Sanderson: Ylenemisen kaivo

Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.

Tiivistettynä:

Kuka: Sanderson, Brandon

Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)

Alkuteos: The Well of Ascension (2007)

Suomentaja: Mika Kivimäki

Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!

Arvostelukappale kustantajalta.

Sanderson: Viimeinen valtakunta

Korviini on säännöllisen epäsäännöllisesti kantautunut ylistysvirsiä Brandon Sandersonin Mistborn-trilogiasta. Kun blogini sähköpostilaatikkoon sitten tipahti Jalavalta viesti, joka tarjosi mahdollisuutta saada hyppysiini arvostelukappaleena sarjan ensimmäisen osan suomennos, en kovin kauaa joutunut asiaa pohtimaan. Jalava kustansi taannoin Siri Pettersenin mainion Korpinkehät-trilogian suomennokset, mikä sinänsä myös henkii, hönkii ja lupailee laatufantasiaa. Kesän ensimmäisellä lukumaratonilla nappasinkin Viimeisen valtakunnan työn alle ikään kuin loppuhuipennuksena, ja vaikka maraton sinänsä lukumehut imikin, en malttanut jättää Sandersonin tiiliskiven loppua hamaan tulevaisuuteen, vaan luin sen vielä ikään kuin loppuverryttelynä.

Myönnän auliisti, että kirjan alku ei mitenkään tempaissut minua erityisemmin mukaansa. Nimet ja Sandersonin maailman maantiede ja terminologia vilisivät väsyneissä silmissäni, sivut on tungettu kovin täyteen tekstiä (yst. terv. nimim. "Marginaalifani vm. -87") ja sitä paitsi kahvilassa tilaamani kakkupala oli vähän kuivanpuoleinen ja latten maitovaahtokerros oli säälittävä, mikä luonnollisesti raskauttaa lukukokemusta suuresti. Silkalla sisulla ja kofeiini- ja sokeriövereillä (koska eihän se kakku nyt lopulta niin kuivaa ollut, ettenkö sitä olisi syönyt hyvällä jälkiruokahalulla!) painoin kuitenkin kirjaa tasaisesti eteenpäin ja jossain vaiheessa, ehkä sadanviidenkymmenen sivun seutuvilla, hoksasin, että en millään malttaisi laskea sitä lainkaan käsistäni.

Veijarikonnien kopla, nuori tyttö kadulta heitettynä aristokraattien maailmaan, diktaattorina jumalolento, jonka nimikin on Lordihallitsija, ja ennen kaikkea jännästi alkemiaa ja/tai luonnontieteitä yhdistelemä yliluonnollinen elementti, allomantia. Kyllä vain, tämä tonttu on ihan pähkinöinä. Yhdistetään soppaan huippumainio päähenkilö, joka ei tainnut kertaakaan käydä kunnolla hermoilleni toisin kuin nuoret päähenkilönaiset usein tapaavat tehdä, sopivasti teemoja, jotka voi pienellä vaivalla lukea yhteiskuntakritiikiksi tai ainakin voimakkaan kantaaottaviksi, ja kas vain, minulla taitaa olla uusi suosikkikirjasarja.

Taikasysteemistä voisin kirjoittaa vaikka gradun tai kaksi, mutta jääköön se jonkun muun huoleksi. Sen sijaan tyydyn nostamaan sen erikseen esille tässä internetin nurkassani, ja kehumaan sen realistisuutta ja alisteisuutta fysiikan laeille: Harvoin jokin yliluonnollinen tuntuu yhtä luonnolliselta!

Sanderson ei varsinaisesti anna lukijalle armoa, vaan heittää tämän suoraan syvään päähän, korviaan myöten keskelle kriisiä ja kaaosta, vaivautumatta selittämään sen kummemmin luomansa maailman lainalaisuuksia. Jonkin verran homma aukeaa, kun Kelsier ja kumppanit kouluttavat Viniä, mutta suurin osa systeemistä selviää ikään kuin varkain tarinan edetessä. Ja millainen tarina se onkaan! Juoni tekee useamman U-käännöksen ja lukijan ei ole vaikea kuvitella kuulevansa kirjailijan tyytyväistä hyrinää jostain kaukaisuudesta, kun matto taas onnistuneesti vedetään pois pahaa-aavistamattoman lukijan koipien alta. Yleensä kirjat eivät saa minusta irti kovin väkeviä reaalimaailman reaktioita, mutta Viimeisen valtakunnan äärestä huusin ainakin kolmasti ääneen.

Sanderson punoo verkkojaan taitavasti tarinan taustalla. Kieli on konstailematonta ja kikkailematonta ainakin Mika Kivimäen sujuvassa suomennoksessa, mikä on toisaalta tässä kohtaa vain positiivinen asia, sillä kirjan kokonaisuus tuntuu pysyvän (ainakin tämän) lukijan päässä vain hädin tuskin kasassa ja kukin juoni ja suunnitelma motivaattoreineen muistissa. Mikäli hatarasta ja heikosta keskittymisestä karkaisi vielä pienikin osa kielikikkailujen rekisteröintiin, olisi kokonaisuus saattanut sortua tyystin. Tämä tosin ei ole millään muotoa kirjasta itsestään niinkään kuin lukijasta johtuva seikka.

Kaiken kaikkiaan Viimeinen valtakunta on erinomaista fantasiaa. Jostain syystä annoin alkuun kirjalle vain ("vain") neljä tähteä viidestä, mutta sittemmin nostin hissuksiin tuomiotani pykälällä. Kun kirjan elementit tunkevat uniin ja kutkuttelevat ajatustoiminnan laitamilla vielä yli viikko kirjan lukemisen jälkeenkin, on pakko myöntää, että kirjassa todellakin on sitä Jotain isolla alkukirjaimella ja kursiiveilla.

Tiivistettynä
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Viimeinen valtakunta (Jalava, 2017)
Alkuteos: Mistborn: The Final Empire (2006)
Suomennos: Mika Kivimäki
Tuomio: 5/5 – Alkuvuoteen on mahtunut useita fantasiatapauksia, mutta tämä tuntuu monella tapaa niistä merkityksellisimmältä. Kertakaikkisen ja harvinaisen toimiva tiiliskivi.
arvostelukappale