10. kesäkuuta 2018

Sanderson: Ylenemisen kaivo


Joukko altavastaajahyviksiä punoo monimutkaisen suunnitelman, joka sitten toteutetaan Yhteisen Hyvän vuoksi, omasta elämästä välittämättä. Kun yksiselitteisen paha ja ylivoimaiseksi oletettu jumalhallitsija sitten makaa uskomattomien uhrausten jälkeen hengettömänä tantereella, nuoret rakastavaiset suuteloivat kiihkeähkösti ja lopussa kaikki on hyvin. Näinhän se menee, eikö totta?

Paitsi että eihän se niin mennyt. Yllä on karkeasti yksinkertaistettuna ja tiivistettynä Brandon Sandersonin Viimeisen valtakunnan (Jalava, 2017) juoni. Ylenemisen kaivo( Jalava, 2018) jatkaa luonnollisesti suunnilleen siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Viimeisen valtakunnan sortumisesta ja Lordihallitsijan kuolemasta on vuosi, ja kuninkaaksi valittu Elend Ventura on lievästi sanottuna pulassa. Toki vaakalaudalla on koko hänen valtakuntansa kohtalo, siinä ikään kuin sivussa. Nuori ja uskomattoman voimakas usvasyntyinen Vin on tietenkin hänen rinnallaan, samoin koko edesmenneen Kelsierin kopla. Konflikti johtaa toiseen, punottu suunnitelma kolmanteen, salamurhaajia pulpahtelee esiin kuin sieniä sateella ja kaikki menee muutenkin niin hurjan vauhdilla eteenpäin, ettei lukija juuri malta kirjaa laskea käsistään.

Kelsierin ympärille on rakentunut vähintäänkin messiaaninen kultti, jonka ylösnousemisineen ja pelastumissanomineen tuo mieleeni erään reaalimaailmastakin tutun maailmanuskonnon, jonka päähenkilö nousi kuolleista ja sitä myöten kukisti pahan pelastaen koko ihmiskunnan. (Älkäämme ajautuko teologisiin väittelyihin, vaikka kirjablogistinketale karkeasti yksinkertaistaa ja yleistää.) Vaikka skaa-väestö, ne me tavalliset ihmiset, ovatkin tämän myötä vapaampia ja päässeet jopa Elendin työstämien lakien ansiosta mukaan päättämään yhteiskunnan asioista niin kuin modernissa demokratiassa ikään, ei pahan kukistuminen ole johtanut yleiseen auvoon. Rahasta on pulaa, vihollisarmeija (tai kaksi) kolkuttelee ovilla ja varjoissa vaanii yhä teräsinkvisiittoreita, noita otuksia, jotka karmivat tiensä jopa verrattain kovanahkaisen kirjabloggarin painajaisiin.

Suurin osa kirjasta kuluukin sotavalmisteluissa ja sodanvälttelyponnisteluissa, ihan rehellisessä politiikassa siis. Siinä ikään kuin sivussa Vin tekee taikojaan, taistelee enemmän kuin muut yhteensä, pyörittelee ylivertaisuudestaan huolimatta päässään riittämättömyyden tunteita niissä määrin kuin vain nuoret ihmiset voivat (me vähän vanhemmat emme enää jaksa oikein välittää), parisuhdedraamailee asiaankuuluvasti ja ylipäätään vastaa kirjan emotionaalisesta annista.

Allomantia on jonkinlaisessa tieteellisyydessään yhä vain vaikuttavampi yliluonnollisten voimien ilmiintymistapa, joka raivaa tietään suosikkieni joukkoon. Korkean fantasian kuvastokliseiden vastaisesti allomantia tuntuu luonnolliselta. Siihen ei liity loitsuja tai taikasauvoja eikä Tahtoa ja Sanaa tai muuta sen kummempaa sisäistä metodologiaa (niin kuin esimerkiksi David Eddingsin Belgarionin tarussa, josta jälkimmäisen esimerkin poimin). Ei, allomantia vaatii hyvin konkreettista polttoainetta, suun kautta nautittavan metallirakeen, jossa on (mikäli mahdollista) tismalleen oikea pitoisuus tiettyä metallia riippuen siitä, mihin sillä pyritään vaikuttamaan. Niin, ja tietenkin sen myyttisen myötäsyntyisen ominaisuuden, jonka puuttuminen reaalimaailmasta takaa sen, etteivät fanityttöilevät kirjablogistit nieleskele hammashoitolassa amalgaamipalleroita.

Fantasiakirjallisuuden klassikkokuvastoon kuuluvat myös eunukit, jotka ovat joko liioitellun naismaisia tai jollain tapaa ylivertaisia, koska eivät joudu korvaansa (tai muuta ruumiinosaansa) lihan himojen suuntaan lotkauttamaan. Sandersonin sarjan eunukkihahmo, Säilyttäjä, ts tietopankki Sazed muodostuukin ehkä lempihahmokseni tämän kirjan ja häneen liittyvän juonenkäänteen myötä. Lienee tarpeetonta mainita, miten epätyypillisen tunteelliseksi kirjan päätaistelukohtaus minut sai. Yritän vältellä spoilereita, joten ei siitä sen enempää, mutta miksi, Sanderson, miksi?

Tiedän, että joku nyrpistää nyt nenäänsä, kun puhun kirjallisuudesta ja kohtauksista samassa virkkeessä, mutta Sandersonin kirjoissa on jotain niin elokuvamaista, visuaalista, etten juurikaan yllättyisi, mikäli jossain vaiheessa sarja dramatisoitaisiin isommalle tai pienemmälle näytölle. (Netflix, katson teidän suuntaanne! HBO:lla on jo “Game of Thrones” ja “Handmaid’s Tale”, Amazon työstää huhujen mukaan “Tarua Sormusten Herrasta”. Nyt on fantasiakopin ottamisen paikka.)

Kaikkiaan Brandon Sanderson tarjoilee huippuhienon, joskin järkälemäisen paketin taisteluita, taikuutta ja yllättäviä juonenkäänteitä. Jos olisin millään muotoa asiallinen ja objektiivinen tuomari, saattaisin kommentoida jotain tiivistämisestä (ja siitä jumalattomasta niskajumista, jonka kirjan laukussa raahaaminen aikaansai), mutta koska olen pieni, pyöreä mutuhuttuilija, suitsutan vain onnessani!

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta, mistä kiitän kauniisti niiausten saattamana.


Tiivistettynä:
Kuka: Sanderson, Brandon
Mitä: Ylenemisen kaivo (Jalava, 2018)
Alkuteos: The Well of Ascension (2007)
Suomentaja: Mika Kivimäki
Tiivistettynä: Sarjan toinen osa lunastaa kaikki odotukset ja vähän enemmänkin. Laatufantasiaa! Kolmas osa ilmestyy loppuvuonna, ja oletan kustantajan raahaavan kirjailijan (esim. Helsingin) kirjamessuille signeeraamaan kirjani. Hih!
Arvostelukappale kustantajalta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti