Valentin: Ruma Elsa

Yle juhlistaa armaan kotimaamme juhlavuotta muun muassa Kirjojen Suomi -ohjelmasarjalla, jossa itsenäistä vuosisataa käydään läpi lukemalla kirja joka vuodelta. Joukkoon mahtuu niitä Suuria Klassikoita isoilla alkukirjaimilla, mutta kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat rohkeasti valinneet mukaan teoksia myös kaanonin ulkopuolelta. Kirjojen Suomen eräänä osasena kirjabloggarit käyvät läpi listalle valikoituneita teoksia: minulle arvottiin Valentinin, ts. Ensio Rislakin näytelmä Ruma Elsa vuodelta 1949.

Myönnän avoimesti olleeni vähintäänkin epäluuloinen tarttuessani teokseen lykättyäni sen lukemista ensin niin pitkään kuin mahdollista. Odotin Ylen kirjasta kertovan sivun perusteella joko jonkinlaista köyhän miehen tai naisen "Piukkoja paikkoja" tai ehkä kirjoitusajankohtaan nähden modernia näkökulmaa naiseuteen ja naisellisuuteen, joka kuitenkin nykymittapuulla olisi taantumuksellista sekin. Etukäteen harjoittelin silmien pyörittelyä ja dramaattisen tylsistyneitä huokauksia, joita voisin sitten viljellä Rumaa Elsaa tahkotessani, ja mietinpä joitain nasevia sanankäänteitäkin, joita viljellä bloggauksessa, jotta kuulostaisin sopivan sarkastiselta.

Kävi kuitenkin niin, että vahingossa innostuin kertomuksesta jo alkumetreillä kuvitellessani Vivin puoliautomaattisesti Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tutuksi rouva Bennetiksi, koska kuvaus osui niin kohdilleen: "Tyttäriinsä hän suhtautuu kuin kanaemo poikasiinsa ja hänen suurimpana huolenaan on heidän edullinen naittamisensa, koska hänen käsityksensä mukaan naisen korkein onni on päästä naimisiin." Jep, jep, peli menetetty, en minä tätä näytelmää täysin voi teilata, vaikka myöhemmin aihetta ilmaantuisikin.

Näytelmän juoni tiivistettynä kuuluu jotakuinkin näin: professorinleski Vivi Kassel kihlautuu miesvainaansa manttelinperijän, kuivakan professori Taavi Harjulan kanssa. Kasselin siskosparven kaksi vanhinta tytärtä, Paula ja Irma, ovat lähes yhtä kanamaisia kuin äitinsä. Paula on menossa naimisiin harvinaisen tyhmäksi mieheksi luonnehditun agronomikihlattunsa nro kolme kanssa, Irma on balettitanssijatar. Kolmas tytär, Elsa eli Santtu, on ulkomuodoltaan vähintäänkin huolittelematon ja luonteeltaan ja suultaan vähemmän mukavasta päästä. Erinäisten tapahtumien jälkeen Elsa päättää antaa äitinsä ja siskojensa maistaa omaa lääkettään, käy kauneushoitolassa, kuinkas muuten, ja käytännössä vikittelee ja vokottelee viattoman ylioppilaanklopin, niin äitinsä ja sisarensa sulhot kuin Irman kuvanveistäjänkin: "Mutta viime viikolla tapahtui jotakin erikoista. Silloin kerääntyi myrkkyä sydämeeni yhdellä kertaa niin paljon, että minun täytyi se tyhjentää. Minä suoritin kokeen. -- Minä kokeilin, onko minussa sitä samaa viehätysvoimaa kuin teissäkin on. Sitä, josta te olette aina ylpeilleet." Olihan sitä, mutta lopulta kaikki kääntyy hyväksi, kukin kihlapareista päätyy takaisin yhteen ja Elsakin löytää miehen, joka tahtoo hänet omana, pahasuisena ja homssuisena itsenään, vaikka Elsa näytelmän alkupuolella vielä vannookin pysyvänsä kaukana "tyhmistä koiraksista" ja omistavansa elämänsä tieteelle.

Niin, eihän tämä nyt mikään varsinainen feministinen manifesti ollut. Toki Elsa hahmona on herkullinen ja leikittely sukupuolirooleilla ja ylinaisellisuudella on osuvaa ja hauskaa vielä näin lähes seitsemänkymmentä vuotta myöhemminkin. Myönnän olevani vähän pettynyt siihen, että "ruma Elsa" ei kuitenkaan lopulta ollut ruma laisinkaan (tai sitten melkein seitsemän vuosikymmen takaisissa kauneushoitoloissa tehtiin todellisia ihmeitä yhden iltapäivän aikana!), ja siihen, että miehelään hänkin lopulta lähti suuntaamaan. Olkoonkin, että lopulta hän miekkonen hurmaantuu, kuten jo mainitsin, Elsasta omana itsenään.

Ruma Elsa oli kaikkiaan varsin leppoisa ja viihtyisä lukukokemus. Henkilöhahmot ovat mainioita Suomi-Filmi-henkisesti ja luinkin mielessäni jotakuinkin kaikki repliikit samaa henkeä kunnioittaen. Tiedättehän, sellaisella vähän liioitellun selkeällä ääntämyksellä ja epäluonnollisilla intonaatioilla, naisten repliikit falsettia lähestyen. (Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset, sanovat.) En pidä lainkaan mahdottomana ajatuksena etsiä näytelmän Suomi-Filmi versiota katsottavakseni jonain sopivana flunssapäivänä, vaikka vielä muutama viikko sitten ajatuskin kirjaan tarttumisesta oli likipitäen luotaantyötävä.

Paljonkohan lukemisen ja tutustumisen väärttejä teoksia sitä ihmiseltä meneekään sivu suun ja silmien typerien ennakkoluulojen vuoksi? Varsinkin nämä vanhemmat ja klassikkokirjallisuuden kaanonin ulkopuolelle jääneet teokset vaikuttavat usein vähän luotaantyöntäviltä ja, noh, tylsiltä, mutta yllättävät kuitenkin positiivisesti.

Kaksituhattaseitsemäntoista.

Tämä merkintä on tyylikkäästi myöhässä noin niin kuin muihin kirjablogeihin verrattuna, mutta ehkäpä parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Lienee aiheellista aloittaa tämä merkintä onnittelemalla blogiani viisivuotissyntymäpäivän johdosta. Varsinainen juhlapäivä oli oikeastaan jo kuun alussa, mutta ei kai se niin päivälleen nuukaa enää tässä vaiheessa ole. Aika paljon on elämä ja maailma muuttunut siitä, mitä se oli ensimmäistä merkintääni kirjoitellessani, ja blogikin on vuosien varrella ehtinyt hakea muotoaan: 2,5-vuotiaana sen nimi vaihtui nykyiseksi (alkuperäinenhän oli "Hys, äiti lukee nyt!") ja blogialusta Wordpressiin, josta palasin maitojunalla puolisentoista vuotta sitten tänne Bloggeriin. Lukuinto on silti säilynyt, vaikkakin se ajoittain yrittääkin kätkeytyä kaiken muun alle, eikä blogiharrastuksen mielekkyyskään ole missään vaiheessa kadonnut.

Nyt, kun se tuli sanottua, voimme kai hypätä itse asiaan.

Alkanut vuosi on monellakin tapaa juhlava: blogini täyttää puoli vuosikymmentä, blogin kirjoittaja täyttää tasakymmeniä (ja valmistuu ammattiin kuukautta myöhemmin) ja tietenkin armas Suomemme juhlii satavuotispäiviään. Kaikenlaista jännittävää on siis luvassa. 

Ylellä selvitetään alkavana vuonna sitä, millainen Suomi välittyy itsenäisyyden ajan kaunokirjallisuudesta: millainen maamme oli ennen ja nyt ja miten asiat ovat muuttuneet vuosien saatossa. Kirjojen Suomi -kirjallisuushankkeen yhtenä osana esitellään 101 suomalaista kirjaa, ja tässä me kirjabloggaritkin olemme saaneet oman roolimme: minä tosin saan odottaa tovin omaani, sillä minun kirjakseni valikoitunutta Valentinin (eli Ensio Rislakin) Rumaa Elsaa käsitellään vasta elokuun viimeisenä päivänä. Saanpa ihailla bloggarikollegoiden panostuksia ja tutustua Kirjojen Suomi -sivustoon rauhassa.

Sen kummemmin en ole tänä vuonna ajatellut haasteisiin panostaa: lukumaratoneihin osallistun, mikäli työtilanne (ja mahdolliset muut odottamattomat seikat) ne sallivat, ja ainakin tammikuun lopun klassikkohaasteeseen aion osallistua. Aviomieheni kuuli taannoin, etten ole lukenut Mika Waltarin Sinuhe egyptiläistä ja järkyttyi ehkä jopa pahemmin kuin kuullessaan, etten ole lukenut Tuntematonta sotilasta. Muuten lueskelen, mitä kirjasto eteen heittää varaten kuitenkin oikeuden kääntää kelkkani, mikäli joku täydellinen haaste vastaan tuleekin.

No niin, eihän se koskaan noin yksinkertaista ole oikeasti.

Minä tahtoisin lukea yhä edelleen mahdollisimman paljon ruotsiksi. Sarjakuvat ja runous saisivat myös näkyä blogissani ja yöpöydälläni nykyistä enemmän. Näitä samoja teemoja toistan vuosi toisensa jälkeen vähintäänkin vaihtelevalla menestyksellä, mutta yrittää voi kuitenkin. Sen sijaan lastenkirjallisuutta aion blogissa käsitellä nykyistä enemmän vaikka sitten väkisin: Tonttujoukon huomiot -sarjaan on jo pari tekstiä aloiteltuna, josko edes kerran, kaksi kuukaudessa onnistuisin lasten pähkäilyjä blogissa tuomaan esille. Ylipäätään vienona toiveenani on, että päivittäisin blogia vähintään kerran viikossa, mutta yritän olla ottamatta tästä silmitöntä stressiä: vuoden ensimmäiset neljä kuukautta yritän pyhittää opiskelulle niin, että paitsi valmistuisin hyvin arvosanoin myös pääsisin (edes) kesätöihin kevättalven työssäoppimispaikkaani. Luetaan sitten työttömänä, heh.

Tavoitteekseni asetin sen, joka viime vuonna jäi saavuttamatta, kuusikymmentä luettua kirjaa poisluettuna lasten kuvakirjat (lastenromaanit lasken mukaan) ja ammattikirjallisuus, joka tuskin suuria intohimoja teissä lukijoissa herättää. Olen jo piirtänyt kalenterini väliin kuusikymmentä kirja-aihiota (ja yhden hyllytontun), joten pakkohan niihin on täytettä saada!

Tuttuun tapaan päivittelen lyhyemmin kuulumisia blogin Facebook-sivulla ja Instagramissa. Toivottavasti törmäilemme tänä vuonna ahkerasti!