jotain negatiivista sanottavaa kirjasta, sen olisi oltama yksi (1) virke, joka oli eksynyt oman poikani diagnoosilla otsikoidun luvun tekstiin: "Kun kasvain sitten kahden vuoden kuluttua uusiutui, niin kuin ependymoomat aina tekevät", (s. 161, kursivointi bloggarin) alkoi hieno, polveileva ja hienosta keskenään rinnastettuja alistettuja sivulauseita vilisevä virke, joka löi minusta ilmat ihan täysin pihalle. Vaikka ymmärrän luottaa enemmän poikaani hoitaneiden lääkäreiden (huomattavasti optimistisempiin) prognooseihin ja tiedostan tämän virkkeen ainan saattavan olla pikemminkin tyyliseikka kuin diagnostinen toteamus, sitä on varsin vaikea asettaa niihin raameihin, kun lapsi rakentelee Legoilla seinän toisella puolella.

Tiivistettynä

Kuka: Marsh, Henry

Mitä: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S, 2017)

Alkuteos: Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery (2014)

Suomennos: Ulla Lempinen

Tuomio: 5/5 – Informatiivinen, kiehtova ja koskettava muistelmateos.

arvostelukappale 

Jalonen: Kirkkaus

Riitta Jalosen Kirkkaus on juuri sellainen kirja, johon rakastun korvankärkiäni myöten, mutta josta blogaaminen suorastaan kauhistuttaa minua. Koen riittämättömyyden tunnetta ja suoranaista avuttomuutta yrittäessäni mahduttaa lukukokemustani sanojen sisään. Siinä missä kasvokkain kirjasta keskustellessani yrittäisin (epätoivoisesti!) antaa sanoille lisäulottuvuuksia nonverbaalisin keinoin, mutta blogissa niistä ei ole apua. Yritettävä kuitenkin on jollain tavoin saada naputettua näytölle tuntojani, sillä Kirkkaus ei ole teos, josta voisin vaieta.

Kirjan päähenkilö on Janet Frame, ihan reaalimaailmassammekin vaikuttanut uusiseelantilainen kirjailija. Tunnustan heti kättelyssä sivistymättömyyteni ja myönnän, etten ollut koskaan ennen kuullutkaan koko kirjailijattaresta. (Toki kuuntelin haltioissani viime syksyn Helsingin Kirjamessuilla, kun Jalonen puhui kirjastaan ja kertoi Janetista, jonka kanssa koen kirjan luettuani tehneeni sinunkaupat, mutta ymmärtänette, mihin pyrin.) Jossain vaiheessa Kirkkautta taisin ehtiä päättää lukea koko reaali-Janetin tuotannon, mutta sittemmin tulin siihen tulokseen, etten ehkä pysty. Jalonen tekee kirjailijakollegastaan niin oikean ja tuo hänet niin lähelle, että en ehkä osaisi tehdä eroa kirja-Janetin ja reaali-Janetin välillä ja hämmentyisin tai jopa kiusaantuisin. Kirkkauden Janet tulee lukijan iholle ja puhutteli sisäistä introverttiani niissä määrin, että jäin tapailemaan sanoja pitkäksi aikaa aina kirjankansien sulkeuduttua edessäni. Minä, joka yleensä papatan kuin paraskin papupata unissanikin!

Goodreadsissa pohdin Kirkkauden alkumetreillä käsissäni olevan kirjan olevan "vähän omituinen mutta poskettoman hyvä". Pitäydyn mielipiteessäni vielä kirjan loputtuakin. Eksentrinen ja puhutteleva päähenkilö, preesensmuotoinen ensimmäisen persoonan kerronta ja Jalosen uskomaton taito käyttää sanoja ja siirtää fiktiivisen oikean henkilön mielenmaisema ja -liikutukset lukijan kalloon. Siitä se omituisuus kai tuli, kun päässäni eli uusiseelantilainen, minua puoli vuosisataa aiemmin syntynyt nainen. (Tältäköhän kirjailijoista tuntuu?)

Janetin kautta Jalonen kertoo lukijalleen paljon siitä, miten tämä maailma oikeastaan toimii. Hän osoittaa, että sanojen, kirjoittamisen ja kirjallisuuden avulla voi tehdä paljon: voi pitää itsensä ja maailmansa kasassa, pitää kiinni mielenterveytensä rippeistä ja silotella traumojaan jos ei nyt vallan kadoksiin niin vähän matalammiksi kuitenkin. "Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet", pohtii Jalonen kirja-Janetin suulla, ja onnistuu taas puhuttelemaan tätä oman ajattelunsa solmuja erinäisten muistikirjojen sivuilla selvittelevää lukijaa. Toinen silmittömän tärkeä teema Kirkkaudessa on itsestäänselvästi mielenterveyden häiriöihin vielä tänä päivänäkin liittyvät stigmat ja epäkohdat. Vaikka mielenterveystyö on paljon Janet Framen ajoista edistynytkin, paljon on vielä matkaa jäljellä. Eikä tarvitse kovin paljon silmiään siristellä lukeakseen kirjan feministisestä vinkkelistä.

En minä tiedä. Aina välillä haaveilen kirjailijaksi ryhtymisestä, mutta tällaiset Oikeasti Hienot Kirjat (isoilla alkukirjaimilla) tuppaavat torppaamaan epämääräiset haavekuvani. Miten minä voisin kirjoittaa kirjan, kun en osaa kirjoittaa edes toisten kirjoittamista kirjoista? Toisaalta Oikeasti Hienojen Kirjojen äärellä se ei edes harmita: miksi minä edes tahtoisin kirjoittaa, kun voin lukeakin? Jotain kuitenkin kertoo kai sekin, että Kirkkaus tuli toiselle sijalle tuoreimmassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Tiivistettynä
Kuka: Jalonen, Riitta
Mitä: Kirkkaus (Tammi, 2016)

Tuomio: 5/5 – Jos aloittaa kirjavuoden näin upealla kirjalla, että ajatuskin siitä blogaamisesta ahdistaa, kun ei kuitenkaan osaa verbalisoida sen upeutta, voi odottaa loppuvuoden olevan erinomaisen hieno.
arvostelukappale

P.S. Varsinainen Blogistanian Finlandian sai Minna Rytisalon Lempi, Globalian Sadie Jonesin Kotiinpaluu, Kuopuksen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin ja Tiedon myös Tieto-Finlandian voittanut Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Onnea voittajille!

Baer: He olivat natseja

Minä en ole koskaan salaillut sitä, että toisen maailmansodan aikainen Saksa jollain tapaa kiehtoo minua. Ideologisesti se edustaa jotakuinkin täysin omien mielipiteideni vastakohtaa, mutta jotain siinä on, että jotakuinkin kokonainen kansa joutui minun näkemykseni mukaan joukkopsykoosin valtaan ja seurasi kalapuikkoviiksistä johtajaansa sisään suoraan Helvetin porteista käsivarsi ojossa uhoten. En ymmärrä enkä ole varma, tahdonko ymmärtääkään, mutta yritän silti. 

Näistä lähtökohdista tartuin Katarina Baerin kirjaan He olivat natseja, jossa saksalaisen isän ja suomalaisen äidin lapseksi syntynyt Baer lähtee selvittämään isänpuoleisten isovanhempiensa tarinaa. Großpapa Gerhard, lempinimeltään Gerz, kaatui Italiassa toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun taas Großmama Ortrud eli pitkälle 1980-luvulle. Miten helppoa olisikaan tuudittautua siihen uskoon, etteivät omat isovanhemmat olleet aktiivisia natseja, vaan ajautuivat mukaan ikään kuin joukon mukana. Ortrud ja Gerhard Baer olivat kuitenkin hyvinkin aktiivisia, vakaumuksellisia natseja. Baer kirjoitti Helsingin Sanomiin vuonna 2013 julkaistun artikkelin "Vaari oli natsi", jonka hän sittemmin laajensi täksi kirjaksi. Artikkeli on luettavissa Hesarin nettisivuilla, tämän linkin takana.

Gerhard ja Ortrud tulevat kirjaa lukiessa kovin tutuiksi, sujahtavat suorastaan ihon alle. Yhdessä vaiheessa he tulivat unissanikin meille kotiin kahville. (Kahvittelu ei sujunut kovin hyvin, sillä jostain syystä uni-Tiina ei osannut saksaa sanaakaan, vaan kaikki tuli ulos på svenska.) Jollain tapaa tunnen suurta houkutusta pitää heitä aikansa lapsina, ehkä hieman naiiveina ja helposti vietävinä, vaikka Baerin luoma kuva isovanhemmistaan ei siihen aihetta annakaan. En tiedä, miksi tahtoisin niin kovin ymmärtää, vaikka yleensä tapaan vain tuomita.

Kyllähän minä silti tiedän. Nyky-Lännen koventuneet arvot ja poliittinen ilmapiiri henkivät 1920-30-lukujen Saksaa monellakin saralla. Talous on kuralla, syntipukkia ihan kaikkeen etsitään niistä muista, olivatpa he sitten muslimeita, maahanmuuttajia, äärioikeistolaisia populisteja tai ns. suvakkeja. Ison veden toisella puolen valittiin presidentiksi, jollain tapaa maailman mahtavimmaksi ihmiseksi, mies, joka suoltaa suustaan äärioikeistolaista, joidenkin mukaan suorastaan natsistista propagandaa. Kun soppaan lasketaan mukaan Brexitit ja jytkyt, länsieurooppalaislähiöiden mellakoinnit ja Putinin uhoaminen, kaikki sellainen, joka minun näkemykseni mukaan nykyisessä (Länsi-)Euroopassa on persposkellaan, löytyy kaiketi minun motiivinikin. Minä yritän ymmärtää omaa aikaani, omaa ympäristöäni, etsimällä vastineita historiasta.

Historiasta puheenollen, mitä enemmän mietin sodanjälkeisen Saksan vaikenemisen kulttuuria, sitä enemmän ajattelen omaa Suomeamme. Sodan loputtua Ortrud jatkoi elämäänsä niin kuin Kolmatta valtakuntaa ei olisi ikinä ollutkaan. Ei hän muutu ihmisenä, hän vain vaikenee, kunnes viimeisinä vuosina muistisairaus kuorii vaikenemisen kerroksia pois. Paljon yhtymäkohtia löytyy vuoden 1918 sotaan ja sitä seuranneeseen vaikenemisen kulttuuriin, vaikka suoraan verrannollisia eivät Natsi-Saksan ja sisällissodan teot ja tapahtumat tietenkään ole.

Baer on tehnyt hirmuisen työn käydessään läpi lähisukunsa kirjeenvaihtoa, valokuvia ja arkistotietoja. Pieni ihme onkin se, miten paljon materiaalia vielä on saatavilla: "[A]siakirjat ovat maanneet arkistoissa seitsemän, kahdeksan vuosikymmentä, ajanjakson, johon mahtuu holokausti ja Kolmannen valtakunnan tuho, vaiettu menneisyys ja hyvinvoinnin ja rauhan tulevaisuus, jaettu Saksa, kylmä sota, Kekkosen Suomi ja YYA-sopimus, Pikku Kakkonen, EU, internet, Tarja Halonen ja Angela Merkel, Nokia, eurot, islamistiterroristit, kukoistava Kiina ja taantuva Venäjä, Facebook ja Angry Birds" (s. 142). Baer ei puolustele saati hyväksy isovanhempiensa tekoja ja maailmankatsomusta. Hänkin yrittää vain ymmärtää - ja ehkä oppia tuntemaan isovanhempiaan. Lapsen kuva Großmamasta on kovin erilainen kuin aikuisen, sen ymmärtänee jokainen. Siinä sivussa lukija tutustuu Baerin berliiniläisperheeseen ja ehkä oppii ymmärtämään. Tai ei ehkä nyt ihan ymmärtämään, en minä ainakaan edes välitä päästä täysin natsin pään sisään, mutta jollain tasolla edes vähän.

Ehkä eniten minua jäi kalvelemaan Baerin pohdinta siitä, saako hän surra isovanhempiaan. "Pahojen puolelle ei sovi ikävöidä. Suru -- kuuluu uhreille ja heidän omaisilleen, niille miljoonille natsien tuhoamille ja vainoamille ihmisille ja heidän läheisilleen, joiden kärsimys on ollut vertaansa vailla", Baer pohtii (s. 190), ja minun sydäntäni puristaa. Gerz ja Ortrud eivät olleet täydellisiä tai viattomia, mutta täytyykö heidät silti tuomita, unohtaa ja vaieta? Eikö muuan minunkin vanhempi sukulaisnaiseni vasta pohtinut, että mikäli tapaa pikkuserkkuni tummaihoisen sulhasen, hän kyllä kiljaisee ja juoksee karkuun? Vaikka Natsi-Saksan kauheudet hakevat vertaistaan (toivottavasti sitä löytämättä!), kauanko saksalaisten täytyy tuntea kollektiivista syyllisyyttä esi-isiensä teoista? Riittääkö sata vuotta vai olisiko parisataa parempi?

En tiedä, mikä kirjan Juttu on. Baer kirjoittaa sujuvasti, elävästi ja pohtien. Lukija tuntee pääsevänsä kurkistamaan paitsi hänen sielunelämäänsä myös hänen kauan sitten kuolleiden esivanhempiensa päiden sisään. Se osaltaan selittänee sitä, miksi kirja vetäisi mielenrauhan maton maihareitteni alta. Kirjaa lukiessaan välillä unohtaa lukevansa faktaa fiktion sijasta, minkä kyyninen lukija laittaisi sen piikkiin, että Baer on ymmärrettävästi joutunut tulkitsemaan ja arvailemaan paljon. Idealistinen lukija taas nostaa karvalakkiaan kunnioituksesta ja kehuu Baerin kieltä ja taitoa puhaltaa henki niihinkin ihmisiin, jotka kuolivat vuosikymmeniä ennen hänen syntymäänsä. Luulen kuitenkin, että lopullinen syy on itse kirjan sisällössä. Siinä, miten aivan tavalliset ihmiset olivatkin natseja, ja sitä on taipuvainen ajattelemaan kaikkien natsien olevan absoluuttisen pahoja. Minut pysäytti täysin kuva, jossa asepukuun pukeutunut Gerhard pitää sylissään samannimistä poikaansa, kirjailjan isää, joka on ollut aputoimittajana työstämässä kirjaa. Minä en tunne asepukuja niin hyvin, että osaisin yhdistää kuvan asun natseihin, joten minusta kuva voisi olla yhtä hyvin vaikka Suomesta. Aivan tavallisen oloinen isä, sylissään aivan tavallisen oloinen poika.

En minä vieläkään ymmärrä, enkä ikipäivänä hyväksy. Jotenkin silti ehkä luulen ymmärtäväni, vaikken samaa mieltä olekaan.

Tiivistettynä
Kuka: Baer, Katarina
Mitä: He olivat natseja (Teos, 2016)
Tuomio: 5/5 – Kirja herättää ajatuksia, monensorttisia tunteita ja jättää lopulta lukijan outoon mielentilaan, jossa huomaa tuntevansa suoranaista sympatiaa, vaikkei oikein tiedäkään, ketä kohtaan. Luultavasti ihan kaikkia. Yksi vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia.
arvostelukappale

Morre: Tuonen tahto

Minä olen siinä mielessä tylsä ihminen, että kavahdan kauhukirjoja ja kirjoja, joissa lapsille tapahtuu jotain pahaa, jälkimmäisiä tämän kesän jälkeen ehkä enemmän kuin koskaan ennen. En kuitenkaan malttanut olla tarttumatta Hanna Morren esikoisromaaniin Tuonen tahto, jossa yhdistyvät nämä molemmat tekijät. Tytin ja Timon ainokainen, Aino, kuolee rattijuopon yliajamana jo kirjan alkusivuilla, ja loppukirja onkin sitten kauhua sanan useammassa merkityksessä – onneksi ei kuiitenkaan kirjallisessa mielessä. 

Minä olen ihminen, joka kovin pitää asioiden lokeroinnista. Niin pidän huolta siitä toimintakykyni kannalta olennaisesta illuusiosta, että kaikki on enemmän tai vähemmän minun hallinnassani. Tuonen tahto osoittautui tällä saralla hieman haastavaksi tapaukseksi. Ensivilkaisulla kirja on puhdasta spefiä, fantasiaa ja kauhua toisiinsa sekoitettuna. Minä en kuitenkaan aina osannut lukea sitä sellaisena. Tytin kokemukset voisi laittaa jonkinlaisen posttraumaattisen stressireaktion piikkiin. Taivas yksin tietää, mitä kaikkea minä olen tänä kesänä yön pimeinä tunteina käynyt läpi tai luullut käyväni läpi, eikä meidän perheemme trauma ollut kuitenkaan yhtä suuri kuin kirjan fiktiivisen perheen. "Eteisen tummanpunaisella matolla kuhisee pieniä hämähäkkejä", kun Timo lopettaa erään puhelun. Lukisiko nuo hämä-hämähäkit nyt konkreettisina vai metaforisina, kun Timon luontosuhdekin on mitä on? Olisi mielenkiintoista tietää, miten kirjan lukisi ihminen, joka (toisin kuin minä) ei lähtisi oletusarvoisesti lukemaan sitä fantasiana ja kauhuna. Mikäli saan mieheni lukemaan tämän, raportoin ihmiskokeeni tuloksista.

Morre luo tunnelmaa taiten. Tytti voittaa sympatiani jokseenkin välittömästi, niin paljon näen hänessä itseäni ja omaa äitiyttäni. Tytin syyllisyydentunteet Ainon sitten kuoltua lienevät joka äidille tuttuja, joskin suurimmalle osalle onneksi huomattavasti lievempinä. Koska olen viettänyt menneenä kesänä varsin monta pimeää hetkeä jossain itsesäälin, -inhon ja -syyllistyksen rajaseudulla, olin lopettaa koko kirjan lukemisen siihen paikkaan, jossa Tytti pohtii:

"Enkö ollutkin sanonut voi vittu! kun raskaustesti oli näyttänyt kahta viivaa? Enkö ollut raskausaikana ankkana vaappuessani toivonut, että koko sikiön voisi lähettää sinne mistä se oli tullutkin? Enkö ollut öisin valvoessani miettinyt, kuinka itku vaimenisi, jos painaisin tyynyn lapsen kasvoille? Enkö ollut uhannut jättää kuralammikkoon heittäytyneen Ainon siihen ja lähteä kotiin yksin?
Nyt minua rangaistaan. Minähän olin koettanut tehdä kaiken kuten kirjoissa ja vauvafoorumeilla sanotaan, mutta salaa toivonut ihan muuta."

Lukijaa on vaikea miellyttää. Jos päähenkilöihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään empatian tai vaihtoehtoisesti antipatian aihetta, ei kirja kosketa tarpeeksi tehdäkseen vaikutusta. Jos päähenkilö taas pääsee liiaksi ihon alle, kirja koskettaa ehkä liikaakin.

Tuonen tahto on selkeästi nykypäivässä, tässä ajassa oleva kirja. Kirjassa vilahteleva teknologia ja yleiset (tai no, Timon) asenteet tekevät sen selväksi, ja kerronnassa käytetty preesens voimistaa vaikutusta ennestään. Olisinkin toivonut esiin enemmän sitä takakannessakin mainostettua suomalaista mytologiaa, mutta toisaalta sen liiallinen pohtiminen ja selittäminen olisi ehkä pilannut kirjan mainion, kummitustarinamaisen tunnelman.

Lopulta minulle jäi kuitenkin vähän epäselväksi, mikä se kauhistuttavin kauhuelementti Tuonen tahdossa lopulta oli. Lapsen kuolema taitaa olla monelle vanhemmalle pelottavin olemassa oleva ajatus. Parisuhteen muuttuminen tai ehkä pikemminkin parisuhteen toisen osapuolen todellisen olemuksen paljastuminen trauman jälkeen ei sekään ole aihe, jota en kuvaisi pelottavaksi. Kuoleman epäluonnollisuus nykysuomalaisessa kulttuurissa ei ehkä ole niinkään pelottavaa kuin surullista. Suomalaisten luontosuhteen epäluonnollistuminen – joo, onhan sekin aika karmivaa. Ai niin, olihan tässä kirjassa se yliluonnollinen vaiko ehkä sittenkin superluonnollinen vivahde Mielikkeineen ja maksuineen. Myönnän kirjan loppuratkaisun nostaneen niskakarvani pystyyn.

Lopputulemana voisin ehkä todeta, että Tuonen tahto on kaikkiaan mainio esikoisromaani, joka juoksuttaa lukijaansa tunneskaalan ääripäästä toiseen ja vielä kolmanteenkin sellaisella vauhdilla, että Usain Boltkin jää kauas taakse: säälistä pelkoon, ymmärryksestä raivoon ja muutamaan muuhunkin enemmän tai vähemmän oikeutettuun tunnetilaan, joita en tässä (tai ehkä muutenkaan) tahdo sen enempää eritellä. Teos on kohtuullisen lyhyt, painetussa versiossa on kustantajan mukaan 96 sivua, ja siksi lukukokemus jää ajoittain hieman pinnalliseksi, mutta toisaalta kirjan tunnelma voisi muuttua merkittävästikin, mikäli sitä olisi yritetty venyttää pidemmäksi. Joskus vähemmän on enemmän, vaikka mielelläni olisin lukenut tätä pidempäänkin.

Tiivistettynä
Kuka: Morre, Hanna
Mitä: Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016)
Kansi: Magdalena Hai
Tuomio: 4/5 – Useammalla tavalla ja tasolla kauhuelementtejä vilisevä fantasiavivahteinen teos, joka jättää lukijan pohtimaan luontoa, kuolemaa, syyllisyyttä, vanhemmuutta ja kaikkea siltä väliltä.
arvostelukappale kustantajalta

Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Perhesurmia on viime vuosina pyörinyt mediassa jos toisessakin niissä määrin, ettei liene ihme löytää niistä kirjoitettuja kirjojakin. Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa on viimesyksyisten Helsingin Kirjamessujen saalistani (omistuskirjoituksella, kuinkas muuten). Synkkä loppusyksy ja alkutalvi saivat jättämään kirjan hyllyyn siihen saakka, että päivät alkoivat taas pimetä ja valkoinen maa osaltaan loi valoisuuden illuusiota, ja hyvä niin! Sen verran synkkä nimittäin on Hiltusen esikoisteos.

Lampaan vaatteissa jättää vähintäänkin ristiriitaisen ensivaikutelman. Kirjan päähenkilö, Lauri Aleksis Kivi, nimittäin vaikuttaa vähän psykopaatilta, sosiopaatilta tai joltain muulta purtilolta, eikä vaikutelma juuri helpota kirjan edetessäkään. Ja kuulkaa, siitä minä pidän! En tiedä, kertooko se jotain omasta henkisestä epätasapainostani vai ehkä vinoutuneista mieltymyksistäni, mutta minä pidän kovin siitä, kun en oikein pidä kirjan päähenkilöstä. Tämä toki pätee vain tietyissä tapauksissa, kun kirja on muuten(kin) kauttaaltaan priimaa laadultaan.

Vähintäänkin häiriintyneeseen päähenkilön tutustumisen sikseen, Lampaan vaatteissa lähtee liikkeelle hiljakseen. Vähä vähältä kierrokset alkavat nousta ja pian muuan anonyymiksi jäävä kirjabloggari sitten olikin siinä tilanteessa, että ei uskaltanut enää siirtyä sohvalta sänkyyn, vaan kirja oli pakko lukea loppuun ja rukoilla onnellista loppua tai vaihtoehtoisesti nukkua yö sohvalla valot päällä. Minä harvoin luen kirjoja, jotka saavat niskakarvani pystyyn pelosta, koska olen tällainen nössö, mutta Lampaan vaatteissa on tunnelmassaan erinomainen esimerkki sopivan jännittävästä ja vähän pelottavastakin teoksesta.

Simo Hiltunen kirjoittaa mukavasti: kielikuvia vilisee ja sanoilla leikitellään niin, että olin tikahtua johonkin onnen, riemun ja kateuden epämääräiseen yhdistelmään. Jännittävä kontrasti toki sinänsä tuo hykerryttävän hauskan kielen ja tämän nimenomaisen aihepiirin yhdistelmä, mutta ei takerruta siihen. Se nimittäin jollain tapaa toimii, vaikka yhdistelmä äkkiseltään kuulostaakin melkeinpä mauttomalta. Sitä paitsi kirjailija piikittelee kautta linjan jokseenkin kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, enkä voi olla pohtimatta, pitäisikö kirja tulkita erinomaisen jännityspläjäyksen lisäksi jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi kannanotoksi.

Kaikkiaan Lampaan vaatteissa on taitavasti kynäilty, erinomaisen hieno jännäkirja, kuten melkein neljävuotias tyttäreni sitä kutsuisi. Vaikka aihepiiri on vähintäänkin ahdistava, Hiltunen onnistuu käsittelemään sitä kunnioittavasti mutta kaunistelematta. Onnistuin aavistelemaan loppuratkaisun jo varsin varhaisessa vaiheessa, joten vähän ehkä liiankin kanssa on siihen suuntaan tekstissä vihjailtu, mutta toisaalta ei se koskaan väärin ole saada lukija tuntemaan itsensä fiksuksi.

Tiivistettynä
Kuka: Hiltunen, Simo
Mitä: Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen (kuva: Glenn Nagel)
Tuomio: 5/5 – Ahdistava ja mukaansatempaava teos täynnä kielellistä ilottelua, olkoonkin sävy vähintäänkin synkkä. Hieno jännäkirja!
arvostelukappale

Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedtin Oneiron on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä kirjablogistaniassa että palkintomittapuulla. Kirja voitti viime vuonna Finlandia-palkinnon ja Akateemisen Kirjakaupan Varjo-Finlandia-palkinnon, ja toissapäivänä julkistettiin sen voittaneen ylivoimaisella pistesaaliilla myös Blogistanian Finlandia -palkinnon. Aika hieno kirja vaikuttaisi siis olevan kyseessä! Minä luin Oneironin viime vuoden lopulla, ja se jätti minut vähintäänkin ristiriitaisiin tunnelmiin.

Kyse ei ole siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Minä en vain rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä ajatella siitä. En tiedä vieläkään, siksipä tämän tekstin kirjoittaminen on jäänyt ja jäänyt. Lukukokemus oli niin monella tavalla hämmentävä noin niin kuin nätisti sanottuna. Lukuhetkellä kuvailin olevani pihalla kuin se kuuluisa lumiukko. Silti samaan aikaan en ollut malttaa laskea kirjaa hyppysistäni. Lopulta päädyin toteamaan, että kirja on monella tapaa hieno ja ansiokas, mutta ei kuitenkaan ihan minun makuuni.

Tämä on sääli, koska olen mielenkiinnolla ja ihaillen seuraillut kirjailija Lindstedtin esiintymistä. Mikä nainen! Ja voi että, miten hienosti hän kirjoittaa! Kieli on vivahteikasta, kirja vilisee intertekstuaalisia viittauksia niin moneen suuntaan, että kaltaiseni hönö lukija kaipaa kompassia. Kirja tuntuu ajoittain olevan vähintäänkin sekava kokonaisuus tajunnanvirtaa, esseitä ja jotain kamalan älykästä, josta en hanki saada omalla väsyneellä järkeilyelimelläni kiinni. Kirja on selvästi Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimilla. Sellaista, joka ei tyydy kivasti kutittelemaan lukijan ajatuksia, vaan laittaa kaikki vinksin vonksin. Ei kepeää viihdekirjallisuutta vaan Korkeakirjallisuutta. 

Kirjan keskipisteessä on kuolema on aiheena kiehtova ja hiukan kammottavakin. Kuten usein saa kuulla, me nykyihmiset olemme kovin siitä vieraantuneet. Yhtä luonnollinen osa elämää se kuitenkin on kuin syntymäkin. Lindsted käsittelee tabuhtavaa aihetta taiten, ja opin paljon uutta. Vainajan käsittelykin oli minun nähdäkseni oikein esitetty, ja kirjan kuvaus hoitohenkilökunnasta oli varsin osuvaa. Heh. Mutta se kuolema, tässä kirjassa se on osa elämää. Minusta Lindstedt esittää asian jollain tapaa kauniisti, ilman liikaa paatosta.

Oneiron jättää lukijan hapuilemaan sanoja ja koherentteja ajatuksia. Niin minutkin. Tämä on ehdottomasti yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla kiroan numeroarvosanasysteemiäni, mutta minkäs teet. Ansiokkuudestaan ja selkeästä hienoudestaan huolimatta Oneiron ei ole minun kirjani.

Tiivistettynä
Kuka: Lindstedt, Laura

Mitä: Oneiron (Teos, 2015)

Kansi: Jussi Karjalainen (kuva Aki-Pekka Sinikoski)

Tuomio: 3/5 – Älykästä, Hienoa Kirjallisuutta versaalialkukirjaimin, ei kuitenkaan minulle ominta lukumateriaalia.
Arvostelukappale

Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Pidän itseäni kohtuullisen sivistyneenä ihmisenä, mutta joudun (nykyään toistuvasti) myöntämään Lähi-Idän olevan tiedoissani varsin suuri aukko. Tämä pätee myös kirjallisuuteen. Olen näiden lähes neljän kirjablogivuoteni aikana lukenut viisi tai kuusi Lähi-Itään sijoittuvaa kirjaa, joista kaksi ei käsittele kristinuskoa tai sen historiaa. Näistä kahdesta toinen on Malala Yousafzain omaelämänkerta Minä olen Malala ja toinen Sahar Delijanin Jakarandapuun lapset. Toisin sanottuna olen neljän vuoden aikana lukenut yhden (1) Lähi-Itään sijoittuvan fiktiivisen teoksen. (Ei nyt ehkä takerruta siihen, että Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa en ole liikkunut kirjallisesti senkään vertaa. Hys.)  

Susan Abulhawan Sininen välissä taivaan ja veden siis kaksinkertaistaa tuohon kategoriaan luettavien kirjojen määrän blogissani. Kirja nimittäin sijoittuu pitkälti Gazaan, ja antaa ehkä vähän liiankin selkeän kuvan siitä, millaista Israelin palestiinalaisilla kotikulmillaan onkaan. Kyllähän minäkin olen uutisia seurannut ja jonkinlaisen kuvan ja mielipiteen tilanteesta muodostanut, mutta onhan se aina eri asia, kun joutuu saa asettua itse samaan tilanteeseen kirjaa lukiessaan samalla, kun takaraivossa kuuluu kirjailijan ääni kertomassa, että lähes kaikki palestiinalaislapset kärsivät traumaperäisen stressihäiriösta (kuten vaikkapa kirjan Rhet Shel).

Nämä lähtökohdat huomioiden on jonkinasteinen ihme, että tartuin kirjaan odottaen jotain katkerankaunista ja ehkä vähän nostalgioivaakin pläjäystä. Löysin itseni lukemasta brutaalia, ahdistavaa ja ihokarvat pystyyn nostattavaa sukusaagaa, joka korostaa sitä, kuinka kauan kansallisen trauman haavat pysyvät auki: nyt puhutaan siis useista sukupolvista! Siinäkin vaiheessa, kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa, kuten kirjan Nurilla, hakee kaikki kansallisesti identiteetistä ja äidinkielestä lähtien vielä paikkaansa sisäpuolella. (Nurilla tosin oli kaikkea muutakin pakkaa sotkemassa, mutta silti.)

Kirjan sijoittaminen ajallisesti on vähän työlästä, sillä se etenee useammalla aikatasolla ja sen henkilöt kulkevat jokseenkin vapaasti näiden aikatasojen välillä. Yliluonnollinen ja magia ovat vahvasti läsnä kirjan naisten arjessa džinneineen kaikkineen hyvinkin konkreettisesti: kaikkien kirjan päähahmojen kantaäiti, umm Mamduh, kun puhuu erään mokoman henkiolennon kanssa, ja Sulayman-džinni seuraakin myös hänen jälkipolviensa mukana, joskaan ei ehkä aivan yhtä suoranaisesti. Jotenkin tämä naisten (kulissien takana) hallitsema kulttuuri, jossa arkimaailma limittyy henkimaailman kanssa näinkin selkeästi, muistuttaa vasta lukemaani Katja Ketun Yöperhosta ja sen kuvaamaa marien luonnonuskoa.

Äitiys, lapset ja ylipäätään suku ovat suuressa osassa Sinistä välillä taivaan ja veden. Eipä sitä kai voisi sukusaagaksi muuten kutsuakaan, heh. Minua jotenkin kosketti kirjassa mainittu palestiinalaiskulttuurin (erityis?)piirre, jossa vanhemmat ensin nimeävät lapsen, minkä jälkeen lapsi nimeää heidät. Lapsen syntymän jälkeen hänen vanhempiinsa viitataan juuri niin, vanhempina: minä ja mieheni olisimme umm Martti ja abu Martti, Martin äiti ja isä. Jotenkin tuo kuvaa ehkä paremmin kuin mitkään sanat, joita aika tasan viisi ja puoli vuotta sitten hapuillen tavoittelin, sitä muutosta, joka vanhemmaksi tuleminen syntyminen ihmiselle on.

Abulhawan hahmokavalkadi löytää onnea ja iloa rankoistakin olosuhteista ja luottavat aina Luojaansa niissä määrin ja sillä intensiteetillä, että tällaisena semisekularisoituneena kristittynä olen vähän suorastaan kateellinenkin. Mutta siitä huolimatta kulttuuri, jossa suorastaan kadehditaan luonnollista kuolemaa, tuntuu jotenkin niin kertakaikkisen väärältä. Eihän se palestiinalaisten oma syy silti ole, että olosuhteet ovat, mitkä ovat. Jollain tapaa Sininen välissä taivaan ja veden antaa aivan eri tavalla syvyyttä tälle nykyiselle ns. pakolaiskriisillemme, vaikka toki eri alueella ja sodissa kulkeekin.

Tiivistettynä
Kuka: Abulhawa, Susan
Mitä: Sininen välissä taivaan ja veden (Like, 2015)
Alkuteos: The Blue Between Sky and Water (2015)
Suomennos: Terhi Kuusisto
Tuomio: 4/5 – Vangitseva ja tunteisiin käyvä sukusaaga, joka palauttaa oikeat mittasuhteet omia murheitaan märehtivälle.
arvostelukappale

Waris & Nykänen: Entropia

Luin karvan verran yli vuosi sitten Helena Wariksen hurjan hienon fantasiakirjan Vuori, joka juuri hiljattain voitti Kuvastaja-palkinnonkin. Kun minulle tarjoutui tilaisuus tarttua Wariksen uusimpaan teokseen, jonka hän on kirjoittanut yhdessä puolisonsa Janne Nykäsen kanssa, en epäillyt kuin pienen silmänräpäyksen, ja senkin vain siksi, että en kyllä itse alkaisi puolisoni kanssa kirjoittaa mitään kauppalistaa monimutkaisempaa, ellei olisi aivan välttämätön pakko. Ja tämä siis kaikella rakkaudella näin neljännen hääpäivämme kunniaksi.

Mutta siis.

Wariksen ja Nykäsen Entropia on enimmäkseen pelottavan uskottava (ja pelottavan lähelle ajallisesti sijoittuva) dystopia, jossa Suomen maaseutu on autioitunut merkittävästi vielä nykyisestäkin. Kun nykytilannekin tuntuu vähän pelottavalta näin liki aitiopaikalta hommaa seuranneen silmissä, Entropia saa kyllä ne pisimmätkin niskakarvat pystyyn. Sähkökatkokset, säännöstely, pakkoevakuoinnit ja musta pörssi kuuluvat vielä maalla asuvien arkeen. Huhutaan maailmaa oikeasti pyörittävästä ja väestönharvennukseen tähtäävästä mystisestä järjestöstä, joka minun salaliittofanikorvaani kutkutteli vähän illuminatimaisena. Pääkaupungissa taas vietetään pintaliitoelämää huipputeknologioineen NSA-henkisistä seurantasiruista lähtien. Hiukan tulee Pedon merkki mieleen, kuulkaapas. Ottaen huomioon, että nykyään kotimaan(kin) uutisia seuratessa tulee vähän maailmanlopun fiiliksiä ja että vuodenaika on mikä on, Entropia on synkkyydessään oikein mainiota luettavaa. Sitä paitsi siellä täällä pilkahtelee enimmäkseen sopivan kuivaa huumoria, jottei kirjan meno vallan mahdottoman masentavaksi mene.

Kirjan kaksi päähenkilöä ovat ärsyttävässä ylimielisyydessään varsin samanhenkisiä, mutta siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Marina vaikuttaa alkuun uskomattoman rasittavalta ja naiivilta kanalintuselta, joka todella on nimensä arvoinen marisija, kun taas Jon, tuo oman elämänsä bönde-MacGyver, on niin hämärä otus, etten edes tiedä, mitä sanoa. Koska kohtalon oikun (ja naisapukuskin) yhteen saattama parivaljakko inhoaa toisiaan niin paatoksella, lukija alkaa heti epäillä, että toisiinsa ne ruojat kuitenkin rakastuvat ja pian heiluu perintötäkki Jonin vintillä. Vaikka naisen kanamaisuus ja miehen liioiteltu äijämäisyys (äijyys?) säilyvät loppuun saakka, oppii heistä pitämään, sillä hahmoihin alkaa tarinan edetessä tulla syvyyttä ja heidän tarinansa ja menneisyytensä hitaasti aueta. Sitä paitsi hahmojen tietty epämiellyttävyys ja kertakaikkinen sympatian hylkiminen lisää oikeastaan realismin tuntua. Ärrävikainen prätkäjengiläisterroristi menee kuitenkin ehkä vähän yli.

Alkuun pohdiskelin, etten ihan määrättömästi pitänyt Entropiasta. Kyllähän se nyt hyvä oli, mutta ei ehkä sellaista keskivertokirjaa kummempi. Vai oliko sittenkään? Kirja nimittäin tempasi minut mukaansa niin, että se oli ahmittava yhdessä päivässä yöunien, perheajan ja kouluhommien kustannuksella. Sen hahmot ovat mainioita, ja ylipäätään se on hyvin kirjoitettu. Erityisen virtuaalisen hatunnoston arvoista on se, etten kyllä kuollaksenikaan osaa arvata, mitkä osat ovat Wariksen ja mitkä Nykäsen näppäimistöltä. Tällainen hiljalleen aukeava tarina saa meikälukijan mukaansa aika tasan varmasti, ja Suomeen sijoittuvat dystopiat kutkuttelevat minua aina. Kun vielä huomaan innostuvani suunnattomasti takakannen huomautuksesta siitä, että Jonin ja Marinan tarinalle on suunnitteilla jatkoa, en voi kuin myöntää tappioni ja tunnustaa ihastukseni.

Tiivistettynä
Kuka: Waris, Helena & Nykänen, Janne
Mitä: Entropia (Kustannus Aarni, 2015)
Kansi: Teija Lammi/Grafemi (kuva: Petri Volanen)
Tuomio: 4/5 – Uskottavaa laatudystopiaa koti-Suomesta, joka saa lukijan miettimään nykymenoa kahdesti.
arvostelukappale

Katja Kettu: Yöperhonen

Aika tasan kaksi vuotta sitten odottelin kuopustani hädin tuskin toisella raskauskolmanneksella ja jostain kohtalon (tai kirjastolaitoksen) oikusta satuin tarttumaan Katja Ketun Kätilöön. Olin jo aiemmin lukenut kirjailijan Piippuhylly-novellikokoelman, jonka hahmokaartissa oli paljon kätilöläisiä, ja pitänyt siitä kovin, mutta itse Kätilö... Pidin kirjasta silmittömästi, mutta näin jälkiviisastellen se ei ehkä ollut parasta lukemista moisessa (kirjaimellisesti) herkässä tilassa. 

Kului vuosi ja toinenkin, ja jopa minä havaitsin Kätilöstä tehdyn elokuvaversion ja samoihin aikoihin markkinoille mätkähtäneen Ketun uutukaisen romaanin, Yöperhosen. En ole ihan yksinkertaisesti ehtinyt elokuviin katsastamaan tuota elokuvaa, ja jotenkin Yöperhonenkaan ei oikein houkutellut. Eihän se nyt millään voisi olla puoliksikaan yhtä vavahduttava kuin Kätilö oli? Enhän minä ole raskaanakaan, joten ylipäätään minkään valtakunnan tunneheilahtelut eivät ole kovin todennäköisiä. Helsingin Kirjamessuilla sain tilaisuuden kuulla kirjailijan itsensä puhuvan kirjastaan, ja jotenkin kummasti päädyin sitä sitten itsekin lukemaan jo kotimatkalla junassa. 

Niinhän siinä sitten kävi. Yöperhonen tunki uniin ja loi jonkinlaisen unenomaisen, sellaisen semipainajaismaisen ahdistavanpuoleisen vivahteen moniin hereilläolotunteihinkin. Jälkimmäisistä voisi kyllä ehkä syyttää myös messureissua seurannutta migreenin ja tensiopäänsäryn lehtolasta, joka viipyi riesanani kolmatta vuorokautta, mutta mitä hauskaa siinä muka olisi? Lopulta päädyin lukemaan Ketun kirjoitukset loppuun kokeen lukemisen kustannuksella ihan vain saadakseni vihdoin nukuttua yöni rauhassa, ja menetin muutaman tunnin kultaakin kalliimpaa uniaikaa kirjaa lehteillen. Olihan se tietty huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin painajaisten kynsissä heittelehtiminen, ja sitä paitsi pidin kirjasta lopulta niin naurettavan paljon, etten osaa edes pahoittaa mieltäni. 

Marien luonnonusko näyttelee tärkeää osaa Yöperhosessa: kieuin innosta hoksatessani kaikki ne viittaukset käsitykseen moniosaisesta sielusta, johon kiinnitin huomiota Anna-Leena Siikalan Suomalaista  šamanismia lukiessani. Tosin siinä, missä meikäläisten sielukäsitys oli kaksijakoinen, itsestä ja löylystä koostuva, on marimytologian käsitys tšoneineen ja örteineen hieman eriävä, mutta kuitenkin kovin samanlainen, mikä on tavallaan hirveän ihana todiste kansojemme sukulaisuudesta.

Nyt taisin vähän harhautua itse aiheesta. Ajatuksenani oli nimittäin yrittää tuoda ilmi, miten uskomattoman luonnolliselta kirjan yliluonnolliset elementit tuntuvatkaan. Jotenkin jäin miettimään sitä, miten erilaisilla tavoilla me ihmisotukset käsitämme kukin tykönämme sellaiset käsitteet kuin (yli)luonnollisuus ja todellisuus. Ja onko tämä nyt sitten sitä kuuluisaa maagista realismia? Miten tämä kirja ylipäätään pitäisi luokitella ja lokeroida? 

Yöperhosen loppuratkaisusta voisin kirjoittaa vaikka kilometrin, mutta koska tämä merkintä tuntuu venyvän kuin nälkävuosi, todettakoon lyhyehkösti, että siitä tuli hämärästi mieleen "Titanic". Siis se kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla väsätty elokuva, jossa Leonardo di Caprio ja Claire Danes nököttävät paatin nokassa. Yllätyinhän minä Irgan kohtalosta ja Henrikin murhaajastakin, en minä sillä. Volodjan henkilöllisyyttä arvailin jo varhaisessa vaiheessa, mutta en uskaltanut uskoa intuitiooni. Olkoonkin, että vinkkejä sateli tiuhaan tahtiin aina kuuluisista kaimoista (ex-)vaimon ammattikuntaan saakka. Nyt tosielämän Vovan nimeen törmätessäni alan aina hihitellä partaani kuin mikäkin imbesilli, joka on kuullut mehukkaan juorun. Kai sekin jotain kertoo siitä, miten Kettu saa suorastaan huijattua mukaansa jopa kaltaiseni tunnekylmän ja heittäytymiskyvyttömän lukijan! 

Pakkohan tässäkin blogauksessa on kirjoittaa muutama sana Ketun kehutusta kielenkäytöstä. Tiedän (kaltaisiani) ihmisiä, jotka jumaloivat Ketun tyyliä, mutta jollain tapaa ymmärrän myös niitä, jotka eivät sitä fanita. Varsin persoonallisesti käsittelee kirjailijatar kirjaimiaan siis. Aiemmin Ketun teoksista kirjoittaessani olen toistuvasti viitannut hallusionaationomaiseen tunnelmaan, jonka hän kielenkäytöllään onnistuu luomaan, ja kovasti tekisi mieleni käyttää samaa termiä Yöperhosenkin kohdalla. En kuollaksenikaan muista, oliko tuonpuoleinen (ts. yliluonnollinen) yhtä vahvasti läsnä Kätilössäkin, mutta ainakin Yöperhosessa se tuntui korostavan tuota houremaista vivahdetta entisestäänkin. Murresanat tuottivat tällä kertaa ainakin minulle vaikeuksia ehkä jopa vähän häiritsevissäkin määrin, ja tekstissä vilisi myös varsin paljon venäjänkielisiä (ja ilmeisesti myös marinkielisiäkin?) fraaseja, jotka tapaavat minulta mennä ihan täysin ohi.

Pohdin jo aiemmin tässä raapustuksessani sitä, voiko Yöperhosen luokitella maagisen realismin käsitteen alle. Maagista se ainakin on, ja realististakin. Raadollista, raakaa, raastavaa ja raatelevaa, ihan kuten Ketulta osasin odottaakin. Tällaisina pieninä annoksina silloin tällöin parin vuoden välein tähän ei kyllä pääse kyllästymään, joten en kehtaa valittaa: sen verran tymäkästi kirja minuun iski. 

En malta olla vertailematta Kätilöä ja Yöperhosta toisiinsa. Ovathan sankaritarten lempinimetkin, Villisilmä ja Villilintu, varsin samanlaisia! Molemmat kirjat ovat erilaisia rakkaustarinoita kuin mihin yleensä törmää. Ketun (anti)sankaritarten rakkaus on raakaa, lihallista, kiihkeydessään hulluutta lähestyvää, ei todellakaan mitään janeaustenmaista jaloa, kaunista tunnetta. Villiä on meno siis, jos ovat päähenkilötkin - ainakin niiltä lempinimiltään.

Yöperhonen oli uskomattoman voimakas lukukokemus, joka jätti lukijansa haukkomaan henkeään unenpuutteesta jo valmiiksikin tuupertumisen partaalla. Facebookissa vähän uhkailin hakevani Ketulta vahingonkorvauksia (1,25 kahvipakettia sis. sekä aineelliset että henkiset vahingot) yöunieni pilaamisesta useammalla kuin yhdellä (N > 1) tavalla: ensin valvoin painajaisten takia ja sitten hotkin kirjan loppuun nukkumaanmenoaikani jälkeen. Mutta kuulkaa, en kadu pätkääkään.

Tiivistettynä:
Kuka: Kettu, Katja
Mitä: Yöperhonen (WSOY, 2015)
Kansi: Martti Ruokonen; Eemil Karila (maalaus), Katri Lehtola (kuvaus)
Tuomio: 5/5 – Uskomattoman voimakkaasti tunteisiin menevä, useammalla kuin yhdellä tavalla yöunet pilaava teos. Ehdottomasti lukemisen väärtti, joskaan ei kaikkein herkimmille lukijoille suositeltava.
arvostelukappale

Havaste: Maan vihat

Alkuvuodesta Paula Havaste onnistui noitumaan minut ihan täysin Tuulen vihoilla, enkä hankkinut innostukseltani malttaa nukkuakaan, kun hoksasin Kerten tarinaa jatkavan Maan vihojen ilmestyneen kirjakauppoihin. Kun sitten vielä sain näppeihini ikioman arvostelukappaleen kirjasta (kaunis kiitos Gummerukselle!), oli peli jotakuinkin pelattu. Vaikka kuinka yritin pakottaa itseni lukemaan kirjaa nauttien, se jotenkin kummasti vain loppui saman päivän aikana.

Tuulen vihojen draamaa tihkuva loppu varjostaa jatko-osaansa, vaikka sitä itsenäisenä moisena markkinoidaankin. Henkilökohtaisesti näen jokseenkin epätodennäköisenä, että olisin saanut Tuulen vihoista juuri mitään irti, mikäli Maan vihat eivät olisi olleet verrattain tuoreessa muistissa. Toki tapahtumia kerrataan vaadittavilta osilta, mutta hahmot olisivat vain jälkimmäisen kirjan jäljiltä jääneet paljon ontommiksi ja yksiulotteisemmiksi. Sitä paitsi Kertte aikuistuu ja kehittyy hahmona hirmuisesti, mikä jäisi kokonaan huomaamatta vain kakkoskirjan pohjalta.

Arimon matkassa Kertte päätyy ensin suureen Turukylään ja sitä kautta vielä meren yli Tokholmin kylään. Tukholma on minulle ehkäpä rakkain kaupunki koko maailmassa (tai ainakin vahvasti kolmen rakkaimman joukossa), ja olikin ehkä pieni shokki huomata, miten vastenmieliseksi Kertte kaupungin kylän koki. Kun se Gamla stan nyt kuitenkin on niin sympaattinen ja muutenkin! Toisaalta metsässä kasvaneen Kerten reaktio on vähintäänkin ymmärrettävä, ja kun kaupan päälle mätkäistään enemmän tai vähemmän suora kielto harjoittaa omaa uskontoaan, ei ihmettelylle juuri sijaa jää. Arimostakin paljastuu kaikenlaisia inhottavuuksia jo ennen kuin matkaan ihan kunnolla päästäänkään. Ei ole helppoa Kertellä, ei. Uudessa kotikylässä odottaa ilkeän noita-akan perikuvalta vaikuttava anoppi, seksuaalisesti ahdisteleva pappismies, ja kun se Prinssi Rohkeakin on mikä on. Itse uuden maan maaperäkin tuntuu sitä paitsi vihaavan meren yli tullutta Kertteä!

Larrin seikkailut pakomatkallaan tuntuivat vähän päälleliimatuilta. Ymmärrän kyllä, että hahmon pitäminen kuvioissa on tärkeää, ja sinänsä Larrin vaiheet kiehtovatkin, mutta kun tökki niin tökki. Tökkimisen suurin syy taisi kuitenkin omalla kohdallani olla se, että olisin halunnut hotkia aina vain lisää tekstiä Kerten kuulumisista, joten kritisointi lienee aika päätöntä.

Maan vihoissa luonnonusko elää ja voi jokseenkin hyvin niin Ruotsissa kuin Suomessakin, vaikka kristinusko alkaa tilaa vallatakin – kirjan loppua kohden varsin rujostikin. Jään kauhunsekaisella innolla (onpa siinäkin ilmaisu!) odottamaan sitä, konkretisoituuko tämä vastakkainasettelu jollain tapaa Toomaksessa ja Mimerkassa. En tahdo sortua spoilereiden kylvämiseen, mutta joudun ehkä epämääräisehkösti tässä yhteydessä toteamaan, että Toomas-juonikuvio jokseenkin särki sydämeni.

Jäin pohtimaan paitsi Toomaksen ja Mimerkan tulevaisuutta myös Kerten ja Larrin jatkokuvioita. Löytääköhän Kertte takaisin kotiinsa – ja odottaako siellä Mimerkan lisäksi Tuulen vihoista tuttu henkityttö? Toisaalta jäin hieman surkuttelemaan sitä, ettei kirjaan mahtunut mukaan Kerten näkemystä keskiajan ruotsista. Muinaisessa menneisyydessä innostuin varsin pelottavissakin määrin ruotsin kielihistoriasta, mutta saattaahan se olla, etteivät kaikki tätä intohimoani jaa, niin oudolta kuin se näin kuulostaakin.

Spoilerittomuudessaan epämääräiset juonipohdinnat sikseen.

Havaste kirjoittaa hurmaavasti, vangitsevasti ja ylipäätään kaikkien kirjablogistanian ylistävien adverbikliseiden arvoisesti. Faktapohja kirjan taustalla on uskomattoman laaja, ja pitkälti sen ansiostahan miljöö, hahmot ja ylipäätään kaikki niin hyvin toimiikin. Taustalle pakotettava suomenusko pilkahtelee iloisesti esiin kautta linjan ja saatoin hieman hihkua ääneen, kun Kertte löysi Tokholmista pihlajan, puista pyhimmän. Juoni etenee mukavalla poljennolla ja mukana on sopivasti jännitystä, draamailua ja ripaus hömppääkin romantiikkaakin. Kaikkiaan erinomainen romaani siis.

Eevaliina Rusanen toteutti Tuulen vihojenkin upean kannen, eikä Maan vihat kalpene lainkaan sen rinnalla. Ei kyllä kalpene juuri muillakaan saroilla, vaikka kirjat monella tapaa erilaisia ovatkin. En millään malttaisi odottaa sitä, että saan lukea lisää Kerten vaiheista, mutta ei tässä kai muukaan auta.

Tiivistettynä

Kuka: Havaste, Paula

Mitä: Maan vihat (Gummerus, 2015)

Kansi: Eevaliina Rusanen

Tuomio: 5/5 – Takuuvarmasti viihdyttävää ja kiehtovaa tarinaa. Joko se kolmas osa pian ilmestyy?

arvostelukappale